Tätiammateista ja sukupuolittuneista titteleistä

Lastentarhantädit ja kirjastotädit ovat perinteisiä tätiammatteja, mutta onko muita? Mitä ajatuksia tätiammateista on entisillä, nykyisillä tai tulevilla tädeillä? Kelpaako tädiksi myös setä?

Ketjun aloittajalla on myös oma koala eukalyptuspuussa, sillä hän harkitsee työharjoittelua päiväkodissa. Miten lasten kanssa selviää mielenterveyden entisestään horjumatta ja mieluiten väkivaltaan turvautumatta?

edit: Käsiteltäköön myös erilaisia ikään, sukupuoleen ja siviilisäätyyn keskittyviä titteleitä tässä ketjussa.

RE: Tätiammateista

Puistotäti lienee ollut ihan virallinen ammattinimike aikoinaan. Kaikki huvipuistoissa työskentelevät ovat myös automaattisesti tätejä ja setiä, ihan iästä riippumatta (Linnanmäellä naureskelimme aikoinaan sille, miten neli - viisikymppisetkin tädittelivät ja sedittelivät lapsilleen meitä kesäyöläisiä, joista nuorimmat olivat vasta 15 kesää nähneitä: "Näytä tädille ranneke", "Anna lippu sedälle"). Täti tai setä voi olla kuka tahansa lapseen nähden auktoriteettiasemassa oleva ammatti-ihminen - tai vaikka kuka tahansa kadulla vastaan tuleva tuntematon aikuinenkin, jos niikseen tulee. Poliisitäti, kaupan setä, ambulanssitäti, kerhosetä, vartijatäti... Ja tottakai setä kelpaa tädiksi ja päin vastoin. Stereotyyppiseen ammattijakoon kasvatettu lapsikin kokee minun vähäisen kokemukseni mukaan "poikkeamat" yleensä vain mielenkiintoisina.

Lapsista selviää huumorilla ja pitkällä pinnalla. Ominaisuudesta "ystävällinen mutta tiukka" on myös apua, ts. osaa vetää rajat ja pitää niistä kiinni kimmastumatta paimennettavien jatkuvista rajanylitysyrityksistä. Työssä käyvälle lienee apua myös ajatuksesta, että työpäivän jälkeen mukuloista pääsee eroon.

Jos olet epäsosiaalinen luonteeltasi, karaise luontosi. Lapset eivät kunnioita yksityisyyttä eivätkä ymmärrä sellaista asiaa kuin "oma rauha". Itse varsin epäsosiaalisena luontena koin tämän kaikkein rankimpana asiana sen kerran, kun tuurasin silloisen avokkini työparia koululaisten iltapäiväkerhossa. Koska minä kerran olin siellä, lasten ajatusmaailmassa olin olemassa vain heitä varten, sieluineni ja ruumiineni, eikä minulla saanut olla mitään salaisuuksia eikä omia tarpeita. Silloisen kokemukseni pohjalta väittäisin myös, ettei lasten kanssa työskennellessä kannata olla turhan herkkänenäinen =D

RE: Tätiammateista

Lapset myös elävät tässä hetkessä, joten älä ihmettele, jos joku lapsi pyrkii syliisi, vaikka hetkeä aiemmin hän on kiljunut sinulle ja käyttäytynyt muutenkin kuin vihaisi sinua. Se oli silloin, nyt on nyt. Kylkeen hakeutumalla hän voi myös viestittää, ettei ollut aivan tosissaan. Anteeksipyyntö on lapsille hyvin hankalaa, siinä missä aikuisillekin.

Terveydenhuoltoalakin on perinteisesti ollut naisten aluetta ja tänne hakeutuvilta miehiltä vaaditaan paksua nahkaa kestämään niin kahvihuoneen tunnelma kuin ulkopuolisten epäilyksetkin sukupuolisesta suuntautumisesta. Oma alani on sikäli helpompi, että se on hyvin tekninen. Sähkökatkoksen sattuessa sairaanhoitaja voi hyvin jatkaa työtään kynttilänvalossa, mutta röntgenhoitajan hommat pysähtyvät kuin seinään. Tässäkin työssä on auktoriteettia, joskin itse näen sen potilaan ja hoitajan yhteistyönä terveyden hyväksi. Paha vain, että potilaan panos yhteistyössä usein on vain sen tekeminen, mitä pyydetään.

