Taas ärsyttää!

Ärsyttää, etten tiedä, mistä kouristuskohtaukset johtuvat. Ärsyttää, että sen seurauksena pelkään olla yksin, pelkään mennä nukkumaan, pelkään mennä töissä vessaan, pelkään jos vähänkin on hutera tai huimaava olo. Pelkään koko ajan, että saan uuden kohtauksen, ja ärsyttää, miten vahvasti se ajatus tällä hetkellä hallitsee koko elämää.
 
Pieni ärsytys, mutta kuitenkin. Raskauden aikana kertyi aika paljon poliklinikkamaksuja kun minun perussairauden vuoksi käyntejä oli vähintään kerran kuukaudessa (hyvä niin). Ajattelin että maksukatto tulisi täyteen ennen synnytystä ja sitten olisi pienempi hinta per sairaalayö. Vaan synnytyksen sairaalalaskua ei tullut joulukuun puolella ja ilmeisesti maksukatto per vuosi kertyy maksuajankohdan eikä sairaalassa olon perusteella. Eli ei alennusöitä minulle. :/
 
Toisaalta ymmärrän ja toisaalta en, nimittäin naapuri haluaa lintulautamme pois, koska hänen välikatossaan asuu orava. Oli laittanut puolisolle eilen sähköpostia. Totesin että siellä se kurre majailee, on meidän puolella tarjoilua tai ei. Eivät liity mitenkään toisiinsa nämä asiat. :cry: :x Ne oravat asuivat täällä ennen kuin he tulivat ja ennen, kuin yhtään eläväistä oli ruokittu.

Orava olisi voinut valita talosta meidän välikattomme kodikseen, niin tältäkin olisi säästytty. Voi kurre, nyt linnut jäävät ilman ruokaa. Tai no, naapuri ei pyytänyt meitä ottamaan sitä minilaavua pois takapihaltamme. Kyllä sinnekin on ruokaa viety. Ja naapuri ei tiedä, että pihallamme käy myös hiiri. Ja viime iltoina yksi rusakko on oleskellut meidän takapihamme kohdalla. Katolta tippuva vesi sulattaa maahan kohdan, josta se käy hakemassa ruohoa. Naapurin nainen puheli jo viime syksynä, että linnut käyvät pihoilla kakkimassa. Laittaisivat tarjoilua, koska linnut eivät kakkaa samalle pihalle josta saavat ruokaa (eikä paria psk*kasaa lasketa). Ihme sakkia ovat nuo. Tylsää porukkaa. Säkinheimon sukua!
 
Jos alueella on lintujen ruokinta sallittu/ei ole kielletty niin minä jatkaisin, koska eihän ruokintaa saa keskeyttää kesken talvikauden. Seuraavasta syksystä voisi vaikka neuvotella, mutta olisin sen verran itsepäinen ja kurja, että en suostuisi kesken kauden lopettamaan ruokintaa vain siksi, että joku tahtoo.
 
Välilyönti toimii huonosti. Välillä joutuu korjaamaan jälkikäteen 2/3 välilyönneistä kun näppäin jumittaa jotenkin. Minä en ole niin taitava kirjoittaja, että osaisin kirjoittaa katsomatta näppäimistöä ja siksi joudun sitten jälikäteen korjaamaan hurjasti virheitä. Teen niitä muutenkin, mutta näppäimen toimimattomuus vielä lisää niitä entisestään.

Toinen juttu on se, että aamupäivällä paistoi kauniisti aurinko ja suunnittelin toteuttavani pitkäaikaisen ajatukseni nukkua talvella yö ulkona. Lämpötila olisi ollut kivasti nolla paikkeilla. Ei liian paha ensikertalaiselle. ja nyt sitten sataa kuin saavista, lumet sulaa, ulkona on synkän harmaata ja vaan märkää. Joka suuntaan märkää.
Yritän suhtautua monenlaisiin säihin positiivisesti, mutta tällaiseen loskakakkaan suhtaudun positiivisesti vain maaliskuussa sen hetken kun se auttaa lumia sulamaan kevään tieltä pois. Se hiihtoladuista, luistelusta, mäenlaskusta... Olisi saanut tulla lumena tämä vesi ja edesauttaa talviurheilua. Koirakaan ei ole vielä kertaakaan päässyt vetämään suksia kun on odoteltu kunnon latuja (helpompi koiran kanssa kun suksilla on selkeä suunta). Masentavaa.
 
