Tökkii... - Kirjat, joita jostain syystä ei vain voi lukea

Mortal Illusion sanoi:
Jostain syystä harvoin kuulee hakuttavan Douglas Adamsin Linnunrataa. Olen yrittänyt kahteen otteeseen kahlata koko "trilogiaa" läpi, ja aina jymähdän.

Minä myös koetin joskus moista urhoollisesti. Muita Douglas Adamsin kirjoja olen kyllä selaillut läpi, mutta tätä huttua en vaan kestänyt. Tapahtumissa ei tuntunut olevan mitään logiikkaa ja juoni poukkoili paikasta toiseen vailla mitään näennäistä tarkoitusta. Minua ei olisi voinut kiinnostaa vähemmän, mitä päähenkilöille tapahtui. Ongelmaksi muodostui myös se, että kirjaa oli kehuttu toistuvasti hersyvän hauskaksi. Minä en kuitenkaan saanut kammettua suupieliäni hymyyn kertaakaan koko sen parinsadan sivut matkan aikana, jonka tuon kirjan maailmaan tein. Minusta se on pienoinen ongelma tällaisen kirjan kanssa: jos suurinosa viehätyksestä perustuu huumoriin ja parodiaan, eikä kumpikaan toimi, kokemus ei voi olla muuta kuin hienovaraista kidutusta.
 
Vanamo sanoi:
Jotenkin noita klassikoita pitäisi kyllä selkeästi lähestyä eri tavalla kuin pakkoluettamalla. Kovinkaan monelle ei taida jäädä hyvää makua suomalaisista suurteoksista, jos nollan kiinnostuksella isketään käteen kirja, joka on pakko lukea. Voisiko joissain tapauksissa riittää, että kirjoihin tutustuttaisiin esimerkiksi teatterin kautta, joko menemällä näytökseen tai näyttelemällä itse joitakin kohtauksia. Vai pystyisikö ihmisten kiinnostusta herättelemään jotenkin? Onko edes olemassa kirjoja, jotka jokaisen pitäisi lukea?

Toisaalta, moni hyvä kirja olisi jäänyt ehkä lukematta ilman sitä pakkoluetusta. Esim. Sinuhesta olen itse aina tykännyt kovasti. Ysiluokalla meillä oli hirveät listat, joista piti lukea tyyliin joku Juhani Ahon Rautatie ja muuta roskaa, mutta sitten lukiossa oli jo paljon enemmän vaihtoehtoja, joista valita luettavansa. Mutta en minä kyllä keksi kirjaa, joka jokaisen pitäisi lukea. Ja ovat nuo äikänopetuksen vaatimukset ehkä vähän elitistisiä.

Alx sanoi:
Tapahtumissa ei tuntunut olevan mitään logiikkaa ja juoni poukkoili paikasta toiseen vailla mitään näennäistä tarkoitusta. Minua ei olisi voinut kiinnostaa vähemmän, mitä päähenkilöille tapahtui. Ongelmaksi muodostui myös se, että kirjaa oli kehuttu toistuvasti hersyvän hauskaksi.

Nimenomaan. Juoni ei toimi, siinä kirjan vika. Eikä se tosiaan mitenkään järjettömän hauska ole. Jotkut kohdat ovat omasta mielestäni olleet oivaltavia, mutta jotenkin kirjan mieltää nykyään enemmän sellaiseksi scifinörttien sisäpiirivitsiksi..ehkä minulla on asenneongelma. En kyllä muutenkaan tykkää mistään liian surrealistisesta ja satiirisesta kirjallisuudesta. Huumorin pitää olla luonteva osa kirjaa, mutta kaikki ei voi olla hekohekohauskaa.
 
Mortal Illusion sanoi:
Toisaalta, moni hyvä kirja olisi jäänyt ehkä lukematta ilman sitä pakkoluetusta.

