Arkeen paluu. Tai no, en varsinaisesti ole enää ollut lomalla kun on töitä, mutta koulusta voisin ottaa ikuisen vapaan. Kaikista kouluista itse asiassa. Harmi ettei sillä tavalla useinkaan pääse elämässä kovin pitkälle.
En ymmärrä, miten voin olla näin turhautunut opiskellessani asiaa, mitä rakastan. Minulla on siitä muutamia teorioita. Ehkä koulutraumani ovat pilanneet kaikki koulut ikuisiksi ajoiksi, enkä ikinä tule pitämään mistään koulusta. Ehkä ammattikoulutaso tuntuu minulle välillä muskarilta, kun haluaisin itse tutkia kontrapunktin käyttöä musikaalin dramaturgian kuljetuksessa ja sen sijaan pitää tehdä sointuanalyysia 2010-luvun popkipaleista. Ehkä olen laiska vätys joka ei vaan jaksa tehdä mitään.
Koulu itsessään on suurilta osin minulle helppoa, välillä naurettavan helppoa ja vihaan helppoutta. Olen huomannut että ei tarvitsee yrittää. Mutta en halua enää tehdä asioita, joihin en halua laittaa panosta! Sosiaalinen puoli taas väsyttää minut ja vie koko energiani ja usein parin tunnin koulupäivän jälkeen haluan sukeltaa peiton alle ja olla palaamatta koskaan ihmisten ilmoille. En voi syyttää tästä kuin itseäni, kukaan ei pakota minua kouluun. Hyvinä puolina mainittakoon ilmainen tanssitila ja flyygelit, sekä ilmainen ruoka. Tekisi mieli heti huomenna laulutunnilla avautua aiheesta opettajalleni ja se olisi ehkä jopa fiksua, koska sitten voisimme yhdessä pohtia, mitä tehdä asialle, mutta tiedän etten tee sitä, koska pelkään vaikuttavani ylimieliseltä idiootilta ja en yksinkertaisesti uskalla. Ylipäätään tämä jatkuva tasapainoilu korkeatasoisen musiikillisen osaamiseni ja täysin mitättömien sosiaalisten kykyjeni välillä on niin raivostuttavaa, että haluan vain jäädä tänne pieneen yksiööni soittamaan läpi Claude-Michel Schönbergin musikaaleja yksin kuulokkeet päässä, enkä tulla ikinä pois.