Taidenäyttelyt ja -elämykset yleensä

Mielestäni täältä uupuu tällainen keskustelu, voinen olla väärässä. Jos olen, tehkää mitä lystitte.

Tarkoitus siis olisi käsitellä ja jakaa kokemuksia erilaisista taidenäyttelyistä, koska teatterista, musiikista, kirjallisuudesta ja elokuvista on jo olemassa keskustelu(j)a, ei tämä välttämättä olisi ensisijainen paikka käsitellä niitä, vaan kenties ennemmin kuvataidetta, performansseja ja mitä muuta sitten mieleen juolahtaa. Ja toisaalta, tämä voisi olla toimiva paikka myös käsitellä itse taidetta. Ainakin tämän tehtävä olisi kuitenkin siis toimia paikkana, jossa voisi keskustella omista taidekokemuksista.

Itse mielelläni jakaisin käyntini Sally Mannin näyttelystä Tennispalatsissa. Se oli hurja. Heti sisäänkäynnin vieressä pyöri dokumentti, jossa Mann itse puhui työstään, inspiraationlähteistään ja työskentelytavoistaan (minua viehätti kovasti hänen tapansa käyttää vanhojen kameroiden virheitä ilmaisukeinona) ja istuskelin katsomassa sitä yli tunnin. Siinä oli otoksia 90-luvun alusta vuodelle 2004 muistaakseni, ja se oli mukavan rauhaisa katsella. Sen jälkeen oli aika erilainen perspektiivi tutkia näyttelyä. Minusta vanhin, Mannin lapsistaan ottamista kuvista koostuva kokoelma oli hurmaava, ja samaan aikaan hyvin intensiivinen ja raju. Käsittämätöntä miten esim viiden vanha lapsi voi olla niin läsnä ja keskittyneen oloinen kuin niissä kuvissa. Toinen kokoelma kuvasi Virginialaista luontoa, se oli hyvin kaunis ja romanttinen, eikä todellakaan mitenkään lässähtänyt, mutta muihin verrattuna se ei vaikuttanut minua yhtä paljon. Kolmas näyttely käsitteli kuolemaa ja oli muistaakseni nimeltään "Lainattu materia", joka kertoo paljon. Se oli jaettu kolmeen osaan (dokumentista sain tietää), mutta ensimmäisestä ei nähdäkseni ollut kuvia, toisessa oli kuvattu ruumiita hajoamisen eri vaiheissa, mutta hyvin kauniisti, ruumiit olivat kuvissa selkeästi vain kuoria, joista niissä ennen asunut ihminen oli jo lähtenyt. Kyseiset kuvat tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen. Niissä oli paljon latausta niin kuvaajan, aiheen kuin katsojan puolelta. Viimeinen kuvasarja oli minusta kaikkein hurjin. Kuvissa Mann oli kuvannut jo aikuisia lapsiaan, kuvat olivat kasvoista, hyvin läheltä ja pitkä valotusaika sekä erilaiset virheet tekivät kasvoista jotenkin vääristyneitä ja hiukan painajaismaisen näköisiä.
Mielelläni kuulisin muiden kokemuksia, jos joku on käynyt näyttelyssä.

Minä kävin/olen käynyt vain viime toukokuussa Ateneumissa, ja minusta se oli ihan liian lyhyt kierros. Tuntui, että 95% luokkalaisistamme piti näyttelyä turhana, tylsänä, typeränä ja kaikkena negatiivisena (mokomat nykyteinit, eivät osaa arvostaa taidetta!) mutta minusta se oli erittäin mielenkiintoinen ja jäi harmittamaan, ettei meille jäänyt ollenkaan aikaa kiertää itsenäisesti. Haluaisin käydä useammissa taidenäyttelyissä (hetkonen, nyt muistankin olleeni kesällä orkesterin kanssa yhden avajaisissa Jurmalassa: se oli mukava seki). Enkä nyt tarkoita niitä yläasteen aulassa tai kirjastossa olevia tuherruksia (anteeksi kaikki tuhertajat) vaan enemmän "ammattilaisten" töitä, eli hienoja eikä vain hienoja yrityksiä. Koululaiset eivät kuitenkaan niin hyvin vielä osaa piirtää, että teoksia jaksaisi niin suurella kiinnostuksella katsoa.