Niin, minä en usko, että olisin ainakaan tähän päivään mennessä suostunut lukemaan Tuntematonta, ellei sitä olisi minulle lukiossa pakkoluetettu -minulla oli varsin negatiivisia ennakkoasenteita sitä kohtaan. Nyt se keikkuu moneen kertaan luettuna suosikkikirjojeni aivan kärkipäässä. Minä en tosin kouluaikoina kokenut pakkolukemista muutenkaan vastenmieliseksi, koska rakastin kaikkea lukemista, ja jokainen ennestään lukematon kirja oli uusi seikkailu riippumatta siitä, pidinkö varsinaisesti kirjasta vai en. :roll:

Alx sanoi:
Ongelmaksi muodostui myös se, että kirjaa oli kehuttu toistuvasti hersyvän hauskaksi. Minä en kuitenkaan saanut kammettua suupieliäni hymyyn kertaakaan koko sen parinsadan sivut matkan aikana, jonka tuon kirjan maailmaan tein.

Linnunrata-trilogia odottaa minulla vielä hyllyssä lukemistaan, mutta tähän samaan ongelmaan törmäsin Terry Pratchettin Mortin kanssa. Monet Pratchett-fanit mainitsevat sen suosikikseen herran tuotannosta ja kehuvat sitä hillittömän hauskaksi, mutta minä koin sen Pratchettin mittapuulla yllättävän pitkäveteiseksi ja muutenkin sisällöltään köyhäksi. Kesken en sitä kehdannut jättää, kun Pratchett sentään on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta suuri pettymys se oli.
 
Mulla on tosiaankin jääny pari kirjaa kesken. Toinen niistä on mökin kaapista löydetty ikivanha kirja Kunniansa puolesta ja kirjoittaja joku Field ja toinen Han Suyin (?) Päivien kimallus. En noista kirjoista siis löydä mitään hyvää. Kirjat jäävät puoliväliin, kun olen niitä tuskalla lukenut yli sata sivua. Klassikoita kuten Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas ovat mulle yli ymmärryksen ja siksi en ole niihin edes tarttunut. En tarkoita, että kirjat huonoja olisivat, mutta eivät ainakaan minun tyyppisiäni.

Yleensä kirjat luen loppuun. Ei ole tapanani jättää kirjaa lukematta ellei kirja ole aivan pitkäveteinen (juoneton tai tylsä ns. juoni :knockout: ).
 
Sûlwen Niniel sanoi:
Minä en tosin kouluaikoina kokenut pakkolukemista muutenkaan vastenmieliseksi, koska rakastin kaikkea lukemista, ja jokainen ennestään lukematon kirja oli uusi seikkailu riippumatta siitä, pidinkö varsinaisesti kirjasta vai en. :roll:

Juu, en minäkään. Se, että oli "pakko" lukea, sai vaan sen motivaation pysymään paremmin. Jotenkin tuntuu, että lukioikäisenä sitä muutenkin jaksoi keskittyä monipuolisemmin kirjallisuuteen. Nykyään olen paljon ronkelimpi ja heitän kirjan helposti sivuun.

AnniEnna sanoi:
Yleensä kirjat luen loppuun. Ei ole tapanani jättää kirjaa lukematta ellei kirja ole aivan pitkäveteinen (juoneton tai tylsä ns. juoni Tyrmätty ).

Minulla taas jää ihan liian usein kesken. Siitä tulee jotenkin ahdistava olo, ihan kuin olisi epäonnistunut jossain. Ärsyttävintä on, jos kirjaa on jaksanut lukea jo 200 sivua, ja sitten antaa periksi.
 
Minulla on nykyään lähes pakkomielteinen suhtautuminen aloittamiini kirjoihin. Vaikka ne tuntuisivat miten tylsiltä tahansa, on pakko jatkaa, koska tunnen olevani epäreilu, jos en anna kirjalle mahdollisuutta loppuun asti. Ja parasta kaikesta oli Ajan Pyörä: En tykännyt ensimmäistä osasta. En toisesta. En kolmannesta. Laahustin vain eteenpäin, ja kuudennessa osassa sitten rakastuin. :) Joskus tästä pakkomielteestä on ihan apuakin, useimmiten ei.
 
