Tökkii... - Kirjat, joita jostain syystä ei vain voi lukea

Samojahan täältä löytyy muiltakin, en siis ole yksin. Nuorempana en onnistunut Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lukemaan loppuun, tylsää. BBC:n herkullinen draamasarja sai yrittämään uudelleen ja onnistuinkin ja sain irtikin jo jotain ihan eri tavalla.

Nyttemmin kaksi klassikkoa nököttää kirjahyllyssäni keskeneräisinä, nököttäneet jo varmaan kymmenkunta vuotta häpeäkseni. Karamazovin veljekset juuttui muistaakseni munkki Zosiman jaarituksiin. Kafkan Oikeusjutussa en kovin paljoa alkua pidemmälle päässyt, syytä en kyllä muista.

Karamazovin Veljekset saa minut vaipumaan syvään tylsyyteen ja haukotusreflekseihin. Pitäisi ehkä yrittää uudelleen, koska viime yrityksestä on jo aikaa, mutta katsotaan nyt. (Ja luulisi, että Karamazovin Veljekset olisi helppolukuista, kevyttä tekstiä verrattuna Mikael Agricolan Teokset -nimisen järkäleeseen, josta en ymmärtänyt oikeastaan mitään. ~1000 sivua capseilla kirjoitettua tekstiä tyylinään canelijen hilitos onopi nilwackan töedt (kaniinien hillitseminen on niljakkaan työt) oli varsin mielenkiintoinen lukukokemus... Se kirja melkein jäikin kesken. ^^)

Da Vinci -koodi jäi kesken. Jotenkin vain pitkäveteinen, ehkä se oli se kertomistapa tai jotain. Idea oli vielä ihan mielenkiintoinen, mutta kun esitystapa oli kuin tiskirätti niin ei. Ja inhosin sitä päähenkilömiekkosta. Niin että siihen kirjallisuuden kulmakiveen tuskin tulen tarttumaan ainakaan vapaaehtoisesti.

Vesi-Y sanoi:

Da Vinci -koodi jäi kesken. Jotenkin vain pitkäveteinen, ehkä se oli se kertomistapa tai jotain.

Click to expand...

Sori nyt, kun tulen tänne vain puolustelemaan kirjoja, joita en itse pidä huonoina, mutta... Kuinka kukaan voi pitää Da Vinci -koodia pitkäveteisenä, varsinkaan kertomistavaltaan?! Siinähän mentiin siis todella hurjaa, suorastaan hengästyttävää vauhtia eteenpäin! Suomalaisesta "hittikirjallisuudesta" vastaava olisi varmaan Ilkka Remeksen tyyli, joka se on myös melkoisen vauhdikasta.

Eihän siitä kirjasta nyt tietenkään kaikki voi pitää, mutta on se ainakin (etenkin) nopeatempoiseksi viihteeksi ihan kelvollista.

Heei, te Sofian maailman lukijat. Tuttu tunne, jumituin siihen aikanani itsekin, vieläpä sivulle 66, muistan oikein. Se vaan tuntui niin tylsältä ja oudolta. MUTTA. Sitten eksyin lukemaan muuta Gaarderin kirjallisuutta (tässä tapauksessa Pasianssimysteerio, Maya) ja niihin ihastuttuani kiinnostuin jo filosofiasta ja Sofiastakin. Kokeilkaapa sitä, jos tuo harmittaa.

Jätän itse tosi harvoin kirjoja kesken. Ei nyt juuri tule mieleen montaakaan... Nojaa, Marianne Fredrikssonin Simon kyllä kököttää edelleen hyllyssä kesken, enkä oikein vieläkään osaa paikantaa miksi. Se pitää kyllä joskus lukea loppuun. Joskus.

