Taistelu Yrlannista

Beldarius

Goddess of Death
Taistelu Yrlannista

Luku 1

Vuosi 2010. Aivan tavallinen päivä Orion’s Fieldin yhteiskoulun lukiossa, tai niin kaikki luulivat, kunnes näkivät oudon pojan käytävällä. Hän seisoi neiti Sheldonin oven ulkopuolella ja koputti hieman epäröivästi. Vähän ajan päästä ovi avautui.
”Sinä varmaan oletkin Skye Dunmore, eikö niin ? Tervetuloa Orion’s Fieldiin.” neiti Sheldon sanoi ja kutsui hänet sisään. Mary Sheldon opetti luokallisessa lukiossa toista viimeistä luokkaa (2.B:tä). Kun ovi oli sulkeutunut, melkoinen supina alkoi kuulua käytävillä. Tässä yksittäisiä keskustelunpätkiä.
”…kuulitko ? Hän tulee meidän luokalle…”
”...taas hän saa uuden kiusattavan…”
”…on siinä yksi hyvä puoli. Se idiootti jättää Mayan rauhaan…”
Kun viisi poikaa ja yksi tyttö rämistelivät sisään, supina lakkasi kuin seinään. Tämän sisään tulleen joukkion johtaja David on se, josta he puhuivat.
”Taasko uusi !? Johan viime vuonna se sekopää aussityttö tuli tänne ! Ja nyt vielä uusi-seelantilainen täysääliö ! Odottakoon vaan…” David ärjäisi ja käveli tiehensä.
David on ollut tässä koulussa sen rakentamisesta lähtien, sillä se rakennettiin kun David aloitti toisen luokan. Hän on yksi harvoista ’alkuperäisistä’ oppilaista. Alkuperäisiä oppilaita on enää noin 10 % koko koulun väestä. Opettajiakin on vain puolet alkuperäisiä, esimerkiksi englanninopettaja herra Dunslow on yksi heistä (hän onkin yli viidenkymmenen). David vastustaa muutoksia hyvin vahvasti, ja myös uudet oppilaat kuuluvat niihin (varsinkin ulkomaalaiset). Joten Davidin kanssa se on: ’Tervemenoa, tulokas’. Hän on onnistunut karkottamaan jo kolme tulokasta. Hän yritti samoja temppuja australialaiseen Mayaan, joka tuli lukion toiselle vuosi aiemmin. Maya on kiinnostunut kaikesta mystisestä ja astrologiaan liittyvästä. Tuon kaiken ja australialaisuuden vuoksi David kiusaa häntä. Hän kiusaa kaikkia uusia tulokkaita, mutta hän hakkaa poikia ja tyytyy vain nimittelemään tyttöjä. Maya sattuu olemaan hirveän herkkä. David ei aavistanut, että Mayan isoveli tulisi pitämään hänen puoliaan. Kun David haukkui tyttöä, Maya tietenkin alkoi itkeä. Hänen isoveljensä oli pihalla ja nähdessään tapahtuneen hän käveli Davidin luokse. Hän kohotti tämän rinnuksista ilmaan ja murahti: ’Jos näen sinun vielä kerrankin loukkaavan häntä, saat katua’. David putosi maahan ja jäi istumaan säikähtäneen näköisenä. Maya hankki lopulta jonkin verran ystäviä ja hänen itsetuntonsa kohosi. Enää hän ei itkenyt eikä näyttänyt loukkaantuvan lainkaan. Kunnes eräänä päivänä hän loukkaantui verisesti ja karjaisi: ’Senkin sekopää ääliö ! Tästä lähin et enää loukkaa minua !’, sitten hän potkaisi kunnon karatepotkun pojan jalkoihin. Siten selvisi, että Mayan isä on itsepuolustuslajien mestari ja tytär on nuorten sarjan mestari. Hän osaa karatea, judoa ja taekwondoa ja on mestari kaikissa. Siitä pitäen David on tyytynyt nimittelemään häntä kaukaa ja kunnon jengin ympäröimänä. Davidin jengiin kuuluvat ensimmäisen luokan Lee ja Jera, Davidin oman luokan (toisen) Andrew, jota kutsuttiin Andyksi ja kolmannen Henry ja Derek.
”Odottakaas vain, kun se uusi tyyppi tulee ulos…” David jupisi. Lopulta kun Skye tuli ulos, David ja jengi ympäröi hänet. Skye yritti päästä ohi, mutta piiri tiivistyi. Lopulta Skyen pinna katkesi ja hän yritti tunkea väkisin läpi. Jera, jengin ainoa tyttö, tyrkkäsi hänet sisemmälle piiriin.
”Mikä on vikana ? Voisitteko päästää läpi ?” Skye kysyi ja tuijotti Davidia.
”Arvaa vaan, tollo. Et pääse mihinkään, ennen kuin olet vastannut Leen kysymykseen.” David vastasi virnistäen ivallisesti. Skye katsoi häntä yhä. Sitten hän kääntyi katsomaan Leetä.
”Ookoo, mitä kysyt ?” Skye vastasi hänelle.
”Auttaisitko etsimään koiraani ? Se katosi pihalta tunti sitten.” Lee kysyi. David näytti vaivihkaa ’okei’-merkin Leelle. Lee virnisti ja Skye nyökkäsi. Kun Skye lähti heidän mukaansa, muut oppilaat keskustelivat taas.
”…Skyelle olisi pitänyt kertoa…”
”…hän ei tiedä, mikä odottaa…”
”…mennään perään !” ääni huudahti eteisestä. Ääni kuului 3.B:n Jonathanille. Hän oli lähdössä perään, kun yksi hänen ystävistään, 2.A:n (Skyen luokan) Dawn tuli hänen luokseen. Jonathanin käänsi päänsä ja katsoi Dawnia, jonka kihara ja punainen tukka heilahteli hänen takanaan poninhännällä. Kun Dawn pisti kengät jalkaansa, Jonathan nyökkäsi, täysin vaaleat hiukset otsalle pudoten. Kaksikko käveli tiehensä ja supina jatkui kovempana.
”…eivät onnistu…”
”…Jera hakkaa Dawnin…”
”…Jonathanista ei ole vastusta Derekille…”
”…heitä on vain kaksi, jos Skye on jo hakattu…”
”Lähdetään, nopeasti !” 3.A:n Ray karjaisi 1.B:n Remukselle. Kun 3.A:n Maya ilmoittautui mukaan, kaikki huojentuivat silminnähden. Kun kolmen jengi lähti, yhdistyäkseen viiden jengiksi kahden edellisen kanssa, puntit olisivat tasan, jos Skye olisi kunnossa. Kun jengi lähti, kellot soivat ja koulu jatkui. Oppilaat palasivat luokkiin. Sillä välin koulua ympäröivässä vuorimaastossa:
”Ei se koira näin pitkälle ole ehtinyt.” Skye huomautti Davidille, joka käveli hänen vieressään. David pudisti päätään ja osoitti ruskeaa laikkua, joka näkyi kahden kivenlohkareen välissä. Kun sen luokse päästiin, se olikin vain täytetty talja.