Vehka sanoi:
Minulla on nykyään lähes pakkomielteinen suhtautuminen aloittamiini kirjoihin. Vaikka ne tuntuisivat miten tylsiltä tahansa, on pakko jatkaa, koska tunnen olevani epäreilu, jos en anna kirjalle mahdollisuutta loppuun asti.

Mulla oli tota joskus ilmassa, mutta sitten vaan tympäännyin hommaan ihan täysin (mikä ei tietenkään tapahtunut lukiessani Toivo Pekkasen Lapsuuteni-kirjaa (jota en yllättäen lukenut koulun pakkopullana vaan omasta enemmän tai vähemmän vapaasta tahdostani). Se taisi olla viimeinen jonka tahkosin väen väkisin loppuun. Positiivista siinä suhteessa, että myöhemmin se olisi ollut pakko lukea koulussa ja minun ei tietenkään tarvinnut, kun kerran olin jo lukenut sen (ei pitäisi mainita että jouduin sen tähden lukemaan saman kirjailijan tuplasti paksumman teoksen...)
Tuntuu että miksi kiusaisin itseäni tällä kun tossa vieressä on aloittamattomana kirja, joka on melkein 100 prosenttisella varmuudella parempi.

Toi Vehkan raahustaminen Ajan pyörän kanssa kuulostaa kyllä aika hienolta teolta, tuskin oisin siihen pystynyt =)
 
Pakko nyt tulla puolustamaan Seitsemää veljestä. Onhan sen tyyli kovin vierasta. Varsinkin se, että kirja on enimmäkseen puhetta ja näyttää hyvin paljon näytelmäkäsikirjoitukselta aiheutti minussa hämmennystä, kun siihen tartuin. Oli luultavasti minun onneni, että olin lukenut jonkinmoisen pinon näytelmiä aikaisemmin, joten totuin siihen aika nopeasti. Toinen ongelma oli kieli, mutta kirjailijan kirjoitustyyliin siltäkin osin tottuu lopulta aika nopeasti.

Tuo Mortal Illusionin toteamus, että mitä järkeä on lukea seitsemän juntin hörinöitä, muistuttaa epäilyttävästi Seitsemän veljeksen aikalaiskritiikkiä. Kuten joku jo totesikin, järki on nimenomaan siinä, että ne ovat junttien hörinöitä, ja uraauurtavia siksi. Minusta tässä olisi jo tarpeeksi syytä lukea Seitsemän veljestä. Kirja oli aikanaan jotakin todella erilaista ja jo se riittää tekemään siitä merkittävän. Koska sitä on pidetty merkittävänä, se auttaa ymmärtämään toisten (suomalaisten) kirjailijoiden teoksia ja sitä kautta ehkä jopa huomaamaan muissa kirjoissa näkökulmia, joita ilman niitä ei välttämättä olisi pitänyt yhtä hyvinä. En tarkoita, että tämä olisi välttämättä vielä riittävä syy lukea kirjaa, jonka lukeminen on yhtä kärsimystä. Jos ei kerta kaikkiaan huvita kahlata läpi koko länsimaisen kirjallisuuden kaanonia, niin lienee parempi lueskella sen niitä osia, joiden lukemisesta nauttii. Minua kuitenkin suorastaan kammottaa ajatus, että jokin merkittävä viite jossakin muualla (eikä tämä tarkoita vain kaunokirjallisuutta) olisi jäänyt ymmärtämättä koska en jaksanut lukea loppuun jotakin klassikkoa.

Tämä nyt ei vielä selitä, miksi Seitsemän veöjestä on minusta hyvä eikä vain merktittävä kirja. Tämä selittää korkeintaan sen, miksi en juri koskaan jätä tylsiltä tuntuviakaan klassikoita kesken ja tunnen huonoa omaatuntoa silloin kun jätän.