RE: Tätiammateista

Tuollainen tädittely/sedittely on minusta varsin kummallista ja välillä ärsyttävää, vaikka on se tietysti huvittavaakin.

Olen ollut sellaisessa kesätyössä, missä ollaan aika paljon tekemisissä lasten kanssa. Minusta kaikkein vaikeinta on puhetyylin valinta. Sössöttääkö, vaiko eikö sössöttää? Tai no ei varsinaisesti sössöttää, mutta miten puhua lasten kanssa? Itse inhosin lapsena sitä muistaakseni paljon, kun aikuiset puhuivat minulle eri tavalla kuin muuten. Toisaalta varsinkin pienten lasten kanssa puhellessa ääni tuppaa väkisinkin muuttumaan hieman tavallista ystävällisemmäksi ja ehkä myös korkeammaksi. Monet työkaverini puhuivat vielä radikaalimmin eri tavalla lasten kanssa kuin minä, ja kieltämättä lapset vaikuttivat aika vastaanottavaisilta - itse en ole koskaan päässyt sille asteelle, että osaisin luontevasti puhua ns. lapsityyliin. Mutta, lapset ovat joka tapauksessa hauskoja ja on kivaa olla tekemisissä lasten kanssa (silloin kun ne eivät huuda).

RE: Tätiammateista

Päärynä sanoi:

Minusta kaikkein vaikeinta on puhetyylin valinta. Sössöttääkö, vaiko eikö sössöttää? Tai no ei varsinaisesti sössöttää, mutta miten puhua lasten kanssa? Itse inhosin lapsena sitä muistaakseni paljon, kun aikuiset puhuivat minulle eri tavalla kuin muuten.

Click to expand...

Minusta paras vaihtoehto on puhua lapsille samalla tavalla kuin muillekin ihmisille / aikuisille. Sössöttäminen voi ärsyttää suunnattomasti lasten lisäksi myös lasten vanhempia. Meidän neuvolatäti (= terveydenhoitaja) sössötti lapsille todella ärsyttävästi.

Tätiammatteja taitavat olla, tai olivat ainakin ennenvanhaan myös siivoojan, keittäjän (= nykyään suurtalouskokki) ja (kaupan) kassan tehtävät. Minua on täditelty kaikissa em. ammateissa toimiessani. Lasten vanhemmat kehottivat City Marketin kassalla itse maksavaa lasta antamaan rahat kaupan tädille. Olin tuolloin 17 v. Päiväkodissa siivoojan sijaisena ollessani päiväkodin täti pyysi lasta hakemaan siivoojatädiltä pöytärättiä. Nykyään em. ammateissa työskentelee myös miehiä, mutta en ole huomannut, että heitä kovin yleisesti sediteltäisiin tyyliin siivoojasetä, kaupan setä jne.

RE: Tätiammateista

Nuorena kaupantätinä olen ennemmin ihan vain kassa (-henkilö/-työntekijä -liitteet ovat vähän kankeita puhekielessä). Neiti ja täti -etuliitteetkin kelpaavat (olenhan noita kaikkia oikeastikin), mutta rouvaksi kutsuttaessa meinasi jo ikäkriisi iskeä . Kyllä ei rouvaksi pitäisi kutsua nuorta rengastamatonta naisihmistä, vaikka kuinka kokisi tädittelyn loukkaavaksi - siinä mennään vain ojasta allikkoon. Vaikka toisaalta voihan sitä toki olla oikeastikin rouva muttei täti....

Olen muinoin ollut myös päiväkodissa puoli vuotta töissä ja mukavaa (ja kasvattavaa) oli, vaikken minkäänlaista kutsumusta alaa kohtaan tuntenutkaan. Epäpätevänä tarhatätinä suurin ongelmani taisi olla auktoriteetin puute. Nyt myöhemmin lasten kanssa satunnaisesti työskennellessäni olen huomannut, että oikeasti pelkkä aikuisuus ja napakkuus ovat lapsen silmissä riittävät perusteet auktoriteettiin. Pallomeressä riehuvia lapsia kaitsiessani olen soveltanut kolmivaiheista taktiikkaa: Ensin kielletään pallojen heittäminen perustellen. Jos pallot lentävät toisia päin kiellosta huolimatta, kielto kerrataan heittelijälle ja todetaan, että jos heittely ei lopu niin sitten pitää tulla pois pallomerestä. Jos vieläkin lentää palloja, lapsi joutuu jäähylle. Yleensä kaksi ensimmäistä ovat riittäneet. Eikä päiväkodissa koko päivä onneksi ole yhtä riehakasta menoa kuin miltä se aidan takaa voi näyttää (päiväunet <3).