Sen sijaan, nytpä esittelen teille kirjan johon ei koskaan ikinä milloinkaan kannata koskea pitkällä tikullakaan: Viivi Hyvönen - Etsijä. Siinä on sitten kertakaikkiaan hirvittävä kirja. Itse jouduin vääntämään sen väkisin läpi joskus yläasteella, ja se oli kertakaikkiaan vihattavin lukukokemukseni koskaan. Idea ja maailma oli kyllä hyvin suunniteltu, jutussa oli ideaa ja juonikin ok, mutta kirjailijan taidot eivät kertakaikkiaan riittäneet toteuttamaan sitä omaa visiota. Okei, neiti oli kirjaa kirjoittaessaan kolmentoista, mutta jestas sentään, väitän itsekin kirjoittaneeni sen ikäisenä tasokkaampaa tekstiä! (Kärsivällisyyttä minulla ei olisi kirjaa kirjoittaa kyllä ollut.) Tekstin taso oli niin hirvittävän alhainen, että oikein heikkoa tekee. Henkilöhahmot ja näennäinen dramatisointi oli tosi karmeasti toteutettu. Hyh. Homejuusto ja mädäntyneet sienet maistuu suussa sen kirjan jälkeen.

Minä olen lukenut ainakin Pasianssimysteerion ja se oli yhtä puuduttava kuin Sofian maailmakin. Se filosofia kun ei ollut minulle ongelma vaan huonolta tuntuva kirjoitustapa ja naurettava juoni.

Starelma sanoi:

Heei, te Sofian maailman lukijat. Tuttu tunne, jumituin siihen aikanani itsekin, vieläpä sivulle 66, muistan oikein. Se vaan tuntui niin tylsältä ja oudolta. MUTTA. Sitten eksyin lukemaan muuta Gaarderin kirjallisuutta (tässä tapauksessa Pasianssimysteerio, Maya) ja niihin ihastuttuani kiinnostuin jo filosofiasta ja Sofiastakin. Kokeilkaapa sitä, jos tuo harmittaa.

Click to expand...

Juuri noin päin tein ja olo oli kuin seinään olisi juossut. Täytyy myös mainita että esimerkiksi Enkelimysteerio oli aika karmeaa luettavaa kun hieman yli kymmenvuotias sairas tyttö sanelee pieneen muistikirjaansa kolhon pateettisia lauseita ja koko hommassa on hieman kertaalleeneletyn tuntua. Joulumysteerio minulta jäi jopa kesken (tuli nyt mieleen kun kerran asiasta alettiin puhua) karmivan kirjoitustyylin ja pakkotoiston takia. Ei vaan napannut vaikka olo muuten oli hyvinkin jouluisa. Pasianssimysteerio oli ainut jonka luin ja josta todella pidin. Muut voisi lakaista maton alle odottamaan parempaa huomista.

On tää niin hassua. Minä pidin Pasianssi- ja Joulumysteerioista, vaikka ensin mainitun päähenkilöön olikin nuorena tosi vaikea samaistua. Minusta molemmissa kertomuksissa oli kauniita ajatuksia.

Da Vinci-koodin alku eteni kyllä ihan reippaasti. Mutta sitten nämä "fakta"kappaleet joiden keskelle jumituin ovatkin sitäkin hidastempoisempia. Mutta täähän on nyt sitten ihan kysymys että mistä tykkää. On kuulemma ihmisiä, joiden mielestä Taru on pitkä ja tylsä ja jaaritteleva ja jotka hyppivät maisemakuvausten yli.

Tähän mennessä on Sofian maailma ja Tuntematon sotilas luettu oikein mielihalulla ja Da vinci- koodikin on luettu. Kahdesta ensimmäisestä pidin, varsinkin Tuntemattomasta sotilaasta, mutta Da vinci- koodissa ärsytti se, että lukijan älykkyysosamäärää tunnuttiin välillä aliarvioitavan. Lisäksi pikkunippelitiedot, joita kirjassa viljeltiin varsin ahkeralla kädellä, tuntuivat enemmän kehuskelulta, kuin tarinan väliin oikeasti sopivilta tiedonmurusilta. Mutta oli Da vinci- koodi silti mielestäni viihteellistä luettavaa, joskaan ei kovin omaperäistä.