Seisemän veljestä on hyvä kirja, koska siinä on mielettömän elävät henkilöhahmot. Suhteellisen lyhyessä määrässä sivuja tulee tutuksi seitsemän metsäjunttiveljeksen lisäksi myös muutama muu hahmo, joilla on paljon syvempi persoonallisuus kuin vaikka jonkun sekundafantasiakirjan paperinohuella päähenkilöllä, jonka seikkailuista selitetään tuhat ja yksi sivua. Tähän nyt ei paljon vaadita, mutta silti. Seitsemän veljestä on myös hauska. Se kohtaus, jossa Jukolan veljessarja kyyhöttää kivellä sonnilauman ympäröimänä (siinä ompi veljessarja, jalo niinkuin sonnikarja sonnikarjan ympäröimänä) on yksi viihdyttävimpiä kohtauksia, joita olen ikinä lukenut. Seitsemän veljestä on myös hallittu kokonaisuus, joka istuu hyvin kasvukertomuksen muottiin. En suhtautuisi ihan varauksetta nuorten miesten kasvukertomusten joukon ylistämiseen, mutta se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi tuohon sarjaan luokiteltavia teoksia itseään. Muutakin voisi vielä sanoa, mutta eiköhän tämä jo riitä.
 
En kielläkään etteikö Seiska olisi merkkiteos. En koe ongelmaksi "rahvaanomaisuutta" aiheena tai sitä että kirja on täynnä repliikkejä. Aihe ei vain jotenkin ainakaan juuri silloin kiinnostanut pätkääkään, se ei ollut (kauhistus!) minua viihdyttävä. Viihdyttämisellä en nyt tarkoita sitä että kirjasta pitäisi saada hyvän olon kicksejä, päinvastoin. Ehkä olisikin parempi sanoa, että juoni ei liikuttanut minua ollenkaan.
 
Hampaat irvessä otsa hikeä puskien olen pakottanut itseni lukemaan James Joycen Odysseuksen. Nyt voin - kun kyseisestä teoksen vaikealukuisuutta valitellaan - hieman alentuvaan sävyyn todeta "Niin... kyllähän se jonkin verran vaatii lukijaltaan..." :D

Ehkä seuraava masokismiprojekti voisi olla Finnegan´s wake - no, ei nyt sentään.

Kirja jota en koskaan pääse paria ensimmäistä sivua pitemmälle ennenkuin nauruntyrskähdykset pakottavat keskeyttämään, on Marja Kyllösen "Lyijyuuma". Ote:

"Valvotut tunnit kivistivät Oljan harteita kuin luiset näpit ja kourivat omatuntoon saakka, kun hän harhateiltään palautuessaan jätti tuhruiset askeleensa sormenjäljiksi aamun neitseelliseen lumivanuun. Kitka polki höytyväiseen nietokseen uoman kuin nuoraksi taluttajansa tanssia, mutta tyttö astui varjosta syrjään ja viritti köydenpään kerrostalon pyörätelineeseen. Naapurin kakara saisi pitää sirkushuvin hänen sijastaan, mutta penikka ei trapetsia tajunnut vaan leipoutui loskassa kuin kyljys paistinrasvassa."

Oijoi sentään... :grin: :grin: :grin:
 
Angervoinen sanoi:
Tuo Mortal Illusionin toteamus, että mitä järkeä on lukea seitsemän juntin hörinöitä, muistuttaa epäilyttävästi Seitsemän veljeksen aikalaiskritiikkiä. Kuten joku jo totesikin, järki on nimenomaan siinä, että ne ovat junttien hörinöitä, ja uraauurtavia siksi.