Tuosta Ateneumin retkestä..
Minäkin olisin halunnut käydä katsomassa esimerkiksi sen Halosen näyttelyn, joka oli siellä yläkerrassa, mutta ei meille annettu aikaa. Olisi varmasti ollut ihan mielenkiintoista!

Minä tahdon ehdottamasti käydä katsomassa Mitkat!-näyttelyn, kun se on täällä paikkakunnalla. Pakko tunnustaa, etten paljoakaan tiedä heidän taiteellisesta suuntauksestaan, mutta minua kiehtoo taiteilijaryhmän oikein peruspositiivinen asenne elämään. Ja tunnen aina vetoa sellaisia kohtaan, joilla on elämässään ollut hmmm... hankaluuksia, vastoinkäymisiä, haasteita. Miten sen nyt haluaa sanoa.

Sitä paitsi haluaisin, että minua pussattaisiin halattaisiin pitkäääääääääääääään... (höh, en löytänyt kunnon pussaus/halaushymiötä).

May

Te onnekkaat ihmiset olette päässeet Ateneumiin!
Minä olisin tahtonut viimekesänä käydä siellä katsomassa näyttelyä, mutta kummitätini veikin minut pahoitellen Kiasmaan.
Hän vain sanoi että nykytaide on kiinnostavampaa. Harmi se oli, mutta jos minä ensikesänä sitten pääsisin Ateneumiin.
Rakennus on kaunis ulkoapäin, mutta mitä kaikkea olisikaan ollut sisällä.

Kävin tänään Sinebrychoffin museon Auringonjumalan tyttäret ja Chado - teen tie -näyttelyissä. Molemmat olivat kivoja, vaikka olinkin vähän pettynyt ensinmainitun suppeuteen. Olin lehtijutuista saanut myös käsityksen, että näyttely kertoisi japanilaisten naisten elämästä edo-kaudella jotenkin uudesta näkökulmasta, mutta ei se ainakaan minusta siltä tuntunut.

Samurai-luokan tyttären myötäjäisvarusteet olivat silti mielenkiintoisia. Tykästyin erityisesti kanzasheihin eli hiuspinneihin. Oli myös hauskaa päästä näkemään pienoisperuukkeja, jotka havainnollistivat kolmea erilaista edo-kauden naisten kampausta. Kerrankin pääsi kurkistelemaan, missä kaikkialla kampauksessa on täytettä ja miten hiukset tarkalleen ottaen on kammattu ja sidottu.

Myös teenäyttelyn yhteydessä ollut tyttöjen päivän nukkehyllykkö oli kiva. Olen toki nähnyt sellaisista kuvia, mutta aito asia on kuitenkin aina aito asia. Sääliksi vain käy niitä pieniä japanilaistyttöjä, joiden koteihin moinen rakennelma sievine nukkeineen ja tarvikkeineen maaliskuun kolmantena pystytetään, kun siihen ei sitten kuitenkaan saa koskea. Jopa näin aikuisen naisen silmin hyllykkö näytti suorastaan kutsuvan leikkimään.

Varsinainen teenäyttely ei tehnyt niin suurta vaikutusta, mutta toisaalta kävimme japaninkurssilla teeseremonian aika tarkkaan läpi (ja kastoimme saman videon, joka pyöri tässä näyttelyssäkin), joten näyttelyllä ei ollut erityisesti uutta tietoa tarjottavana. Mutta oli toki mukavaa nähdä seremoniavälineistöä irl.

