Päivän ärsytyksen aiheeni: äiti.
Olen niin kyllästynyt olemaan surullinen siitä, kuinka huono suhde minulla on äitiini, että nykyään lähinnä vaan ärsyttää. Tuntuu aina aavistuksen verran väärältä purkaa ärsytyksiään näin henkilökohtaisesta asiasta, joka ei koske pelkästään minua, mutta en jaksa olla pahoillani moisesta. Johonkin näitäkin pitää dumpata.
Haluan muuttaa pois, muutan viimeistään kesällä pois. Jos kysyisit äidiltäni, hän vastaisi, että haluan muuttaa, koska en osaa kasvaa aikuiseksi ja tulla toimeen vanhempieni kanssa ja minulla on ikuinen esiteini-ikä. Jos minulta kysyy, niin vastaan, että en voi mitenkään parantua psyykkisesti niin kauan, kun asun täällä, en jaksa ravata bussilla kahta tuntia joka päivä, enkä jaksa sitä sotaa, mikä syttyy aina kun tulen illalla umpiväsyneenä kotiin. Ilmeisesti se on mahdollista, että äidin ja tyttären persoonat eivät vain mätsää. Tiedän, että kannan syvällä sisimmässäni paljon kaunaa äidilleni, ja syytän häntä monesta asiasta kasvatuksessani, enkä ihan syyttä. Ei kai siitä hyötyä ole, katkeroittaa minut vaan.
Yksinkertaisesti olisi ihanaa, jos äiti tukisi minua.
Jos se ymmärtäisi, kun sanon sille, että äiti, ei ne vanhojen tanssit ole minulle niin tärkeät, että joku kampaaja pitäisi hommata. Jos voisit vaan laittaa sen kivan letin, joka menee pään ympäri, se olisi kiva. Jos äiti siihen sanoisi, että okei, hyvä, eikä haittaa jos vähän korkkareilla kompastut tai joku askel menee pieleen, kunhan on hauskaa, kun sellainen päivä tulee vain kerran. Mutta kun ei sano. Se kysyy, haluanko olla ainoa, jonka hiukset ei ole nätisti. Vastaan, että joo, haluan olla se ainoa, joka on ruma.
Jos voisin vaan kertoa sille, että äiti, sain torstaille koekuvaukset buukattua ja se on aika jännittävää. Ja äiti sanoisi, että hienoa, hyvä että uskallat, onnea matkaan ja luota itseesi niin onnistut. Mutta kun ei sano. Se sanoo, että voi ei, älä nyt hommaa kalenteriasi liian täyteen, ja mitä jos myöhästyt tanssitunnilta, et ehdi syödä, et kuitenkaan saa roolia, ja ei olisi kannattanut. Vastaan, että ei äiti, kyllä minä nyt menen ja hyvä fiiliskin on.
Ärsyttää niin paljon, että itkettää.
Psykologi joskus kysyi minulta, onko päässäni sellainen pieni äidin ääni, joka kertoo, että et pysty, ei kannata yrittää, epäonnistut kuitenkin ja nolaat itsesi. Vastaus on että kyllä. On ollut aika vaikeaa siihen päälle rakentaa sellainen mentaliteetti elämään, että on hyvä ja pystyvä ja itsevarma ja kaikkea ei tarvitse pelätä. Kai se on tavallaan tehnyt minusta henkisesti hyvin vahvan, mutta silti tavallaan niin haavoittuvan.
Rakkaat Konnun äidit, älkää hylätkö lapsianne. Älkää hylätkö niitä edes silloin, kun ne ovat ilkeitä ja sanovat pahasti ja sulkeutuvat itseensä, ja pitävät mykkäkoulua, eivät suostu nousemaan aamulla sängystä ja kirjoittavat teille kirjeen, jossa sanovat, että äiti, mulla on koko ajan kamala olo enkä enää tiedä mitä tehdä. Älkää hylätkö niitä silloin, jooko. Kun sitä on niin vaikea antaa anteeksi.