”No niin, rookie. Täällä ollaan ja nyt käy huonosti.” David ärähti ja iski nyrkillään Skyetä pään sivuun. Skye horjahti, muttei kaatunut. Hän kohotti kätensä torjumaan iskuja, joita sateli kuudelta eri taholta. Silloin kajahti kirkas tytön ääni.
”Anna hänen olla, ääliö ! Sinulla ei ole oikeutta hakata häntä !” Dawn huusi. Jonathan juoksi jo Derekiä kohti. David kääntyi ja virnisti vinosti.
”Mitä oikein kuvittelit, typerys ? Käydä kahdestaan meitä vastaan ? Olette auttamattomasti alakynnessä !” David huusi ja iski Jonathania täysillä mahaan. Kun muu jengi oli lähdössä tappeluun mukaan, kolme ääntä huusi. Ray, Remus ja Maya olivat saapuneet. David kääntyi jälleen ja hänen hymynsä hyytyi.
”Mikä ihmeen jengi te olette ?” hän kysyi ivallisesti.
”Me olemme Convoy, senkin megalomaani !” Ray vastasi.
”Convoy ? Merisaattue ?” Dawn kysyi hämmästyneenä. Ray nyökkäsi ja kääntyi Henryn puoleen. Kun tappelu kunnolla alkoi, sille ei ollut tulla loppua. Äkkiä kävi jotain ihmeellistä. He olivat taistellessaan siirtyneet kivien ympäröimälle aukiolle. Vaikka aukio oli metsän peitossa, valoa alkoi ilmestyä. Tappelu lakkasi ja kaikki tuijottivat maata, joka katosi nopeasti. Kun se katosi, kaikki putosivat mustaan kuiluun. He pyörtyivät…

Luku 2

Remus heräsi ensimmäisenä. Hän kävi herättelemässä muut ja lopulta Davidinkin jengi heräsi. Kun he heräsivät, tappelu alkoi melkein uudestaan. Sitten he katsoivat ympärilleen ja typertyivät näkemästään. Heidän ympärillään ei ollut kivimaastoa vaan he olivat kaupungin ulkopuolella. Kaupunki näytti oudon tutulta.
”Missä olemme ?” Derek kysyi. Andy pudisti päätään ja näytti yhtä typertyneeltä.
”Mennään kaupunkiin.” ehdotti Maya vaisusti. Kaikki kannattivat, jopa David. Kun he astuivat sisään, ihmiset kääntyivät tuijottamaan uteliaina. Lopulta nuoret löysivät erään majatalon, jonka nimi oli Valkoinen Tiikeri. Kun he tulivat sisään, isäntä käveli vastaan. David astui eteenpäin.
”Anteeksi, mutta mikä kaupunki tämä on ?” David kysyi.
”Droichead Atha, nykykielellä Drogheda.” mies vastasi kummastuneen näköisenä. David katsoi muita pelästyneenä.
”Me… mikä paikka tämä on ?” Maya kysyi.
”Hassua, luulin että tiedätte. Olette Irlannissa, hieman Dublinista pohjoiseen.” isäntä vastasi uudestaan. Maya katsoi kaikkia. Hän huokaisi helpottuneena.
”Me astuimme jonkinlaiseen poimuporttiin, joka ’warppasi’ meidät Itä-Irlantiin. Öh, mikä vuosi ?” hän kysyi kääntyen isännän puoleen.
”2010, kuten varmaan tiedätte. Mitä puhuitte poimuportista ?” isäntä kysyi.
”No, öh, kun me… Hyvä on. Me olimme Orion’s Fieldissä Yhdysvalloissa. Olimme koulussa, kun yritimme pelastaa tämän Skyen tässä noiden kiusaamiselta. Jengimme joutuivat tappeluun ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme aukiolla ja maa alkoi kadota jalkojemme alta. Me pyörryimme. Herätessämme olimme kaupunkinne ulkopuolella.” Maya kertoi. Mies näytti oudon ymmärtäväiseltä.
”Tiedän tuon. Minä tulin tänne samalla tavalla Australiasta kolmetoista vuotta sitten. Teillä on yksi pieni pulma. Tämä ei ole se maailma, jonka tunsimme. Olemme rinnakkaisulottuvuudessa. Tämän maailman hallitsijat kuolivat kauan sitten, voimakkaiden varjovelhojen toimesta. He ovat mustiin kaapuihin pukeutuneita, synkeitä ihmisiä, joita pimeys on haalinut omakseen. Jotkut heistä käyttävät valepukuja ja piiloutuvat tavallisten ihmisten sekaan. Jokunen heistä varmasti näki teidät, kun tulitte tänne. He ovat hyvin vaarallisia. Ainoastaan pari ihmistä on selvinnyt heidän käsistään kertomaan tarinaansa, mutta he ovat kumminkin olleet kuolleita seuraavana aamuna. Pyydän teitä, pysykää täällä. Tämä on ainoa maa, joka ei vielä ole heidän hallinnassaan. Tämä on turvallinen kaupunki.” mies kertoi ja näytti vieläkin omituisemmalta. Jengit nyökkäsivät. Kun he olivat huoneissaan, he kerääntyivät olohuoneeseen, joka yhdisti heidän makuuhuoneensa. Kaikki istuivat paikoillaan, kunnes Skye:
”Uskomatonta. Ensimmäinen päivä koulussa ja heti onkin seikkailu edessä. Miten edes pääsemme takaisin ?” hän mietti ääneen.
”Ai niin, Maya, Skye. An… Anteeksi.” David änkytti ja punastui nolona. Maya ja Skye nyökkäsivät.
”Nyt on sekin selvitetty. Mitä jos toimisimme yhtenä tiiminä ? Silloin olisimme turvassa.” Dawn ehdotti. Kaikki hyväksyivät ajatuksen. David ja Skye toimisivat johtajina kumpikin ja varajohtajina olisivat Jonathan ja Jera.
”Hei, kaverit ? Oletteko muuten huomanneet, että vaikka nyt onkin vuosi 2010, täällä eletään kuin jonkinlaisella keskiajalla ?” Andy kysäisi ohimennen. Maya kääntyi katsomaan ikkunasta.