RE: Tätiammateista

Sössöttämisen on tutkittu auttavan pientä lasta (ja erikieltä puhuvaa aikuistakin) ymmärtämään puhetta. Kyse oli ihan vakavamielisestä dokumentista, mutta sen lisäksi en ole tarkemmin perehtynyt asiaan.
Lasten kanssa on paras pitää päänsä. Jos olet sanonut että nyt siivotaan niin pidä siitä kiinni. Lapset ovat juonia ja yrittävät aina luovia helpoista paikoista. Tosin yksi mikä lasten kanssa on toiminut todella hyvin on myös se että vaikka olet auktoriteetti niin saat tehdä virheitä ja myönnät ne lapsille. Oho, nyt tuli vähän liikaa päälle. Minun moka. Tai oho, annoin lasin hunosti. Minun moka. Ja jos joskus on hermo kireällä ja sanoo vähän liian kovasti niin voi hetkenpäästä palata keskustelemaan lapsen kanssa ja sanoa että sinä teit väärin, mutta minäkään en olisi saanut suuttua niin kovasti. Lapselle voi sanoa että on vähän väsynyt ja siksi suuttui vähän liikaa ja pyytää anteeksi. Tällaisella käytöksellä olen saanut useammankiin lapsen luottamuksen ihan eri tavalla kuin pelkästään olemalla ylimaallisen upea ja virheetön aikuinen joka on aina oikeassa. Toki pääosin pitää pitää arvovallastan kiinni.
Mitä tädittelyyn ja sedättelyyn tulee niin se on kyllä aika erikoinen ilmiö. Toisaalta olisiko perampi että lapselle sanotaan että "anna naiselle lippu" tai "anna miehelle lippu"? Lapsen silmissä teini-ikäinen on kuitenkin jo ihan aikuinen.

Mutta saatan jatkaa aiheesta. Nyt vaan pakko lähteä töihin ettei myöhästy.

RE: Tätiammateista

Allekirjoitan sen, mitä Jaamar sanoi omien virheiden myöntämisestä. Aikuinen on lapselle esimerkki, malli jota kopioidaan. Jos aikuinen ei suostu myöntämään virheitään, edes ilmiselviä sellaisia, ei lapsikaan kohta myönnä omiaan. Muistan niin omilta seurakunnan kerhovuosiltani kuin koulustakin, miten paljon ohjaajan tai opettajan auktoriteettia syö, kun hän on kyvytön myöntämään omia hölmöyksiään ja inttää ja keksii tekemisilleen ja sanomisilleen niin naurettavia tekosyitä, että pieni lapsikin näkee niiden läpi silmänräpäyksessä.

Ainakin meillä kotona tuo virheiden myöntämisen ja ne korjaamaan pyrkimisen linja on tuntunut toimivan aika hyvin. Samoin kuin se, että jos joku, lapsi tai aikuinen, mokaa jotain, syyllisyyttä ei jäädä vatvomaan ja etusormea puistelemaan vaan keskitytään enemmän mokan oikaisuun ja siihen, ettei se toistuisi tulevaisuudessa. Pienistä virheistä ei kannata kasvattaa isoja kauhistelemalla, se johtaa vain siihen, ettei lapsi kohta uskalla tehdä melkein mitään mokaamisen pelossa ja pyrkii viimeiseen asti peittelemään tekemiään virheitä moiteryöpyn pelossa.