Kirjat joita itse en vain saa loppuun, ovat Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri ja Bradleyn Avalonin usvat. Vanhusta ja merta jaksoin sinnikkäästi lukea yli kirjan puolivälin, mutta siinä vaiheessa, kun vanhus rupeaa miettimään, että miksi ei treenannut vasenta kättään tarpeeksi, sain minä tarpeekseni kyseisestä kirjasta. Avalonin usvien taas niin saippuaoopperamaiset ihmissuhdekuviot saivat minut yksinkertaisesti tylsistymään. Olen kyllä kiinnostunut kuningas Arthurin legendasta, ja kirjan ensimmäinen osa olikin vielä mielenkiintoinen, mutta ne haluaisinnaidamieluuminLancelotinkuinkuninkaanmuttaenvoijättäähäntä- jutut saivat minut voimaan pahoin. Jos tuollaista haluaa lukea, niin suosittelen Kauniiden ja Rohkeiden tekstityksiä

Tuli tuosta Arthur-vuodatuksesta mieleen... Fionavarin kuvakudos-trilogia jäi kesken. Ensimmäinen osa sai voimaan pahoin, mutta jatkoin kuitenkin toisenkin läpi kun sarjaa oli niin kauheasti täälläkin kehuttu. Vaihdoin jopa kielen käännöksestä alkuperäiseen, kun ajattelin että josko tökkiminen sitten vähän helpottaisi. Tyyli vaihteli kappaleesta toiseen saippuaoopperadialogeista maisemakuvauksiin, hahmoilla oli jokaisella vain yksi asia/ajatus päässä kullakin, jatkuva lukijan härnääminen lakkasi toimimasta sen ensimmäisen kerran jälkeen kun huomasin etten koskaan saa vastausta siihen miksi henkilö x yhtäkkiä kääntyi tuijottamaan taivaanrantaa muista välittämättä.... syy siihen että lukeminen loppui kolmannen osan alkuun oli yksinkertaisesti siinä, etten kestänyt enää muilta kirjailijoilta ja muista maailmoista lainattuja hahmoja joita pahoinpideltiin väittäen että "näin se alunperin tapahtui, ne muut tarinat ovat vain heijastumia". Sinänsä ajatus alkuperäisestä maailmasta, jonka tapahtumia muut maailmat toistavat on ihan kiehtova, mutta olisipa Kay jättänyt Tolkienin haltiat ja erityisesti Arthur-legendojen Cafalin rauhaan (Guineverestä ja niistä muista nyt niin väliä ole ).

Pitänee vielä lisätä 'yksi nolo tunnustus'.

Viime kesänä kun sisko oli kylässä ja en saanut nukutta menin olkkarin kirjahyllylle ja päätin vihdoin ja viimein oikeasti lukea Aleksis Kiven: Seitsemän veljestä. No, kaikki meni hyvin luin viisi sivua ja eikö alkanutkin kivasti nukuttaa.. Eli kirja vielä lukematta ja.. Tämmöisenä 'kirjallisuus fanina' pitäis varmaa jo osata se opus ulkoa kannesta kanteen.

Crying_angel, Tunnustus ei ole mitenkään nolo. Ko. kirjasta olen esseenkin kirjoittanut, mutta itse kirjaa en ole koskaan lukenut kokonaisuudessaan. Kannatan ja tuen suuresti suomalaista kirjallisuutta, mutta tuollaista klassikkoa ja kirjallisuuden kulmakiveä en ole silti lukemalla lukenut. Minulla on kuitenkin teoria Seitsemän veljeksen epäsuosiosta. Yksi syy lienee osittainen pakkoluetuttaminen yläasteella ja epäinnostavien opettajien latistava esittely kirjasta. Suurempi syy lienee se, että se ei todellakaan ole parhaimmillaan hiljaa itsekseen luettuna. Mutta kun sitä alkaa lukea ääneen esimerkiksi mökillä sadepäivänä yms, se herää aivan toisella tavalla eloon. Toivottavaa on myös, että lukija osaa lukea kirjoja hyvin ääneen. Suosittelen kokeilemaan ja tämä monelle kirjallisuuden tuntemuksen kompastuskivikin saattaa muuttua ratkiriemukkaaksi kokemukseksi.

no jee

Aloitin kerran lukemaan Ilkka Remeksen piraatteja en kävieläkään ole lukeut loppuun. Pönöttää edelleen kirjahyllyssä.. Kirja saattaa olla ihan hyvä mutta en päässyt alkua pidemmälle. Pitänee joskus koettaa onnistuisiko lukea se loppuun.