Ärsyttää jatkuva epävarmuus, kun en tiedä, saanko maaliskuussa epilepsiadiagnoosin vai sittenkin jonkin muun. Ärsyttää, että nyt kun lääkityksen takia olen voinut vihdoin vähän rentoutua ja lakata stressaamasta ja pelkäämättä mahdollista uutta kohtausta, olen sitten vaihteeksi lääkkeen sivuvaikutuksen takia koko ajan niin väsynyt, etten pysty oikein keskittymään mihinkään ja nuokun välillä nolosti töissäkin. Ja vaikka tämä menee aikanaan ehkä toteutuessaan pikemminkin surunaiheisiin, olen toistaiseksi lähinnä ärtynyt myös siitä, mitä muutoksia epilepsiadiagnoosi mahdollisesti toteutuessaan ilmeisesti elämään tuo - varsinkin kun suosituksena saattaa olla budon lopettaminen, useampikin nettilähde nimittäin suosittaa epileptikoille kontaktilajien välttämistä. Yritin jo kartoittaa, mitä budolajeja jää jäljelle, jos kriteerinä on, että sisältö on pääasiassa vain yksin tehtävää kataa. Näköjään lähinnä iaido, ja se ei ole koskaan kauheasti houkuttanut. Varmaan toki saisin käydä omalla dojollakin tekemässä bujinkanista pelkkää kataa, mutta siinä nyt taas ei olisi mitään järkeä, kun käytännössä missaisin suurimman osan treenien sisällöstä ja koko lajin pääidean, joka on se, että kaikki mikä toimii on oikein tehty ja kata on olemassa vain helpottaakseen tekniikoiden ydinasioiden hahmottamista.

Ärsyttää, etten osaa vain hengittää, ottaa rauhallisesti ja odottaa tyynesti sitä, mihin ratkaisuun neurologi puolentoista kuukauden päästä ilmoittaa tulleensa.
 
Last edited:
Katson tässä olympialaisia ja tuntuu, että Suomessa on tasan kaksi vaihtoehtoa urheilijalle: sankari kultamitalisti tai täysi epäonnistuminen. Varsinkin kun lähetään selvästi pettyneeltä kysymään että mikä nyt meni pieleen. Kai sitä nyt tajuaa että tyyppiä v&tuttaa. Hyvää draamaa tietysti saadaan tv:seen, mutta silti, huoh.
 
Tämä nyt on pieni ärsytyksen aihe, mutta silti alkaa vähän nakertaa jostain nurkasta pienillä hampaillaan.
Nykyiset työvuorot. Teen töitä vaihtelevissa vuoroissa (aamu, väli, ilta) ja kun loikin tiimistä toiseen niin näissä ei ole selkeää kiertoa. Nykyään tuntuu, että olen aamuvuorojen jälkeen ihan poikki (liian vähän unta) enkä jaksa kotona kuin koomata telkkarin ääressä (kuten eilen kun olisi ollut tarjolla lukupiiri jonka autuaasti unohdin...)
Iltavuoro taas päättyy niin myöhään etten jaksa enää kuin koomata telkkarin ääressä.
Välivuoroista on jostain syystä (tiedän kyllä miksi, mutta silti...) tullut niin pitkiä vuoroja etten niidenkään jälkeen jaksa tehdä kotona yhtään mitään. Usein välivuoro alkaa niin aikaisin ettei unta silti ehdi saada tarpeeksi ja se jatkuu myös niin myöhään, että ylittyy se maaginen kellonaika kun minulla vaan loppuu puhti päivästä (kyllä se tapahtuu usein kellontarkasti). Onneksi teen vajaata viikkoa, koska muuten en jaksaisi.
 
tuntuu, että Suomessa on tasan kaksi vaihtoehtoa urheilijalle: sankari kultamitalisti tai täysi epäonnistuminen.

Olen ajatellut aivan samaa, itse asiassa jo kauan, mutta näin suurten kisojen aikana ajatus pulpahtaa aina pinnalle ja alkaa ärsyttää.