Sössöttämisen suhteen olen samoilla linjoilla Centaurean kanssa. Olen kyllä itsekin lukenut useamman artikkelin sössötyksen siunauksellisesta vaikutuksesta lasten ymmärryskykyyn, mutta silti teki mieli läpsiä sitä hoitajaa, joka Pichun viime sairaalakeikalla sössötti ja lässytti kuin vähämielinen aina lapselle puhuessaan. Ja ihan hyvin nuo meidän kersat tuntuvat taaperoinakin ymmärtäneen normaalia puhetta. Samoin kuin sitä, etteivät aikuiset itsestään puhuessaan käytä kolmatta persoonaa vaan sanovat "minä".

RE: Tätiammateista

Päärynä sanoi:

Minusta kaikkein vaikeinta on puhetyylin valinta. Sössöttääkö, vaiko eikö sössöttää? Tai no ei varsinaisesti sössöttää, mutta miten puhua lasten kanssa?

Click to expand...

Tähän liittyy vielä jonkin verran olennaisesti ko. lapsen ikä. Itse kävin lääkärissä n. 13-vuotiaana. Lääkärisetä (joo, setä!!) päätti sitten lässyttää minulle oikein huolella, ja se oli todella ärsyttävää! Hän ei uskonut, että ihottumani johtuisi jostain muusta kuin pähkinöistä (sanoin olevani niille allerginen, mutta tiedän, että pähkinäallergiani ei ilmaise itseään ihottumana ja tiedän kyllä kun olen niitä syönyt, sen verran pahasta allergiasta on kyse). Mutta ei: "Olet syönyt sukua! Sukussa on pähkinää." Ja hän piti kiinni ajatuksestaan eikä suostunut kuvittelemaankaan muita vaihtoehtoja (mistä sitten oli kuitekin kyse, lääkärin vaihto auttoi tähän).

Tädittely ärsyttää kyllä suunnattomasti. Ekan kerran tädittelyyn törmäsin 16-vuotiaana, kun kirpparilla kaupittelin farkkuja nuoren äidin ei-aivan-niin-nuorelle tytölle. Minulla ja tytöllä oli ikäeroa ehkä n. 5 vuotta, ja molemmat ihmettelimme äidin käytöstä. Jos sisarellani olisi lapsia, niille voisin olla täti. Muuten en tykkää, eikä onneksi minun ammatissani siihen silleen törmääkään (paitsi ehkä selän takana).

RE: Tätiammateista

Itse olen nyt ollut päiväkodissa harjoittelijana noin kaksi viikkoa, ja ihan hyvin on sujunut.
Lapset tietysti ensin vähän kokeilivat, että miten paljon voi riehua ennen kuin tuo täti komentaa. Olen ollut kyllä ihan alusta asti tarpeeksi topakkana lapsille, etteivät sitten opi viemään minua kuin pässiä narussa.
Nyt alkuihmetyksen jälkeen lapset ovat tottuneet minuun ihan hyvin, vaikkakin ryhmän ihan pienin n. 2-vuotias poika ei oikein tahtoisi, että minä autan häntä pukemaan tai riisumaan.
Osa lapsista tietenkin vielä vähän ujostelee, mutta olin yllättynyt miten alusta asti oli muutamia lapsia, jotka eivät ujostelleet yhtään. Juuri nämä pari lasta nyt usein pyytävät minua leikkimään kanssaan tai auttamaan pukemisessa.

Jaamar sanoi:

Tosin yksi mikä lasten kanssa on toiminut todella hyvin on myös se että vaikka olet auktoriteetti niin saat tehdä virheitä ja myönnät ne lapsille. Oho, nyt tuli vähän liikaa päälle. Minun moka. Tai oho, annoin lasin hunosti. Minun moka.

Click to expand...

Itse olen tehnyt alusta asti juuri noin. "Oho anteeksi, nyt mokasin, laitoin housut sulle väärinperin." Helpompihan on lapselle sanoa suoraan, että miksi pukemisessa menikin nyt kauemmin, kuin jättää lapsi odottamaan sen takia, ettei voi myöntää omaa virhettään.

Niin vielä sössöttämisestä piti mainita: itse en varsinaisesti sössötä lapsille, pyrin vain puhumaan hyvin selkeällä äänellä, että lapset varmasti ymmärtävät, mitä yritän sanoa. Harmi vain, etten minä aina ymmärrä mitä ihan pienimmät lapset yrittävät sanoa.