Ahii! *pitelee kaksin käsin kurkkuaan* Minähän saan hengenahdistuksen lukiessani, mitä ihanan ihania kirjoja olette kehdanneet jättää kesken! :eyepop: Ylpeys ja ennakkoluulo? Näkijän taru? Tuntematon sotilas? Sofian maailma? Aijaijai, eihän niitä voi jättää kesken!

Minulla ei niin hirveästi ole jäänyt kirjoja viime vuosina kesken, jos muutaman sivun jälkeen tapahtuneita hylkäämisiä ei lasketa. Minun on usein vaikea päästä sisälle kirjojen maailmaan, mutta kerran sinne päästyäni heittäydyn täysillä tarinan vietäväksi. Minun periaatteeni on: Anna kirjalle mahdollisuus - lue 10% ennen kuin heität seinään.

Tuo kymmenen prosenttia tulee keskimääräisestä koukkuuntumiskertoimestani, joka on 0,1126. Sen tarina liittyy juuri Tuntemattomaan sotilaaseen. Lukiota varten sen "jouduin" lukemaan ja suhtauduin kirjaan hyvin ennakkoluuloisesti. Alku oli todella takkuista, mutta yhtäkkiä, sivun 50 paikkeilla, tajusin olevani koukussa. Tuntemattomani sivumäärä on 444, josta tuo 50 sivua on 11,26%. Olen sittemmin testannut koukkuuntumiskertoimen paikkansapitävyyttä etenkin sellaisten kirjojen kanssa, joita lukiessa on ollut suuria käynnistymisvaikeuksia, ja se on osunut yllättävän lähelle.

Minun pitäisi ehdottomasti rajoittaa yölliset viestittelyni yötopiciin. :roll:

Moni kirja on kyllä jäänyt ensimmäisellä yrittämällä kesken, mutta uuden yrityksen myötä olen saattanut pitää kirjaa aivan loistavana. Tästä hyviä esimerkkejä ovat minulle nyttemmin niinkin rakkaat teokset kuin Robert Holdstockin Alkumetsä ja Ursula LeGuinin Maameren velho. Nyt muistan pari kesken jäänyttä kirjaa: Pratchettin Velhous verissä ja Eddingsin Belgarionin tarun ykkösosa. Tuo Pratchett selittynee sillä, että olin lukenut liian monta hänen kirjaansa putkeen - huumori alkoi kai jo toistaa itseään. Belgarionia puolestaan aloin aikanaan lukea innolla ja vailla ennakkoluuloja. Olin vasta lukenut Tarun ja otin ensiaskeleitani fantasiakirjallisuuden parissa (miten hellyttävää). Joku enemmän fantasiaa lukenut suositteli minulle Eddingsiä. Kirja oli melkorillinen pettymys.

Sillanrakentaja sanoi:

Sori nyt, kun tulen tänne vain puolustelemaan kirjoja, joita en itse pidä huonoina, mutta... Kuinka kukaan voi pitää Da Vinci -koodia pitkäveteisenä, varsinkaan kertomistavaltaan?! Siinähän mentiin siis todella hurjaa, suorastaan hengästyttävää vauhtia eteenpäin! Suomalaisesta "hittikirjallisuudesta" vastaava olisi varmaan Ilkka Remeksen tyyli, joka se on myös melkoisen vauhdikasta.

Click to expand...

Ei pitkäpiimäisyys aina ole hitautta. Minen vaan osaa lukea tekstiä, joka on niin nopeatempoista ja jossa pääasiana on juoni (eikä esimekiksi hyvää dialogia tai esineiden ja ympäristön kuvailua ole edes vähän siitä mitä voisi olla). En vaan saanut Da Vinci -koodiin minkäänlaista otetta ja kirjan lukeminen on/oli kuin tervanjuontia. Dialogi nosti hiukseni pystyyn. Toivon Ihan Oikeasti, että ainakin osa dialogin jäykkyydestä menee kääntäjän piikkiin. Ja se juoksu paikasta ja tapahtumasta toiseen oli liikaa.