”Olet oikeassa. Täällä ei ole autoja, ei edes polkupyöriä. Vain hevosia ja niiden vetämiä kärryjä.…..Hetkinen. Mikä tuo on ?” Maya ihmetteli ja tuijotti taivaalle. Yhtäkkiä hän paiskautui taaksepäin ja ikkuna avautui itsestään. Siitä lehahti sisään kolme mustaa olentoa, jotka näyttivät olevan puoliksi kotkia, puoliksi leijonia. Niillä oli leijonan korvat, ruumis, etujalat ja häntä, mutta kotkan pää, takajalat ja siivet. Ne alkoivat väreillä kuin ilma nuotion yläpuolella.
”Mitä tapahtuu !? Mitä ne ovat !?” Dawn huusi tuulen yli. Kaikki, paitsi Maya pudistivat päätään.
”Aarnikotkia, Dawn ! Ne ovat aarnikotkia !” Maya huusi takaisin. Dawn nyökkäsi ja tuijotti kauheaa ilmestystä. Kolme aarnikotkaa väreilivät voimakkaammin ja katosivat lopulta kokonaan. Niiden tilalla seisoi kolme mustakaapuista ihmistä. He olivat synkeitä, pelottavia ja varmasti vaarallisia.
”Varjovelhoja.” Derek huomautti välinpitämättömästi. Yksi huppupäinen käänsi päänsä Derekin puoleen. Hän paljasti kasvonsa. Siinä oli majatalon isäntä ! Hän teki merkin kahdelle muulle ja he muodostivat yhdessä eräänlaisen ympyrän kahdentoista nuoren ympärille.
”Olen tullut varoittamaan teitä. Pysykää poissa tieltämme, niin teille ei käy kuinkaan. Pitäkää sitten suunne kiinni kaikesta, mitä näitte. Muuten joku teistä ei aamulla herää. Mutta vielä yksi asia. Meitä on paljon, mutta ei tarpeeksi. Jos joku teistä haluaa liittyä meihin, ilmoittakaa minulle. Saatte hyvin paljon voimaa ja valtaa, jos teette sen. Siihen asti pysytte täällä ettekä lähde Droghedan ulkopuolelle.” isäntä puhui hyvin rauhallisella ja vaarallisella äänellä. Sitten hän kääntyi ja kolme velhoa lehahtivat tiehensä. Kaikki rojahtivat istumaan siihen, missä seisoivat aiemmin. Poistuminen on vaarallista, mutta nyt he haluavat kaikkein eniten päästä sieltä pois. Joten toivotaan paon onnistumista.

Luku 3

Jengi, jota nyt kutsuttiin nimellä Myytti, yritti keksiä pakosuunnitelmaa, mutta mitään ei tullut esille. Kolmen päivän jälkeen Remuksen päähän pälkähti toteuttamiskelpoinen ajatus.
”Mitä jos yrittäisimme etsiä jostain päin Droghedaa varjovelhojen varastoa tai tukikohtaa ? Voisimme ottaa sieltä yhden kaavun ja valmistaa sängynpeitteistä yksitoista kaapua ottamalla mallia alkuperäisestä. Sillä tavalla pääsisimme ulos täältä.” hän ehdotti. Ehdotus hyväksyttiin täydellisesti. He päättivät lähteä vaeltelemaan öisin, kun varjovelhot olivat maailmalla hoitamassa asioita. Heidät jaettiin kaupunginosien mukaan. Heidän onnekseen kaupunginmuurissa oli neljä kulmaa. David, Andy ja Remus hoitivat itäosan; Derek, Dawn ja Jonathan länsiosan; Skye, Maya ja Andy pohjoisen; Jera, Lee ja Ray etelän. Kun Jonathan oli tutkimassa erästä taloa, toisella puolella katua olevan talon lattia romahti ja Derek putosi sen läpi. Kun hän kohosi istumaan ja hieromaan jalkaansa, joka oli osunut johonkin kovaan, hän näki jotain outoa. Lattian alla oli huone, ei, ei kellari, vaan huone, jonne ei talossa ollut ovea lainkaan. Huoneessa, tai pikemminkin salissa oli ovi, jonka alta kajasti valoa. Sen valossa näkyi tynnyri täynnä jotain mustaa. Derek ontui sen luo, nosti esiin kaavun ja aikoi lähteä kävelemään takaisin reiän kohdalle, kun yhtäkkiä hänen jalkansa, joka oli kai murtunut, antoi periksi. Hän rojahti vasten ovea ja sai sen avautumaan. Huoneessa olleet ihmiset kääntyivät katsomaan. Kun he näkivät, mitä Derekillä oli kädessään, he hyökkäsivät häntä päin. Matala ääni kajahti huoneessa.
”Antakaa olla, hän vaikuttaa tavalliselta. Mikä on nimesi ja mitä teet täällä ?” harmahtavatukkainen ja –partainen mies kysyi rauhallisesti. Derek ei vastannut aivan heti, sillä hän ei tiennyt olivatko nämä sittenkään varjovelhoja.
”Olen…Derek ja asun Valkoisessa Tiikerissä. Minä vain tulin tähän taloon ja lattia romahti. Yritin lähteä kävelemään nähtävästi murtuneella jalallani, mutta törmäsin tynnyriin ja tämä osui käteeni. Sitten rojahdin ovea päin.” hän vastasi.
”Ahaa. Valkoinen Tiikeri.” mies huomautti ja toverien ilmeet synkistyivät. He kääntyivät taas.
”Oletko varjovelhojen apuri, poika ?” yksi vaaleahiuksinen mies kysyi. Hän ei ollut yhtä synkkä kuin muut.
”Varjovelhojenko ? En taatusti ! En minä nyt niitä hulluja auta ! Yritän vain päästä ystävineni pois tästä kaupungista ! Mutta keitä te olette ?” Derek vastasi huojentuneena, mutta vieläkin varuillaan. Miesten ilmeet lientyivät.
”Olemme heidän vastakohtansa, Derek. Mekin olemme velhoja, mutta emme heidän tasoaan. Me kokoonnumme aina täällä puhumassa suunnitelmista, joilla varjovelhot voi lyödä. Kaikki muut keinot on karsittu, paitsi yksi. Se on eräs vanha ennustus, joka kertoi näin: ’Rohanin päivänä tasan sata vuotta tästä eteenpäin joukko ihmisiä saapuu tähän maailmaan poimuportilla. He tulevat olemaan varjovelhojen lyöjät. Kun valo ja varjo yhdistyvät, syntyy vettä. Muistakaa tämä, sillä se on oleva voittonne.’ Nämä ihmiset olette te. Tuo ystäväsi tänne, niin me autamme teitä. Lähetämme Dariuksen joukkoonne. Hän on melko salaperäinen, sillä ennustus kertoi myös ’suuresta valosta, joka tuhoaa varjon lopullisesti’. Darius saapui täsmälleen sillä hetkellä. Hänellä ei kuitenkaan näytä olevan valovelhojen voimia. Ja muuten, te ette ole nyt siinä Irlannissa jonka tunnette.” vanha mies sanoi.