Kyllähän minäkin sanoin, että tiedän sen olleen merkittävä siksi, että se kuvasi nimenomaan tavallista kansaa eliitin sijasta. Onhan se siis merkittävä kirja. Mutta ei välttämättä siksi hyvä. Toisaalta, luetaanko klassikoita siksi, että ne olisivat hyviä? Onko kirja klassikko siksi, että se on hyvä vai siksi, että se on ilmestynyt merkittävänä ajankohtana, ollut lajinsa ensimmäinen tms.? Ehkä siis taivun siihen, että Seitsemän veljestä on syytä lukea, koska se on ensimmäinen suomenkielinen romaani (?). En kuitenkaan nauttinut sen lukemisesta eikä se myöskään vaikuttanut maailmankatsomukseeni juuri mitenkään. Jompikumpi näistä kriteereistä yleensä minulla tekee sen hyvän kirjan.

Angervoinen sanoi:
Seisemän veljestä on hyvä kirja, koska siinä on mielettömän elävät henkilöhahmot.

En oikein itse näe henkilöitä kovin syvällisinä. Juhani, Aapo ja Eero ehkä tulevat jollain lailla tutuiksi, mutta muut hahmot jäävät ohuiksi. Mutta siis, ei Seitsemän veljestä ole mikään inhokkilistani ykkönen, en ole ristiretkellä sitä vastaan. Ihmettelin vain, kun niin moni myönsi häpeävänsä, ettei ole sitä jaksanut lukea.

Detritus sanoi:
Kirja jota en koskaan pääse paria ensimmäistä sivua pitemmälle ennenkuin nauruntyrskähdykset pakottavat keskeyttämään, on Marja Kyllösen "Lyijyuuma".

Olen kuullut kehuttavan tuota kirjaa sen hienosta kielestä jne jne. En ole kyllä itse lukenut, mutta tuon otteen jälkeen täytyy sanoa, etten kyllä luekaan. Ehkä hivenen itsetarkoituksellista kielikuvien käyttöä..?
 
Ei minunkaan mielestäni sitä tarvitse hävetä, ettei jaksa Seitsemää veljestä lukea. Se, onko kirja hyvä, on kuitenkin ainakin osittain subjektiivinen asia, ja se, onko sillä mitään henkilökohtaista merkitystä kokonaan subjektiivinen asia. (Luulisin, että hyväksi kirjaksi voisi sanoa sellaista, jolla olettaa olevan paljon tuota henkilökohtaista merkitystä nimenomaan sisältönsä takia monille ihmisille, vaikka se ei itseen iskisikään.) Se, onko kirja merkittävä onkin sitten IMHO jo vähän objektiivisempi asia.

Minun ei-vaan-voi-lukea -osastooni kuuluvat melkein kaikki Mika Waltarin teokset. Niistä olen pitänyt, jotka olen loppuun saanut, mutta yleensä Waltarin lukeminen on silkkaa tuskaa. Tämä on tietysti hirveä harmi, mutta yritän olla potematta liian huonoa omaatuntoa, koska Sinuhe on sentään luettu ja pidetty, vaikkei mikään suosikkikirjani olekaan.

"Valvotut tunnit kivistivät Oljan harteita kuin luiset näpit ja kourivat omatuntoon saakka, kun hän harhateiltään palautuessaan jätti tuhruiset askeleensa sormenjäljiksi aamun neitseelliseen lumivanuun. Kitka polki höytyväiseen nietokseen uoman kuin nuoraksi taluttajansa tanssia, mutta tyttö astui varjosta syrjään ja viritti köydenpään kerrostalon pyörätelineeseen. Naapurin kakara saisi pitää sirkushuvin hänen sijastaan, mutta penikka ei trapetsia tajunnut vaan leipoutui loskassa kuin kyljys paistinrasvassa."

Tsiisus! :o
 
Sûlwen Niniel sanoi:
samaan ongelmaan törmäsin Terry Pratchettin Mortin kanssa. Monet Pratchett-fanit mainitsevat sen suosikikseen herran tuotannosta ja kehuvat sitä hillittömän hauskaksi, mutta minä koin sen Pratchettin mittapuulla yllättävän pitkäveteiseksi ja muutenkin sisällöltään köyhäksi. Kesken en sitä kehdannut jättää, kun Pratchett sentään on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta suuri pettymys se oli.