Mutta tosiaan, ihan hyvin olen päiväkodissa viihtynyt. Olen nyt pääasiallisesti auttamassa päiväkodin ihan pienten lasten ryhmässä,
jossa on 1-5-vuotiaita lapsia. Ja olen oppinut vaihtamaan vaippoja (joo, en oikeasti ole koskaan ennen vaihtanut vaippaa), ja käsittelemään lapsia paremmin.

Tamperelaisissa lapsissa on muuten sellainen hassu juttu,
että he haluavat keinumaan. Vaikka se juttu pihalla on kiikku, jossa kiikutaan.
(Hieman kielellisiä eroavaisuuksia on toisinaan ollut, kun olen tullut lipsuneeksi savon murteeseen. Yksi lapsi ei oikein ymmärtänyt, että mikä "etteinen" on. Tai "lotroominen".)

RE: Tätiammateista

Vakiovitsini lapsille on kysyä: "Osaatkos sinä hypätä korkeammalle kuin tämä talo?" Kun lapsi pudistaa päätään, jatkan: "Kyllä varmasti osaat, sillä eihän tämä talo osaa hypätä ollenkaan!" Kerran yksi tyttö vei pisteet kotiin vastaamalla, ettei osaa, mutta kyllä haluaisi osata.

Hammaskuviin tulevat lapset ovat yleensä eskari-iästä noin kymmeneen ikävuoteen. Kutsun heidät sisään yltiökohteliaasti "Nuoriherra Virtanen" tai "Pikkuneiti Laaksonen" (vanhempia potilaita neidittelen, herroittelen ja rouvittelen; usein lipsahdan vieraisiin kieliin ja kutsun sisään monsieurin, madamen, señorin tai señoran). Pukukopissa totean, ettei kuvattavalla ole korva- tai kaulakoruja ja kysyn sitten aivan vakavalla naamalla ja äänensävyllä: "Onkos sinulla tekohampaita tai kielilävistyksiä?" Siinä vaiheessa lapsi yleensä pyytää äidiltään tulkinta-apua katseellaan. Onko setä tosissaan vain vitsaileeko vakavalla naamalla? Hymyllään äiti kertoo asioiden laidan. Silkan tunnelman keventämisen lisäksi pyrin hälventämään lapsen jännitystä: absurdia kysymystä aprikoidessaan hän unohtaa hetkeksi jännityksensä. Laboratoriotutkimuksiin verrattuna minun valttikorttini on se, että voin rehellisesti vakuuttaa, ettei tutkimus satu. Lapsi joutuu menemään hassuun asentoon ja pysymään siinä aivan liikkumatta; muuta epämukavuutta ei tutkimuksesta koidu.

Kuvia tarkastellessa totean, että niissä näkyy ihmisen sisäistä kauneutta, kuten aina röntgenkuvissa. Jotkut lapset ovat olleet toteamuksesta hyvin otettuja. Koska sylissä istuminen on pienemmille lapsille luonteva seurustelutapa, kutsun joskus lapsen polvelleni istumaan kuvien katsomisen ajaksi. Pedokohun vuoksi käytännössä on pakko noudattaa tiukkoja reunaehtoja: lapsen vanhemman täytyy olla paikalla ja seistä kohdassa, josta pystyy kaiken aikaa tarkkailemaan, missä käteni ovat. Se on sääli, sillä useat ilman vanhempaa kuviin uskaltautuvat lapset ovat niitä kaikkein reippaimpia tapauksia, joita mielellään pitäisi sylissä. Yhdenkin tytön isä kysyi, että tuleeko hän mukaan tutkimukseen. Sanoin, että kyllä tyttö pärjää, sillä hänhän on jo tokaluokkalainen. Tyttö osoitti nyökkäyksellään olevansa aivan samaa mieltä. Ei ekaluokkalaiselta voisi odottaa sellaista rohkeutta, mutta tokaluokkalaiselta kyllä. Vaihdoin isän kanssa huvittuneen katseen. Kaksin pienen lapsen kanssa häntä voi koskettaa vain saman absoluuttisen minimin verran mitä varttuneempien potilaiden kohdalla. Epäilyksiä ei ole esiintynyt, mutta jos niitä tulee, niin paras ase niitä vastaan on totuus.