Gaarderin kirjojen kanssa minulla on ongelma; aina kun näen sellaisen jota en ole lukenut, kahlaan sen läpi ja olen yhä vankemmin sitä mieltä, että hän on yksi huonoimpia kirjailijoita joihin olen törmännyt. Mutta niitä ei vaan osaa jättää kesken.

Kesken jääneitä kirjoja on aika vähän, mutta osa kyllä tökki tosi pahasti vaikka loppuun asti taisteltiinkin.

Cooperin klassikko "Viimeinen mohikaani" jäi kesken kaksikin kertaa, molemmilla kerroilla koulun "pakkolukemista". Muut pakolliset kirjat luin ihan mielelläni, mutta tämä oli todella puuduttava.

Diana Gabaldonin kaikki kirjat yrittävät aina jäädä kesken, mutta hirveällä taistelulla olen ne läpi lukenut (arvostelutarkoituksessa). Hahmot ovat mitäänsanomattomia ja tylsiä ja tapahtumat liian epäuskottavia, edes spefiksi! Paljon parjattu Sofian maailma tuli luettua, vaikken siitä kyllä mitään irti saanut. Liian valmiiksi pureskeltua tavaraa, jauhelihaa.

TSH:n aloitin ainakin 4 kertaa ennen kuin pääsin sen ekan kerran loppuun. Alku oli niin raskasta ja hidastempoista, joten kirja jäi aina ennen Briitä nurkkaan. Sittemmin toki olen sen monta kertaa lukenut (ja pidän siitä kovasti, vaikka nykyäänkin usein aloitan vastan Briistä...)

Noloin kesken jäänyt on Umberto Econ "Ruusun nimi", joka ei suinkaan jäänyt kesken huonoutensa vuoksi (pidän Econ muista kirjoista) vaan siksi, että aloin nähdä liikaa apokalyptisia painajaisia. Sitä saatan yrittää joskus myöhemmin uudestaan.

Tuntematonta ja Seitsämää veljestä en ole koskaan edes aloittanut, niin eivät ole voineet jäädä kesken!

En oikein meinaa muistaa keskenjääneitä kirjoja, koska minulla yleinen fiilis vaikuttaa hirveän paljon lukemiseen, tai siihen mitä kannattaa aloittaa.
Minulla on joskus jäänyt tuo Econ Ruusun nimi kesken ensimmäisen sivun jälkeen, samaten Turnerin Keijukaisten kuningas. Kun ei nappaa niin ei nappaa. Aika ihme, että muinoin pääsin Bilbon synttäreistäkään läpi...

En kuitenkaan viitsi nolostella noista, sillä aina sitä ei edes ole tarpeeksi kypsä jollekin kirjalle. Joskus lukion ekalla luin Kunderan Elämisen sietämätöntä keveyttä hammasta kiristellen, ja inhosin suurin piirtein joka sanaa. Lopulta jätinkin sen kesken. Kuitenkin palasin siihen tänä kesänä ja yllätyin kuinka paljon siitä nyt pidinkään! Se, mikä oli ennen ollut minulle inhottavaa ja tympeää, tuntui nyt syventävän henkilöiden välisiä suhteita ja jännitteitä. Kunderan Pila jäi kylläkin kesken joku kolme kertaa syksyn aikana, mutta lähinnä opiskelujen takia.

Yhtäkkiä muistin, että enhän minä saanut urakoitua läpi myöskään Tuulen viemää. Rakkausromaanit eivät vain kertakaikkisesti mene läpi... Eivät sitten millään. Eikä niitä saa kitkutettua ja kituutettua loppuun, vaikka mikä olisi.

femme_noir sanoi:

Kunderan Pila jäi kylläkin kesken joku kolme kertaa syksyn aikana, mutta lähinnä opiskelujen takia.

Click to expand...