Ihan sama vika meikäläisellä. Jotenkin oudon laahaavan tuntuinen, enkä ymmärrä, mikä siinä kaikkia viehättää. Taisi olla toinen kirja, jonka Pratchettilta ikinä luin. Onneksi oli kuitenkin Noitasiskokset jo luettu, muuten olisi saattanut käydä niin, että Pratchett-innostukseni olisi tyssännyt siihen...

Tänä vuonna jäi kesken Anne Ricen Veren Vangit. Sääli sinänsä, juonessa ja sen kuljetuksessa kun ei ole mitään vikaa. Kai se sitten on niin, että vampyyrit ei mua niin paljon kiinnosta.
 
Olen lukenut aika paljon kaikkia klassikoita ilman sen suurempia vaikeuksia, mm. Platonin Valtion, mutta Moby Dick... Minäkin olen sen pariin kertaan aloittanut, mutta kun ei niin ei.

Toinen on Ajan pyörä. Sitä olen lukenut jotain 8 osaa, mutta ei jaksa enempää.
 
Ajan pyörä on mullakin kesken, ollut jo pitkän aikaa. Viimeinen lukemani osa taisi olla jo 17. tai jotain. Se on vaan liian pitkä tarina.
 
Hmm, aloin oikein miettimään että mitkä kirjat minulta ovat jääneet kesken... Yleensä pyrin aina lukemaan aloittamani kirjan loppuun nimittäin.

Muttah, Täällä Pohjantähden alla on ainakin yksi sellainen. Luin ensimmäistä kirjaa n. 120 sivua kunnes en enää kyennyt jatkamaan. Aivan hirveää jaarittelua, ja jotenkin tosi kuivaa tekstiä. Ja min olen tosiaan lueskellut vaikka mimmoisia ikivanhoja kirjojakin tuskailematta, mutta tämä oli kyllä omaa luokkaansa. Olen kuullut huhua että melko pian tuon kohdan jälkeen johon jumituin alkaa kerronta ja itse tarinakin parantua, joten saattaa olla että kokeilen joskus uudestaan.

Nyt muistan yhden joka oli aivan pakko jättää kesken! Elämisen sietämätön keveys. Menimme kansainvälisyysryhmän kanssa Sisiliaan ja lentokoneessa lainasin kaveriltani lomalukemiseksi tämän kirjan. Kerronta oli hyvää, tarina kiehtova ja niin edelleen, kirja täytti kaikki hyvän teoksen kriteerit. Siitä huolimatta oli pakko jättää kirja kesken enkä ole tuon jälkeen edes ajatellut kyseisen opuksen lukemista. Nimittäin, jostain syystä koin kirjan aivan uskomattoman ahdistavaksi. Sitä lukiessa tuli todella masentunut ja ahdistunut olo. Saattaa tietenkin olla että ensimmäistä kertaa ilman perhettä matkoilla oleminen ja silloisesta poikaystävästä eroon joutuminen altistivat muutenkin tuollaisille tuntemuksille ja vahvistivat niitä, muttah. En ihan oikeasti uskalla tarttua tuohon kirjaseen ennenkuin olen varma siitä että olen henkisesti tarpeeksi tasapainoinen moiseen : D