”Kappas vaan ! Enpä olisi ikinä arvannut !” Derek huomautti kuivasti. Vanha mies pudisti päätään nauraen.
”Tarkoitan vain, että tämän maan nimi on Yrlanti, ei Irlanti.” hän kertoi virnistellen. Derek katsoi vanhaa miestä ja tajusi tämän samaksi vanhukseksi, joka oli istuskellut heitä tuijotellen tämän saman talon terassilla. Sitten hän käänsi katseensa Dariukseen. Hän huomasi, että tämä nuori mies oli sama, joka oli kysynyt häneltä varjovelhojutusta. He kääntyivät ja kävelivät, Darius Derekiä tukien, ulos huoneesta. He ottivat tikkaat ja kiipesivät ylös aukosta. Jonathan oli aukon luona ja katsoi hämmästyneenä Dariusta, joka kapusi Derekin takana valkoinen haarniska yllään. Kun Derek ja Jonathan katsoivat haarniskaa, he tajusivat, että se oli kevyt. Se oli ohutta, melkein pitsimäistä, mutta kovaa kuin lohikäärmeen suomut. Se oli kuin heidän näkemänsä Taru Sormusten Herrasta-elokuvan mithrilhaarniska.
”Se on mithriliä, omaa takomaani.” Darius vastasi heidän ajatuksiinsa. Molempien päät ponnahtivat katsomaan häntä.
”Osaatko lukea ajatuksia, Darius ?” Derek kysyi häkeltyneenä. Darius nyökkäsi ja katsoi taivaalle. Hänen silmänsä tummentuivat. Äkkiä hän riuhtaisi pojat syrjään ja astui keskelle katua. Musta aarnikotka lehahti hänen eteensä ja muuttui majatalon isännäksi. Darius katsoi häntä tyynenä ja rauhallisena.
”Oletko nähnyt kahta nuorta näillä main, Darius ?” isäntä kysyi. Darius yhä tyynenä.
”En ole, Donovan. Mitäs Byronille ja Seymourille kuuluu ?” Darius kysyi. Derek hätkähti tajutessaan, että Donovan merkitsi gaelin kielellä pimeää ja soturia. Se saattoi olla pelkkä yhteensattuma, mutta…
”Byron on okei, Seymour kuoli kolme päivää sitten. Outoa, hän kuoli täsmälleen sen jälkeen, kun kohtasi kasvotusten ne uudet ihmiset Maasta…..No, mitäs Stephenille ja Tristanille kuuluu sitten ? Entäs kaksoset, Harcourt ja Hamilton ? Tai Eyre ja Eron ?” Donovan vastasi, virnistäen ivallisesti viimeisten sanojen kohdalla. Dariuksen kasvot kovettuivat.
”Hyvin. Eyre ja Eron ? Paranemaan päin, kiitos entisen kaverisi Rodionin ja veljeni Ronanin.” Darius vastasi vähän tyynempänä. Nyt oli Donovanin vuoro kiihtyä. Hän kohotti kätensä, mutta hillitsi itsensä ja katsoi ympärilleen.
”Pidä kielesi kurissa. Rodion on petturi, enkä halua kuulla hänestä. Kun tapaan hänet, hän kuolee.” hän huomautti vaarallisella äänellä ja lensi pois aarnikotkahahmossa. Kun pojat tulivat esiin, Darius kääntyi katsomaan heitä.
”Ovatko kaikki jäsenet miehiä ? En ole kuullut yhdenkään naisen nimeä.” Jonathan kysyi. Darius pudisti päätään.
”On mukana naisiakin, melkein yhtä paljon kuin miehiä. Heidän nimiään ei yleensä lausuta, sillä heillä on joskus perhe hoidettavana. Varjovelhot eivät yleensä arastele tappaa naista, vaikka tällä olisi pieniäkin lapsia. Naiset sitä paitsi ovat hieman heikompia ruumiinrakenteeltaan kuin miehet ja kuolevat siksi helpommin.” Darius vastasi. Hänen kasvonsa kovettuivat taas. Ne rentoutuivat nopeasti.
”Sinun vaimosi oli yksi tapetuista.” Derek kauhistui. Darius kohotti katseensa ja katsoi häntä.
”Mutta…Derek, hän ei sanonut mitään.” Jonathan huomautti. Yhtäkkiä ymmärrys valaisi hänen kasvonsa.
”Hän osaa lukea ajatuksia. Se tekee hänestä valovelhon.” Darius huomautti ja tarttui Derekin olkapäähän. Hän otti pienestä kääröstä esineen, pallonmuotoisen kiven ja kohotti sen Derekin silmien tasolle. Sen sisällä alkoivat pyöriä erilaiset symbolit vihreän valon seassa. Muiden symbolien joukosta kohosi tämä symboli muita ulommas: Δ
”Se on kreikan d eli delta. Meidän kielellämme se merkitsee valoa.” Darius selitti, painaen kiven Derekin silmille. Merkki sulautui yhteen Derekin kanssa, jättäen saman symbolin hänen otsaansa. Matka jatkui sivukatuja pitkin kohti majataloa. Kun he pääsivät sisään, jokin räjähti heidän päässään. Viimeinen, mitä Derek näki, oli Darius seisomassa kolme varjovelhoa vastassaan kasvoillaan häkeltynyt ja raivostunut ilme. Sitten valo välähti ja hän menetti tajuntansa.

Luku 4

Ensimmäinen asia, mitä Derek näki herätessään, olivat Skye ja David ja muut, jotka katsoivat huolestuneina häntä ja Jonathania. Dawn oli kunnossa, sillä hän oli lähtenyt paikalta aikaisemmin kertoakseen muille Derekistä. Kun Derek käänsi päätään, hän näki Dariuksen toisella puolellaan. Hän oli todella surkeassa kunnossa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, silmät lasittuneet ja hänellä oli monia ruhjeita ja haavoja. Yksi kunnon haava kulki suoraan hänen otsansa yläosasta posken kautta kaulaan. Suurin osa haavoista oli jo ummessa, ja jotkut olivat jo arpeutuneet, mutta pari oikein isoa olivat vielä auki ja vuosivat. Dawn katsoi kolmea nuorta ja näytti huojentuneelta.