Lisäys

7.8. oli vuorossa taide-elämys nimeltä Metropolitanin Lucia di Lammermoor suorana lähetyksenä Flamingon elokuvateatterissa. Sain lipun joululahjaksi äidiltäni, joka halusi seuraa oopperaa katsomaan (olemme vuosien varrella kuluttaneet Kansallisoopperankin penkkejä yhdessä jonnin verran) ja oli jo kerran aiemmin käynyt Flamingossa toteamassa systeemin hyväksi.

Itse jäin kaipaamaan live-esityksen läsnäolon tunnetta, mutta muuten kokemus oli positiivinen. Laulajat olivat joka iikka erinomaisia, mitä ei todellakaan voi aina sanoa Kansallisoopperan pienemmillä resursseilla toteutetuista esityksistä. Erityisesti nimiroolin laulaneen Anna Netrebkon suoritus oli henkeäsalpaava. Myös lavastukseen oli satsattu vähän eri skaalassa kuin Suomessa, ja lavasteisiin ja niiden käsittelyyn päästiin myös tutustumaan perusteellisesti aina väliajoilla. Metistä oli ollut porukka Skotlannissa varta vasten hakemassa ideoita oikeanlaisen ilmapiirin luomiseen, ja niinpä ensimmäisessä näytöksessä nähtiin hyvin aidonoloinen metsämaisema, toisessa jostakin olemassaolevasta linnasta "kopioitu" huone (jonne näytti virtaavan päivänvaloa ulkopuolelta) ja kolmannessa samoin aidon mallin mukaan rakennettu massiivinen kiertoportaikko parvekkeineen. Noin satapäinen miehistö siirsi aina näytösten välillä erinomaisen koordinoiduin kuvioin edelliset lavasteet syrjään, pakkasi ne pois ja toi uudet tilalle samalla kun koko valaistus säädettiin uusiksi.

Valkokankaalta nähdyn version etu oli myös se, että tapahtumista ja laulajien ilmeistä tarjoiltiin ahkerasti lähikuviakin, joten teatterikiikariin ei tarvinnut turvautua. Toisaalta katsojalla ei nyt ollut vapautta kiikaroida juuri niitä asioita, joista itse olisi ollut kiinnostunut.

Itse oppera oli imo nautittava. En tiennyt juonesta etukäteen mitään, ainoastaan kuuluisasta hulluuskohtauksesta kolmannessa näytöksessä olin kuullut. Tarina osoittautuikin sitten lähes kauhuromanttiseksi tarinaksi kahdesta keskenään vihaa pitävästä skottisuvusta, ja puvustajan päätös sijoittaa tapahtumat viktoriaaniseen aikaan tuki mielestäni mainiosti traagista rakkaustarinaa, josta ei kummituksiakaan puuttunut. Äitini taas kaipaili sitä keskiaikaista ilmapiiriä, johon tarina kuulemma alun perin oli sijoitettu (itseasiassa se kyllä sijoittuu alkujaan 1600-luvulle).

Oopperan libretto mukailee Sir Walter Scottin romaania The Bride of lammermoor, jonka aion seuraavaksi etsiä käsiini. Sen juoni on lyhykäisyydessään Karjalainen-lehteä lainaten seuraavanlainen:
Erityismaininnan ansaitsee mielenkiintoinen soitin, jonka eteerinen ääni helisee taustalla ainakin Lucian hulluuskohtauksessa. Jos oikein ymmärsin, siinä on nippu erikokoisia lasivateja, jotka on kiinnitetty keskikohdastaan poikittaiseen vaijeriin. Vaijeri puolestaan on kiinni sitä ja sen mukana lasivateja pyörittävässä laitteessa, ja soittaja koskettelee pyörivä vateja sormenpäillään. Ts. kyseessä on sofistikoituneempi ja helppokäyttöisempi sovellutus viinilasien reunojen hinkkaamisesta kostutetulla sormella.