Viime syksynä tuli kerättyä parikin kesken jäänyttä opusta Sci-fi -kirjallisuuden kurssin yhteydessä. Ihan liikaa utopia- ja varsinkin dystopia-kirjallisuutta. Syksyn jäljiltä kesken jäi Wellesin Kun nukkuja herää, jonka aion kyllä lukea loppuun, ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma. Jälkimmäisen loppuunlukemisen suhteen olen kahden vaiheilla. Periaatteessa ihan lupaavanoloinen alku ja niin edelleen, mutta jotenkin tuo sama kaava pistää kyllästyttämään, kun on lukenut samanlaisia kirjoja jo useamman. Siis se, että on joku muka-utopistinen kontrolliyhteiskunta jossa kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisia ja sitä kautta onnellisia. Tauteja ei ole ja kaikilla on kaikkea riittävästi. Sitten tuleekin jokin 'viallinen' yksilö joka näkee yhteiskunnan mielettöyyden ja dystooppisuuden ja pyrkii muuttamaan sitä. Blaablaablaa. Yleensä nuo vielä loppuvat onnettomasti, jolloin ahdistunut olo kirjan loputtua on taattu. Uhhuh. Muttah, katsoo nyt. Enemmän kiinnostaisi tuontyyppisestä kirjallisuudesta Eugen Samjatin Me, vaikka Bellamyn Vuonna 2000:kin vaikuttaa ihan hyvältä, vaikkakin tökeröltä kopiolta Wellesin Nukkujasta.

Jaja. En tiedä uskallanko myöntää tätä, mutta myönnetään nyt sitten: Keskeneräisten tarujen kirja on minulla edelleen kesken. Mutta minulla on siihen puolustus olemassa! Koska siis se ei todellakaan ole tylsä, ja mieli tekisi kyllä lukea se, mutta tuntuu etten vieläkään tunne Keski-Maan tapahtumia tarpeeksi hyvin että saisin siitä jotain irti. Pitäisi lukea Silmarillion kolmannen (vai olisiko se neljäs?) kerran läpi, ja perehtyä HoMEihin ja Konnun Wikiin jaja kaikkeen ennenkuin alan lueskelemaan tuota kunnolla : D

Ja täytyy vielä todeta että tuo Detrituksen pätkä Marja Kyllösen Lyijyuumasta oli aika... jännä. Hirveän teennäisen ja mukanokkelan oloista, tuollaista kielikuvien liikakäyttöä joka aiheuttaa sen, että lukemisesta ei tahdo tulla mitään. Tulee ihan mieleen jotkut 'hienot' professorit jotka käyttävät pelkkiä sivistyssanoja tuodakseen esille älykkyyttään ja oppineisuuttaan. Joo-o, onhan se hienoa, mutta minusta puheen ja tekstin tarkoitus olisi se, että kuulija/lukija ymmärtäisi mitä puhuja/kirjoittaja koittaa sanoa. Sotii siis ihan hieman itseään vastaan tuollainen~ Onhan tuollainen teksti tahattoman huvittavaa luettavaa kieltämättä, mutta ei tarpeeksi huvittavaa että edes voisin kuvitella lukevani tuollaista. : D
 
Celebsûl sanoi:
Enemmän kiinnostaisi tuontyyppisestä kirjallisuudesta Eugen Samjatin Me, vaikka Bellamyn Vuonna 2000:kin vaikuttaa ihan hyvältä, vaikkakin tökeröltä kopiolta Wellesin Nukkujasta.

Vuonna 2000 julkaistiin 11 vuotta ennen Wellsin kirjaa, joten ehkä sitä voisi pitää tökerönä kopiona? Itse en osaa niitä vertailla sillä minultakin jäi Nukkuja herää kesken, Bellamyn kirjan olen kyllä lukenut (oli pakko ostaa 1900-luvun alun painos divarista kun siinä oli niin hieno lohikäärmekuvio nimiösivulla) ja se on aika hauska.
 
Aij se olikin niin päin? o.o No siinä tapauksessa luen ehdottomasti Vuonna 2000:n, niin pääsen vertailemaan että miten pahasti Welles on sitä kopioinut vai onko. :> Kirjojen perusidea ainakin on sama~ Ja Bellamyn teoksesta olen kyllä kuullut kehujakin.

Poistin lainauksen. Edellinen viesti ja viittaus on selvä muutenkin. :) terv. targuin
 
Itse en halua jättää kirjoja kesken ja yritän aina kahlata ne loppuun kunnioittaakseni kirjailijaa mutta joskus ei vaan pysty jatkamaan täysin turhan kirjan lukemista.