”Darius on paranemaan päin, kiitos sinun. Sinä aiheutit oikein kunnon valoräjähdyksen kolmen varjovelhon ympärillä. Darius on kuitenkin menettänyt paljon verta taistelusta. Hän on vielä melko kriittisessä tilassa, mutta toivoa on paljon. Me olemme nyt kuitenkin kaupungin ulkopuolella, sillä sinä sokaisit velhot ja samalla melkein meidätkin. Pääsimme pakenemaan ja eräs ulkopuolella asuva tulivelho on majoittanut meidät kellariinsa.” Maya selitti Derekille. Derek nyökkäsi. Hän tajusi, ettei sitä olisi kannattanut tehdä, sillä hänen päätään alkoi jomottaa niin, että hänelle tuli huono olo. Hän kääntyi selälleen ja antoi huonon olon tunteen mennä ohi. Kun hän pystyi puhumaan, hän kysyi Jonathanista.
”Hän on hiukan huonommassa tilassa kuin sinä. Hänelle ei ole vielä ilmestynyt näitä taikavoimia, joita sinulla ja Dariuksella on. Sen vuoksi hänen mielensä oli heikommassa tilassa. Hän ei ole vielä herännyt, mutta taitaa tehdä niin pian.” kaksi ihmistä, mies ja nainen katsoivat heitä. Ensimmäinen oli tulivelho ja toinen oli ilmavelho, kuten Derekille kerrottiin. He olivat auttaneet ryhmän taloonsa. He saivat myös kuulla, että varjovelhoja oli monia, mutta muita velhoja vain vähän. Hyvät velhot olivat valo-, ilma-, tuli-, maa- ja vesivelhot ja harvinaiset suurmaagit, joilla oli suunnattomat voimat ja jotka keskittyivät maailmankaikkeuden asioihin ja/tai hyvän ja pahan väliseen tasapainoon. Jonathan äännähti ja Derek kääntyi katsomaan häntä. Jonathanin silmienympärys kiristyi hänen yrittäessä avata silmiään. Lopulta hän onnistui ja katsoi ympärilleen. Kun hän näki Dariuksen, hänen kasvonsa kalpenivat.
”Ei hätää, Jonathan. Hän on suurin piirtein kunnossa.” Remus vakuutti. Remuksen tummat, melkein mustat silmät pyöristyivät äkkiä suuriksi. Dawnin pään yläpuolelle oli ilmestynyt pyörivä kivipallo. Samassa hetkessä yksi merkeistä nousi muita ylemmäs. Se lensi ulos ja poltti merkkinsä tytön otsaan. Hänen merkkinsä on tässä: ξ ja se merkitsee valon kielellä tulta. Nopeasti kaikki merkit lehahtivat ulos ja polttivat itsensä nuoriin. Tässä on veden symboli: μ ja tämä on maan symboli: δ ja tämä on ilman symboli: θ. Suurmaagien symboli on kaikkein vahvin: Ψ . Velhoista Derek ja Skye olivat valovelhoja, Dawn ja Ray tulivelhoja, Lee ja Maya maavelhoja, David ja Andy ilmavelhoja, Henry ja Jera vesivelhoja ja Jonathan ja Remus suurmaageja. Kahdeksan aikuisen, tulivelho Tristanin, maavelho Stephenin, valovelho Dariuksen, vesivelhojen Harcourtin ja Hamiltonin, ilmavelhojen Eyren ja Eronin, varjovelho Rodionin ja suurmaagi Ronanin opastuksella he tulevat oppimaan voimistaan ja käyttämään niitä käytännössä.
Toivottavasti vain heidän luonteensa sallivat heidän oppia: tulivelhot ovat kärsimättömiä, kohtuuttomia, impulsiivisia ja ärsytettyinä holtittomia, vesivelhot ovat epäloogisia, hermostuneita, yliherkkiä, passiivisia ja oikullisia (liian vilkas mielikuvitus), maavelhot puolestaan ovat levottomia, pessimistisiä, hitaita, ahdasmielisiä, itsepäisiä ja ylivarovaisia, ilmavelhot ovat pintaliitäjiä (ainakin ulkopuolelta), muiden kustannuksella irvailevia, juoruilevia, pinnallisia ja keskittymiskykyä puuttuu (ja paljon). Valovelhot ovat muuten kunnollisia, mutta he ovat liian herkkiä kaikelle ystäviin ja muihinkin ihmisiin suuntautuvalle uhkailulle tai väkivallalle. He ryhtyvät aina vastatoimiin nähtyään jotain noista. Suurmaagit puolestaan ovat täysin kunnollisia paria puutetta lukuunottamatta: he ovat niin keskittyneitä tasapainoon ja maailmankaikkeuteen, etteivät näe mitä ympärillä tapahtuu ja he eivät yleensä ymmärrä voimiensa suuruutta ja laajuutta, vaan voivat tehdä jotain harkitsemattomasti ja kauheilla seurauksilla. Ainoastaan kokeneimmat ja vanhimmat suurmaagit pystyvät hoitamaan asiat ilman onnettomuuksia. Ronan kuuluu heihin, vaikka onkin melko nuori (jossain kolmenkymmenen paikkeilla). Hän on oppinut taistelemaan hyvin, sillä Rodion on opettanut häntä.
No niin, siirrytäänpä takaisin tarinan puoleen.
Yhtäkkiä, kun nuoret opiskelivat, he kuulivat rääkäisyn ja aarnikotka lehahti alas taivaalta. Se muuttui mustiin kaapuihin pukeutuneeksi mieheksi, jolla oli hiilenmustat hiukset (ilmeisesti värjätyt) ja siniset silmät. Hän käveli Dariuksen luo.
”Tervetuloa, Valentin. Olenkin odottanut yhteydenottoasi. Oletko tehnyt kaiken, mitä mestarit pyysivät ?” Darius kysyi.
”Olen, Darius-pax. Kun Seymour kuoli, pääsin hänen paikalleen. Olen solminut suhteet varjovelhoihin ja uskottelin Donovanille, että olen yksi heistä. Mutta ystäväni, kuinka väärässä he ovatkaan !” Valentin virnisti vahingoniloisena.
”Se ilta koittaa pian, joten ole valmis äläkä anna itsesi tulla varomattomaksi ! Pian koittaa Donovanille yö, josta ei ole paluuta. Siinä tulee olemaan hänelle se lupaamani takaisinmaksu Palmyrasta.” Darius kohotti miekkansa ja iski sen maahan. Sitten hän risti kätensä nuppikiven päälle ja nojasi niihin. Valentin painoi kätensä hänen olkapäälleen, muuttui aarnikotkaksi ja lensi pois. Kun hän oli mennyt, Darius otti miekkansa ja vei sen sisälle. Sitten hän tuli takaisin mukanaan miekat, jouset, nuoliviinit, tikarit ja kaikki muu (mm. tapparat, peitset, keihäät, hilparit…).