Tähän liittyy uusi erityinen ärsytyksen aihe: jommankumman iltapulun lööpissä luki männäpäivänä "Kiitos, Kerttu ja Krista!" kollin kokoisin kirjaimin. Ei niin, etten olisi iloinen heidän saavutuksistaan, mutta tämä sana, kiitos, omii niin totaalisen nationaalisesti suoritukset katajaiselle kansalle, ettei hiihtäjille itselleen jää siitä juuri mitään käteen. "Onneksi olkoon, Kerttu ja Krista!" olisi se otsikko, jota minä kaipasin.

Miten olisi kansallisuustunnusten poistaminen olympialaisista? Vähän edes hillitsisi muitakin kuin naapurimaan olympiakomitean urheilijoita.
 
Tarkennuksena vielä, että jos urheilija voittaa, ME voitimme. Jos hän ei voita, HÄN hävisi ja on sitä paitsi vähän jenginpetturi kun ei tuonut meille voittoa. Huolestuttavan vahvaa toisten ihmisten kautta elämistä on tämä.
 
Ärsyttää, että sen sijaan että olisin saanut itseni eilen illalla järkevään aikaan nukkumaan ja nukkunut kunnon yöunet, homma meni taas juuri päinvastoin. Minulla oli eilen unideprivaatio-EEG, ja se tarkoitti, että sain edeltävänä yönä nukkua vain aikavälillä 24.00 - 04.00. En tietenkään saanut silloin heti unta ja säpsähdin valveille ensin kolmelta ja sitten vähän vaille neljä varmana siitä, että olen nukkunut säädetyn ajan yli. Olin kuolemanväsynyt sairaalaan mennessäni, eikä siellä elektrodit päässä torkuttu puolituntinen parantanut asiaa yhtään, pikemminkin pahensi, koska olin sen jälkeen aivan tokkurainen. Kotiin asti päästyäni yritin nukkua päiväunet, mutta ei siitäkään oikein mitään tullut, varmaan koska olen niin tottumaton nukkumaan päivällä. Niinpä olin loppupäivän niin väsynyt, etten tahtonut saada oikein mitään aikaan, ja kaikki välttämättömät toimet vain lykkäytyivät ja venyivät niin, että pääsin yöunille lopulta vasta reippaasti puolenyön jälkeen. Tänään on sitten niin väsynyt olo, että kaikki työtehtävät tuntuvat ylivoimaisen vaikeilta ja tekisi lähinnä mieli istua itkemään.

Onneksi ensi viikolla on talviloma.
 
Minullakin unenpuute ärsytyksen aiheena, tästä jo yötopikissa kerroinkin. Mutta tosiaan luullakseni en ole saanut varsinaista unta reiluun 24 tuntiin, mikä aiheuttaa varsin zombiemaisen olotilan. Tuntuu että silmiä ja päätä pakottaa, ja vaikka silmät kiinni sängyssä makaaminen helpottaakin oloa, en pysty nukahtamaan. Todennäköisesti olo ei tästä kauheasti paranekaan. Ensi yöksi sitten tuhdit ketipinorit.
 
Minulla oli 7.2. - 11.2-viikolla lääkärin puhelinvastaanotto, koska en voinut flunssan takia edelleenkään mennä töihin, mutta jo yhden viikon poissaolleena tarvitsin lääkärintodistuksen. Lääkäri kuunteli vaivani, määräsi pari oireita helpottavaa lääkettä ja lupasi kirjoittaa sairaslomaa loppuviikoksi, kyseli vielä sitä varten lisätietojakin. Todistus ei kuitenkaan ilmestynyt Maisaan, joten ajattelin, että se on sitten varmaan lähetetty vanhanaikaisesti kirjepostissa. Kun yli viikko oli kulunut eikä todistusta kuulunut, kyselin sen perään lähettämällä viestin Maisan kautta. Vastausta ei ole vielä tullut, ja vähitellen alkaa kyrsiä, koska sairasaika näkyy työnantajan tiedostoissa luvattomana poissaolona kunnes toimitan todistuksen, ja lisäksi ilman todistusta menetän tietysti palkan sairaspäiviltä. Palkat ajetaan jo ensi viikolla, joten olisi aika kiva juttu saada vihdoinkin se todistus.
 