Minulta jäi viime talvena kesken Anne Frankin päiväkirja. Innostuin sen lukemista yrittämään koska koulussa oli juuri ollut toisesta maailmansodasta ja olin kuullut monien ihmisten kehuvan sitä herkäksi ja koskettavaksi. Luin siitä muutamia kymmeniä sivuja, mutta loppujen lopuksi minua ei voinut vähempää kiinnostaa jonkun teini-ikäisen tytön ajatukset ja selitykset arkipäivästä, varsinkin kun suurin osa oli sellaista "Kaikki saivat ruuaksi vain kaksi perunaa ja kaalia"-tyyppistä selitystä. Onhan se koskettavaa, että Anne kirjassa kertoo unelmistaan ja toiveistaan, kun tietää, että hän kuitenkin kuoli ennen niiden toteutumista, mutta en kyllä tuon ajatuksen kannattelemana jaksanut kirjaa läpi. Ehkä joskus toiste paremalla onnella.

Toinen ikuisuusprojekti on Philip Pullmanin Kultainen kompassi. Minulla on kirja itselläni (sain sen lahjaksi) ja hävettää etten ole omaa kirjaani lukenut, mutta se on ehkä tylsin kirja jota olen yrittänyt lukea. Lukemani perusteella vaikuttaa, että henkilöhahmot ovat yksiselitteisiä ja mustavalkoisia ja kertominen tylsää ja hidastempoista. En tosin päässyt kirjassa hirveän pitkälle, joten minun on hyvä arvostella. Olen sitä muutaman kerran uudestaan yrittänyt lukea, mutta ei siitä ole tullut mitään. Tuntuu oudolta kun osa ystävistäni kehuu sitä kauheasti ja itse sain siittä vain näppylöitä. Kyllä huomaa kuinka erilaisia ihmisten maut ovat.

Eräs Elisabeth Adlerin kirja jäi kesken. En kuollakseni muista sen nimeä mutta se on viimeinen osa Adlerin nuorille kirjoittamasta trilofiasta. Aikaisemmat osat ovat minulle todella rakkaita ja harmitti se, että viimeinen osa oli niin tylsä. Kirjailija ei ollut enää keksinyt mitään omaperäistä sarjan lopetukseksi. Harmitti todella paljon, olin odottanut viimistä osaa kauan. Pitäisi varmaan pakottaa itseni lukemaan se läpi.

Eräs kirjasarja jota en vain saa luettua on Narnian tarinat. Minulla on nyt viides kirja kesken ja aina välillä luen siitä sivun tai pari. En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin en saa otetta niistä. Olen pitänyt aikaisemmista kirjoista ja aion ne kyllä lukea, mutta niissä on jotain mikä ei minulle oikein sovi.

Tässä nyt oli muutamia, kyllä niitä enemmänkin on mutta ei vain tule mieleen tiettyjä kirjoja. Kauhea lista ja kauhea haukkuminen, hyi minua. :urg:
 
Sain pari joulua sitten lahjaksi Flavia Bujorin Ennuskivien mahti- kirjan. Kirja vaikutti suhtkoht kiinnostavalta ainakin kansista päätellen joten rupesin innokkaasti lukemaan sitä. Mutta jo noin kymmenen sivun jälkeen aloin vähän kyllästyä. Kirja tuntui tappavan tylsältä. Kahlasin kuitenkin vielä eteenpäin, kunnes oli pakko lopettaa, koska kirja oli yksinkertaisesti niin tylsä eikä siinä tapahtunut mitään kiinnostavaa. Yleensä luen kyllä vähemmän kiinnostavat kirjatkin loppuun, mutta tätä kirjaa en vain jostain syystä saanut luettua loppuun. Yritin jonkin ajan kuluttua aloittaa sen uudelleen, mutta taas sama juttu. Nyt se on pelkkänä kirjahyllyn täytteenä.
Olen jättänyt muitakin kirjoja lukematta, mutta kaikkia en satu juuri nyt muistamaan :D
 
Ylös