Tyttäreni huomaa välittömästi, jos yritän lukea hänelle iltasatua lässyttäen. Hän ei siedä sellaista äänensävyä. Kerran siskonpoikani leikki lattialla vanhempiensa jalkojen juuressa. Hän oli kasannut muovisia kotieläimiä leikkijunaan. Kysyin häneltä mahdollisimman setämäisellä äänellä: "Minnekäs se juna menee? Meneekös se teurastamolle?" Pojalla ei ollut vielä sana hallussa, mutta hänen vanhemmillaan kyllä oli. Enouteni joutui välittömästi syyniin

RE: Tätiammateista

Vampirelady sanoi:

itse en varsinaisesti sössötä lapsille, pyrin vain puhumaan hyvin selkeällä äänellä, että lapset varmasti ymmärtävät, mitä yritän sanoa.

Click to expand...

Selkeä ääni + selkeä ja ytimekäs viesti = lapsi ymmärtää. Siihenkin välillä törmää, että joku (esimerkiksi minä itse) innostuu selittämään jotain asiaa lapselle vuolaasti ja monisanaisesti. Ei näin! Mitä vähemmän sanoja, sitä vähemmän mahdollisuuksia, että pienen ihmisen aivot tarrautuvat johonkin epäolennaisuuteen ja viestin ydin jää ymmärtämättä. Tietysti peruskohteliaisuuteen kuuluvat "kiitos", "ole hyvä" jne. pidetään matkassa mukana.

Uagh, alan tuntea itseni ihan joksikin omahyväiseksi kasvatusoppaaksi. Kunpa muistaisin itsekin aina noudattaa täällä niin auliisti jakelemiani hyviä neuvoja.

RE: Tätiammateista

Tuli tädittelyistä mieleen, että kaiken huippu oli, kun olin pari vuotta sitten bussissa. Olin poistumassa bussista, enkä päässyt kulkemaan eteenpäin, koska bussin käytävällä riehui joku pikkulapsi. Kyseisen lapsosen äiti käski muksun "väistää, että setä pääsee ohi". Sen lisäksi että olin tulloin noin 17-vuotias, niin särähti vähän korvaan tuo "setä", kun olen kuitenkin sukupuoleltani nainen...

RE: Tätiammateista

Se on sitten ollut vähän samantapainen särähdys kuin minulla parikymppisenä, kun puistoshakin kimpussa olleet sedät (ne olivat ihan setäikäisiä) kysyivät minulta ja poikaystävältäni "Haluuks pojat pelata". Okei, minulla ei ollut tukkaa kuin otsatöyhdön verran, mutta tissini eivät kuitenkaan olleet mitenkään huomaamatonta kaliiperia

RE: Tätiammateista

En min äkään siis sössöttämistä pahemmin arvosta. Välillä sorrun itsekin lievään versioon tuosta, mutta aivan yli lässääminen kuulostaa ärsyttävältä. Sen sijaan saatan käyttää ihan hassuja ja merkityksettömiä sanoja ja äännähdyksiä pienimpien ihmisten kanssa. Esimerkkinä plops, humps, höps, töps. Tilanteina kun nostan vilkuttamaan ikkunalle, vedän käsiä esiin hihoista, riisun kenkiä, asetan potalle yms. En aina ole ihan kaikista luontevin keskustelija lasten kanssa jos hiljaiselle päälle satun ja tällainen vähän turhan höpsöttäminen sanoilla pitää kiusallisen hiljaisuuden tehokkaassti poissa ja yleensä lapset ovat vähemmän jännittyneitä kun vähän höpöttää. Vaikka sitten tyhjänpäiväisiä.

Mitä tulee setiin tätiammateissa niin minusta ainakin päiväkoteihin nimenomaan kaivataan miehiä. Yleensä miesten ote lapsiin on hieman erilainen kuin naisten. Jollain tavalla huolettomampi (ei välttämättä tarkoita vastuuttomuutta) ja rennompi. Sellainen mihin en ole koskaan nähnyt naisen pystyvän. Valitettavasti. Pienille lapsille tekisi hyvää nähdä enemmän miehiä myös hoitopäivän aikana. Jokainen tunnollinen ja osaava mies päivähoitoallalla on lahja työpaikalleen. En halua vähätellä naisten panosta ja olen varma että jos sukupuolijakauma olisi toisin päin niin uskaltaisin sanoa samaa myös naisista. Ylipäänsä kuka tahansa tunnollinen ja osaava työntekijä on työpaikalleen lahja, mutta ymmärtänette mitä taroitan?