”Tässä on jokaiselle jotakin. Valitkaa itsellenne sopiva ase ja menkää mestarin mukaan harjoittelemaan.” hän sanoi. Skye valitsi pitkän miekan, kaksi heittotikaria ja jousen ja nuolia. Maya otti pistomiekan, kolme tikaria ja jousen ja nuolia. Dawn valitsi tikareita, jousen, nuolet ja kevyen heittokeihään. Jonathan valitsi oudon kahdenkäden miekan (löytyy Palladium-roolipelikirjasta), hilparin ja yhden tikarin (ritarin roolin). Remus otti kaksi erilaista sapelia, jousen, nuolet ja yhden tikarin. Ray valitsi keihään, kaksi tikaria ja tapparan. David otti yhden heittokeihään, kaksi tavallista keihästä, tikarin ja rapiirin (eli pistomiekan). Derek valitsi peitsen, ja näin ollen ritarin roolin, joka tarvitsee peitsen lisäksi miekan, hevosen, haarniskan, hyvät tavat ja ehkä tikarin (jotkut käyttävät keihäitä ja jousimiehen taitoja). Jera valitsi keihään, tapparan ja pienen miekan. Lee, joka oli melko vahva, valitsi kahdenkäden miekan, tavallisen miekan ja hilparin. Andy, joka oli melko pieni, valitsi kaksi sapelia, heittotikareita ja keihään. Henry valitsi pienen miekan, jousen, nuolet ja ninja-aseet, joten hänestä tulee ninja (eli salamurhaaja, samurait olivat niitä kunniallisia). Sillä aikaa, kun muut menivät harjoittelemaan, Derek ja Jonathan jäivät odottamaan ritaria, joka opettaisi heitä. Heidän hämmästyksensä oli suuri, kun ovesta ilmestyi Rodion Dariuksen kanssa. Rodionilla oli musta haarniska, ja Dariuksella valkoisensa sijaan tavallinen. He taluttivat kahta hevosta kohti talleja. Toinen oli musta friisiläishevonen ja toinen oli tunnistamaton vitivalkoinen (eipä ole vaikea arvata, kumpi on kumman). He pysäyttivät ratsunsa tallin eteen ja toivat ulos kaksitoista hevosta. Kymmenen niistä oli tavallisia, upeita ratsuja, mutta kaksi oli vahvoja, upeita ja suuria, kuten sotahevosten kuuluukin. Tulivelhoille (Dawnille ja Raylle) tulivat punarautiaat, Urus ja Damion. Ilmavelhoille (Davidille ja Andylle) oli varattuna hiirakot eli harmaat, Chareb ja Shanin. Maavelhoille (Leelle ja Mayalle) tulivat ruskeanhallakot, Sabria ja Iridos. Vesivelhoille (Henrylle ja Jeralle) olivat voikot, Malik ja Kerria. Valovelhoille (Derekille ja Skyelle) tulivat kimot (vitivalkoiset), Zarif ja Prostsjamie (venäjää, tarkoittaa viimeistä tervehdystä). Suurmaageille (Jonathanille ja Remukselle) tulivat mustat, Shifari ja Angara. Kun he olivat saaneet hevosensa, muut lähtivät toiseen suuntaan, mutta Derek ja Jonathan jäivät tallin eteen.
”Selvä, ensiksi teidän täytyy oppia käyttämään peistä satulassa. Osaatteko ratsastaa ?” Rodion kysyi. Pojat nyökkäsivät. Kun se oli selvä, heidät puettiin haarniskoihin, satulan sivulle asetettiin kilpi ja toiselle sivulle peitsi. Haarniskaan tuli myös vyö, jossa riippui miekka huotrassa. Tikarihuotrakin heillä oli. Kun kypärä asetettiin päähän, sen läpi ei aluksi nähnyt mitään. Lopulta, kun tottui pieneen silmikonrakoon, näkymä terästyi ja he näkivät maalin edessään. He ratsastivat kovaa vauhtia peitsi kädessään… ja eivät osuneet, vaan harjoituspuomin toisessa päässä oleva pussi iski heitä päähän. Pitkän harjoittelun jälkeen he osasivat jotenkuten. Sitten oli miekan käsittelyn vuoro. Aluksi he ’taistelivat’ harjoitusnukkea vastaan, sitten Derek harjoitteli Rodionia vastaan ja Jonathan Dariusta. Lopulta he taistelivat keskenään. ’Taistelusta’ tuli tasapeli, kun kumpikin onnistui saattamaan miekaniskunsa kilven ohi kyljen viereen. Päivän tunnit loppuivat siihen ja muutkin palasivat samoihin aikoihin. Kaikki olivat oppineet perustaidot, ja kaikilla oli omat erityistaitonsa. Erityistaitojaan he pääsivät harjoittamaan parin seuraavan päivän aikana. Lopulta, niiden parin päivän jälkeen, musta aarnikotka lehahti alas taivaalta. Ennen laskeutumista jotain punaista nestettä putosi maahan. Kun aarnikotka muuntautui, he tajusivat, että Valentinia oli ammuttu nuolilla. Hän puhui hyvin hiljaisella äänellä.
”He saivat selville, että vakoilen. Eivät vain tiedä, kenen laskuun. Ampuivat minua, Berentiä ja Alecia. Berentistä ja Alecista en ole kuullut enää mitään. Heidän kummankin selässä lensi kaksi varjovelhojen vankia. He olivat ilma- ja vesivelhoja; Akira, Okuda, Shunji ja Shigeo. Varjovelhoilla on vankeina monia muitakin. Mutta tärkeimmät vangit, jotka meidän pitää pelastaa, ovat valovelhot Jonah ja Ethan. Kaksi varjovelhoa ovat päättäneet liittyä meihin; Jason ja Speed.” Valentin kertoi heikolla äänellä. Darius näytti hämmästyneeltä kuullessaan, että kaksi varjovelhoakin halusi liittyä heihin. Hän vilkaisi taakseen kuultuaan omituisen äänen, ja näki Skyen kalvenneen. Pojan silmät olivat suurentuneet ja hän haukkoi hiljakseen henkeä.
”Anteeksi… Valentin ? Tämä varjovelho, Jason. Minkä näköinen hän on ?” poika kysäisi hiljaisella äänellä. Valentin kohotti katseensa hiekanruskeahiuksiseen poikaan ja siristi yhtäkkiä silmiään.