Taas pitää odottaa neljä vuotta, että saa katsoa curlingia telkkarista.
Ja rattikelkkailua! En ole ikinä ennen katsonut sitä ja nyt jäin totaalisen koukkuun.

Kun Suomi (!) voittaa kiekkokultaa, niin kaikille on ihan ok se että sitä juhlitaan menemällä tukkimaan ajoradat, kännätään, roskataan paikat hirveään kuntoon ja kiipeillään kansallisiin monumentteihin jotka saattavat moisesta hajota. Kun ajorata vallataan selvin päin koska ollaan huolissaan maapallon tulevaisuudesta niin voi saada kaasua naamalle ja joutua putkaan. Mun mielestä maailma on tässä kohtaa vähän rikki, vaikka juhlinta onkin sinällään erittäin kannatettavaa toimintaa aina kun siihen on jotain syytä.
 
Kun Suomi (!) voittaa kiekkokultaa, niin kaikille on ihan ok se että sitä juhlitaan menemällä tukkimaan ajoradat, kännätään, roskataan paikat hirveään kuntoon ja kiipeillään kansallisiin monumentteihin jotka saattavat moisesta hajota.
Muistan kun Suomi voitti jonkun mestaruuden (olen todella huono seuraamaan urheilua, mutta ehkä se oli juurikin jääkiekon MM) ja seuraavana aamuna oli taajamassa tien varresta revitty monia sinne istutettuja puita ihan rikki. Siinä vaiheessa minulla vähän kiehahti ja taisin mennä toivomaan etteivät suomalaiset enää ikinä voittaisi mitään. No tietysti lauhduin tästä ja toki olen ylpeä jos suomalaiset (ei Suomi, koska ne kilpailijathan siinä voittavat eikä maa tai koko kansakunta) voittavat jotain, mutta silti toisaalta aina jos kuulen, että eivät ole päässeet finaaliin huokaisen helpotuksesta. Todennäköisesti vähemmän tuhoa ja haittaa ympäristölle jos ei turhan usein tule voittoja.
 
Whatsappini perverssi automaattinen sanasyöte. Kirjoitan lähisuvulle viestiä, jossa kehun pohjoisen aurinkoisia hiihtokelejä ja sanon Tampereesta, että "täällä tulee päivästä toiseen vain räntää ja märkää..." - mitä uskotte törkimyksen tarjonneen ykkösvaihtoehdoksi? Myös kun keskustelen tapaamishetkestä ja yritän kirjoittaa "näkisimmenkö kolmen aikaan?" ehdottaa syöteurpo kolmen kimppaa. Eikä tekoäly millään opi, että en koskaan valitse niitä pervouksia, vaan aina iskee tyrkyttää samoja sanoja. Joskus se kirottu pääsee vielä yllättämään automaattikorjauksella jota en huomaa...
 
Tälle viikonlopulle oli tarjolla sekä Tolkien-seminaaria että Tampere Kupliita, joista tamperelaisena taivuin Kupliin puolelle; en kuitenkaan halunnut kulkea varhain ja myöhään junalla eestaas Helsinkiin taikka majoittua hotellissa. Kuitenkaan en saanut eilen edes lähdetyksi sinne Kupliiseen kenkäpulmiini ja kaiken vaikeuteen vedoten. Tänään ei ohjelma ole edes alkanut vielä siellä, joten ehtisin vielä ensimmäiseenkin tilaisuuteen. Tulisi varmaan ihan mukava olo, jos hyödyntäisin näitä kaupunkiasujan mahdollisuuksia. Toisaalta koronaa ja kuulemma noroakin on Tampereella liikkeellä, ja Tampere-talossa voi olla perin ahdasta. Kotonakin voisin teoriassa viettää laatuaikaa, mutta jäisikö tänne jääminen kaivelemaan mielen perukoille?
 
Olympiakomitean häirintäkohu, joka leviää nyt joka suuntaan kun Jokisen eväät. Ei hyvää päivää, ensin salaillaan, sitten selitellään ja sitten syytellään lisää.

Näkisin mielelläni maailman, jossa ei olisi häirintää eikä poliittisia hyväveli/siskokerhoja, mutta en ehkä elä niin vanhaksi.
 
Ylös