RE: Tätiammateista

Tarkoitat vissiin sitä samaa, minkä takia olisi hyvä, jos naisia olisi enemmän esim. armeijassa ja rakennustyömailla. Kun sukupuolijakauma on tasainen, ei pääse syntymään kana- tai sikalaumoja ja työpaikan ilmapiiri pysyy parempana.

Höpöttämisen olen minäkin opetellut lasten saannin myötä. Huis hais, sinne meni, pippus (Pikku-ukon muinainen tapa sanoa "tippui"), oho jne. ovat ahkerassa käytössä taaperoisen kanssa puuhatessa. Samoin jo esikoisen vauva-aikana opittu tapa selostaa jatkuvasti, mitä ollaan tekemässä: "Aika vaihtaa yöpuku. Nyt riisutaan paita. Yyyyksi käsi ja tooooinen käsi ja huis hais paita pään yli. Sukat pois, naps, ja naps. Housut pois, huis hais. Vaippa pois, rips raps. " jne. Siinä pysyy taaperon viihdyttämisen lisäksi itsekin paremmin läsnä eivätkä ajatukset pääse harhailemaan muille maille lapsesta, jolle vanhemman henkinen läsnäolo on tärkeä asia.

RE: Tätiammateista

En ole ihan varma, mitä tässä yhteydessä tarkoitetaan sössöttämisellä, mutta mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä pakonomaisemmin minun höpöttämiseni lapselle on kujertamista. Ääni on korkeampi, ja intonaatio vaihtelee enemmän kuin tavallisessa puheessa. Äänessä ja kasvoilla on hymyä, ja puheen sisältö lähinnä vauvan kehumista. (Tarkoitusperäni on siinä aika lailla itsekäs, sillä mikään ei ole parempaa kuin saada vauvalta hymy palkinnoksi.) Lastenpsykiatrian kurssilla opettajamme antoi minulle epäsuorasti loppuikäisen luvan jatkaa pöhköilyä, kun kertoi että sellainen vuorovaikutus on vauvalle hyväksi.

Parivuotiaiden ja siitä vanhempien kanssa en sitten osaakaan puhua. Paitsi töissä, siellä kun lapsi oli yleensä peloissaan ja minun repliikkieni oli tarkoitus rauhoittaa lasta ja kertoa mitä seuraavaksi teen. Joskus pyysin lupaa esimerkiksi vatsan tunnustelemiseen, mutta toisaalta... olisin kyllä tutkinut vatsan vaikka lapsi olisi sen kieltänytkin, en vaan koskaan jäänyt siitä kiinni. Minua ei useinkaan kutsuttu "lääkäritädiksi" vaan "lääkäri" tuntui riittävän.

RE: Tätiammateista

Pagba kiltti, pikkuneiti on aivan järkyttävän holhoava termi. Huomaat varmaan varmaan miksi, kun laitat siihen viereen tuon sanan nuoriherra.

Viimeisimmässä miitissä taisi olla jonkun kanssa puhetta siitä, että kieleemme tarvittaisiin joku vastine ms:lle tilanteisiin joissa joku välttämättä haluaa tituleerata, koska naisten jaottelu naimattomiin ja naituihin olisi jo aika jättää historiaan.

RE: Tätiammateista

Ai jaa? Pitänee sitten muuttaa ikärajoja. Tähän asti 0-14-ikäiset tytöt ovat olleet pikkuneitejä ja sitä vanhemmat neitejä. Päälle parikymppisiä en ole tituleerannut millään tavalla, koska en ole ollut selvillä heidän siviilisäädystään ja sen selvittäminen potilastietojärjestelmästä ei olisi perusteltua. Kolmikymppisiä naisia voin jo rouvitella. Pojat ovat nuoriherroja täysi-ikäisiksi saakka. Tästä lähtien korkeintaan kymmenvuotiaat tytöt olkoot pikkuneitejä.

RE: Tätiammateista

Pikkuneiti-gallup:
11v ->no ei varmasti!
9v ->ihan sama...
7v ->minuu ei sanota miksikää!