”Hämmästyttävää… hän näyttää aivan sinulta. Vain vanhemmalta.” hän vastasi. Darius katsahti terävästi Skyetä ja huomasi reaktion olevan jokseenkin hysteerinen. Hän kääntyi ympäri tuntiessaan Valentinin valahtavan veltoksi. Joten niin hän talutti hänet sisälle ja tuli hetken päästä ulos. Viha ei näkynyt Dariuksen kasvoilta, vaan hänen silmistään. Ne leimusivat kuin oikea tuli. Kaikki nuoret ymmärsivät, että tästä oli leikki kaukana ja pian, itse asiassa nopeammin kuin he arvaavatkaan, Donovan ja Darius tulevat seisomaan vastakkain palava kaupunki ympärillään, valmistautuen elämänsä suurimpaan taisteluun.

Luku 5

Muutamia päiviä myöhemmin, koulutuksen loputtua, nuoret hajaantuivat omille teilleen. Ensimmäiset, jotka lähtivät, olivat Derek ja Jonathan. Heti, kun pari tuntia oli kulunut, alkoi tihuttaa vettä. Tätä hopeankimmelteistä tihkua satoi heidän päälleen kylmänä, ja sade osoitti vahvoja yltymisen merkkejä. Pohjoisessa jyrähteli. He vetivät raskaita viittojaan tiukemmin ympärilleen, yrittäen heikolla menestyksellä saada haarniskan aiheuttaman koleuden katoamaan. Hevoset värisivät yltyvässä sateessa ja niiden hengitys höyrysi.
”Onpa harvinaisen masentavaa liikkua tällä tavoin. Teräksen hajukin on jo sietämätön ja kun siihen lisää märän hevosenkarvan lemun…” Derek murahti. Hänen kasvonsakin olivatkin harvinaisen myrskyiset.
”Tosi on.” Jonathan vahvisti. Pyyhkäistessään kasvonsa kuiviksi hän jähmettyi paikoilleen ja pysäytti Shifarin.
”Mikä nyt tuli ?” Derek kysyi huolestuneesti. Jonathan osoitti kohti pohjoista.
”Katso, ei se taidakaan olla ukkonen. Jokin olento tekee tuon metelin.” hän vastasi hiljaisesti. Kun Derek kääntyi, hän näki omituisen hahmottoman olennon keskellä pimeää maisemaa. Se kohosi ja avasi silmänsä.
”Keitä olette te, jotka tähän paikkaan saavutte ?” se kysyi oudon vanhahtavalla kielellä. Tajuamattaan Derek muunti puheensa samalle kielelle kuin outo otus.
”Me olemme velhoja, jotka varjovelhojen tuhoksi ennustettu on. Olemme me tähän paikkaan saapuneet, sillä olemme etsinnässämme harhautuneet.” hän vastasi. Jonathan tuijotti hetken ystäväänsä ja muunti sitten itsekin puhettaan.
”Kuka olette sitten te, ken pimeään verhoudutte ? Vihollinen vai ystäväkö olette ?” hän puolestaan kysyi.
”Kumpiakaan en ole ollut, kun muut ovat saapuneet ja tuhoutuneet. Olen minä heidän mielensä läpikotaisin tutkinut, enkä ole minä sieltä taikuutta löytänyt. Teidän mielissänne sitä on, ja olen tullut tarjoamaan apuni teille.” Olento huokaisi ja naurahti, ”Meidän pitäisi varmaan käyttää tavallista kieltä. Tuo kieli saa omani solmuun.”
Sitten se kohosi pimeydestä ja he näkivät vihdoin, kuka tai mikä se oli. Se oli suuri, kullanhohteinen lohikäärme. He jännittyivät vaistomaisesti, mutta kun lohikäärme pudisti päätään ja nauroi, he antoivat jännityksensä laueta.
”Mikä on nimesi ?” Jonathan kysyi lohikäärmeeltä.
”Olen Goldwine, tämän maan ainoa kultainen lohikäärme. Meitä lohikäärmeitä on monenlaisia; hyviin kuuluvat minä, hopeinen Sterlyn, kuparinen Copper, pronssinen Bronze ja vaskinen Farris. Pahoihin kuuluvat musta Blake, valkoinen Elgin, punainen Radmund, sininen Gorman ja vihreä Varden. Meidän johtajamme, Sateenkaarilohikäärme on oikealta nimeltään Treadway. Tervetuloa Lounais-Yrlantiin, Derek ja Jonathan.” Goldwine vastasi alkaen kimmeltää auringon osuessa siihen. Se näytti upealta. Ja vielä upeammalta alkoi heidän ympärillään näyttää, kun Goldwinen esittelemät hyvät lohikäärmeet lensivät heitä kohti täsmälleen auringon edessä. Hopeisen, pronssisen, kuparisen ja raudanpunervan sävyjä välähteli laumasta, mutta ei lainkaan sateenkaaren värejä. Jonathan oli ihmeissään, sillä Treadway ei ollut mukana. Goldwine näytti huomaavan hämmästyksen, sillä se alkoi puhua.
”Treadway ei ole täällä, niin. Hän nukkuu, kunnes kaksitoista nuorta kerääntyvät yhteen hänen luolaansa. Teidän kaikkien on sitten käytettävä kaikkien kymmenen lohikäärmeen väristä kristallia ja laitettava ne aukkoihin hänen ympärillään. Jos mikään ei mene vikaan, hänen pitäisi herätä. Meillä on mukanamme jo kahdeksan, sillä meillä on omiemme lisäksi vihreä, musta ja valkoinen kristalli. Sininen ja punainen puuttuvat, koska ne ovat Suurvuorten tuolla puolen, pahojen lohikäärmeiden maassa.” Nähdessään Jonathan ja Derekin huolestuneet ilmeet se lisäsi:
”Ei huolta. Me autamme teitä pääsemään sinne. Vuorten yli pääsemme lentäen, mutta muuten joudumme kulkemaan tavallisesti – ja ilman hevosia. Gormanin ja Radmundin luolat ovat lähellä vuorten juurta, joten emme joudu kävelemään pitkälti.” Samalla Derek ja Jonathan katsoivat häneen, sillä hänen sanansa olivat kummastuttaneet heitä.
”Kävelemään ? Kuinka niin ? Tehän voitte lentää.” Jonathan kysyi. Goldwine nauroi pudistaen taas päätään.