Pila on jäänyt minullakin kesken, kuin muutama muukin Kunderan kirja. Luin muutama kuukausi sitten Olemisen sietämättömän keveyden ja rakastuin siihen, aivan mielettömän hieno kirja. Sen jälkeen olen aloitellut useita muita Kunderan kirjoja, mutta kaikki on jäänyt kesken. Ilmeisesti odotan, että ne olisivat samanlaisia kuin OSK, mutta petyn joka kerta. Muutaman kirjan jälkeen lopetin yrittämisen.

Olen huomannut, että minulla jää kirjat kesken jos ne on pakko lukea jossain tietyssä ajassa vaikka koulun takia. Olen aika valikoiva lukija muutenkin, ja se, että pakotetaan lukemaan jotain ei vaan sovi minulle. Heti alusta asti pakkolukeminen tuntuu aina hirveän vaikealta ja tökkivältä. Yleensä saan kuitenkin luettua pakotetun kirjan, usein kyllä puolet siitä menee lukien yhden sivun sieltä ja toiseen täältä.

Yritin olla ahkera ja pistää pystyyn keskustelua Mika Waltarista, mutta lorvikatarri alkoi painamaan päälle. En jaksanut kirjoittaa muuta kuin allaolevan valitusvirren.

Waltarin kirjoista en oikein kestä Johannes Angelosta. Pidin kovasti Mikaeleista ja Sinuhesta ja koska Angelosta kehutaan paljon, ajattelin senkin olevan hyvä kirja. No, metsään meni ja pahemman kerran. Minusta Angelos oli aivan uskomattoman pitkäpiimäistä höttöä. Jätin sen kesken reilut sata sivua luettuani, vaikka yleensä pyrin lukemaan aloittamani kirjat loppuun asti (tai edes silmäilemään). Tunsin luovuttamisesta pienoista häpeää ja yritin uudelleen noin vuoden kuluttua. Sillä kertaa sain luettua sen loppuun, mutta ei mielipiteeni kyllä paljoakaan parantunut. Jonninjoutavalta kaakatukselta se edelleenkin lähinnä tuntui, tosin jotkut pikku detaljit piristivät hieman. Kai sekin jotain käsityksistäni kertoo, että kirjan lukemisen jälkeen en ollut kovinkaan pettynyt sen tasoon, vaan lähinnä helpottunut ja kiitollinen, että sain kirjan kahlattua loppuun asti. Oikea Herakleen urotyö.

Heh, valitus näemmä virkistää. Valitetaan vähän lisää. Seitsemän veljestä olen joutunut lukemaan, onnistuin välttelemään sitä abivuoteen asti, mutta sitten tyssäsi. Oli siinä yksi kiva runonpätkä, se meni jotenkin näin: "kultani on niin vihainen ja puhisee kuin käärme". Tuntematon sotilas on minulle täysin vieras, kirja on lukematta ja elokuvat näkemättä, ja junttimaisesti ylpeilen tuosta. Olen kyllä kuullut luotettavilta tahoilta, että kirja on ihan oikeastikin hyvä, mutta mutta mutta. Ehkä sitten kun sotaveteraanit ovat painuneet hämärän maille. Juu, en vieläkään ole täysin toipunut itsenäisyyspäivästä.




// Gandar, vastavuoroisesti olen suurin piirtein samaa mieltä Econ teoksista, tosin Foucaultin heiluria en ole vielä kokeillutkaan. Ja kyllä minä taisin saada Baudolinon luettua ihan loppuun asti, eikä se mielestäni olekaan yhtä kehno kuin Johannes Angelos.

Olen samoilla linjoilla Harmaatakin kanssa. Sinuhe ja Mikaelit ovat ehdottomasti parhaita lukemiani kirjoja, mutta paljon kehuttua Angelosta jaksoin kahlata parisataa sivua ja sitten oli yksinkertaisesti lopetettava.

Umberto Econ kohdalla vastaava teos oli Baudolino. Ruusun nimi on erinomainen kirja ja Faucaultin heilurinkin vielä luki, mutta kun tökkii niin tökkii.