”Ei, emme voi. Pahat lohikäärmeet huomaisivat meidät ja joutuisimme taisteluun. Meidän on muututtava soveliaampiin hahmoihin. Kas näin…” Goldwine alkoi jo puhuessaan muuttua. Hänen pitkä kuononsa lyheni, eturaajat muuttuivat lyhyemmiksi, takaraajat pienenivät. Hän kohosi kahdelle jalalle, häntä katosi ja kokokin pieneni. Kun hän oli muuttunut, hän oli ihminen. Tai, ei oikeastaan ihminen vaan jotain erikoista. Hän näytti ruumiinrakenteeltaan ihmiseltä, mutta hänen kasvonsa olivat oudot. Silmät olivat kullanväriset viirut kuten Goldwinella oli oikeassa hahmossaan, niissä oli tummat kulmat, jotka antoivat katseelle tuiman sävyn. Hänen hiuksensa olivat kultaiset ja ihonvärikin vivahti kultaan. Hopeinen Sterlyn oli muuttunut samalla tavoin, värit vain olivat muuttuneet. Samoin oli muillakin lohikäärmeillä. Copperia ja Bronzea oli vaikea erottaa, sillä kupari ja pronssi ovat melkein samanvärisiä. Sitten selvisikin, että he olivat kaksoset, joissa oli vain joitakin värieroja. Pojat katsoivat Farrista, vaskilohikäärmettä ja pitivät punaista väriä outona. Se näytti punaisen ja harmaan sekoitukselta. Farris katsoi heitä ja vastasi syvällä äänellä:
”Kyllä vain, olen puoliksi kivilohikäärme ja puoliksi punainen. Radmund ei ole minulle sukua, sillä sukuni olivat hyviä punaisia, kun taas pahat ovat täysin eri sukukuntaa. Olemme kaikki tietysti sukua toisillemme vuosisatojen takaa, mutta pahat ja hyvät punaiset erosivat jo niin kauan sitten, että ruumiinrakenteemmekin on muuttunut erilaiseksi. Pahat ovat sulavarakenteisempia, melkein luihuja. Ne näyttävätkin enemmän liskoilta ja käärmeiltä kuin lohikäärmeiltä.” hänen syvä, melodinen äänensä vaikutti kuulijoihinsa erikoisella tavalla. Se oli kuin maan alta kumpuava kutsu. Pojat ymmärsivät, että se johtui Farriksen kivisestä puolesta. Vaski, eli rauta tulee, kuten tiedetään, maan sisästä. Pojat nousivat ratsujensa selkään ja lähtivät kohti pohjoista odottamaan lohikäärmeiden ja muiden nuorten tuloa. Goldwine oli lähtenyt etelään hakemaan Skyetä ja Mayaa, Farris itään etsimään Andya ja Leetä, Copper länteen etsimään Davidia ja Henryä, Bronze lounaaseen hakemaan Remusta ja Dawnia ja Sterlyn luoteeseen Jeran ja Rayn perään. Kaakkoon ei mennyt kukaan, sillä Drogheda oli siellä. Koillisessa puolestaan oli toinen kaupunki, ja tietojen mukaan varjovelhojen päämaja oli siellä. Derek ja Jonathan jatkoivat matkaa pohjoiseen, ja hämmästyksekseen kohtasivat Rodionin metsäpolulla. Rodion viittoi heitä kauemmaksi metsään ja hypähti hevosensa Zoren selästä.
”Meille tuli ongelmia. Pahat lohikäärmeet ovat liittoutuneet varjovelhojen kanssa, ja ne seurasivat Valentinia hänen viimeisimmällä retkellään. Ne pudottivat Valentinin taivaalta, ja hän on jossain täällä metsässä. Ne pahuksen käärmeet hyökkäsivät talon kimppuun ja tuhosivat sen maan tasalle. Kaikki ihmiset ja eläimet ovat kunnossa, mutta nyt meillä ei ole enää mitään piilopaikkaa. Tulkaa mukaani. Tarvitsen apuanne löytääkseni Valentinin.” hän kuiskasi ja viittasi poikia peräänsä. Sitten he kuulivat suhahduksen päänsä yläpuolelta. Pojat katsoivat ylös ja näkivät sinisen hännän vilahduksen. Rodion sihahti, tarttui poikiin kiinni ja loikkasi aukion laidalle. He kaatuivat pensaikkoon ja seurasivat, kuinka sininen lohikäärme lenteli aukion yllä. Pojat huokasivat helpotuksesta, kun huomasivat hevosten olevan metsän suojissa. Sitten sininen lohikäärme ärjähti ja laskeutui aukiolle. Metsästä asteli esiin mustaan kaapuun pukeutunut varjovelho. Hän veti hupun päästään ja paljastui mustatukkaiseksi naiseksi.
”No, Sinituli ? Löysitkö mitään ?” nainen kysyi. Lohikäärme viuhtaisi hännällään ja murahti.
”En yhtikäs mitään. Ketään ei ole osunut näköpiiriini. Näin minä kyllä yhden varjovelhon, jos se sinua kiinnostaa.” lohikäärme vastasi ivallisesti. Naisen silmät välähtivät.
”Varo vain, Sinituli. Minä tunnen Gormanin ja voin pyytää häntä rankaisemaan sinua röyhkeydestäsi.” hän sanoi petollisen rauhallisesti. Lohikäärme huitaisi uudestaan ja lennähti tiehensä. Sitten nainen katsoi vaivihkaisesti ympärilleen ja astui suoraan heidän piilopaikkansa luo.
”Reitti on selvä, Rodion. Tule. Valentin on pahassa pulassa.” nainen sanoi hiljaa. Pojat katsoivat ensin naista ja sitten Rodionia. Sitten nainen ojensi kätensä pojille.
”Älkää hätäilkö. Se käärme ei tule tänne vähään aikaan. Olen uskotellut sille olevani yhä varjovelhojen puolella. Ja muuten, nimeni on Ghira.” nainen vastasi hymyillen valjusti. Sitten hän näytti heille tietä syvemmälle metsään. Ja siellä, keskellä aukiota, makasi varjovelhoksi tekeytynyt Valentin. Hänen musta kaapunsa oli märkä ja värjäytynyt tummemmaksi. Hänen otsassaan oli vino haava, josta valui verta. Hänen kasvonsa olivat jo valmiiksi kuivuneen veren peitossa. Kuullessaan askeleita hän käänsi päätään.
”Tiesin, että te olitte jossain täällä.” hän sanoi hiljaa. Sitten hän yskäisi ja verta roiskahti hänen suustaan.
”Et näytä olevan missään huippukunnossa. Mitä ne oikein tekivät sinulle ? Voihan… !” Rodion avasi Valentinin viitan ja puuskahti äkillisesti. Derek ja Jonathan astuivat hänen toiselle puolelleen ja katsoivat karmivaa näkyä. Valentinin koko keho oli veren peitossa. Hänen valkoiset vaatteensa olivat kärventyneet ja syviä viiltoja oli kaikkialla, aivan päästä jalkoihin. Valentin tuijotti hetken Rodionin kasvoja ja käänsi sitten päätään. Hän katsoi metsän laitaan, ja Rodion ja pojat käänsivät katseensa sinne myös. Metsän varjoista astui esiin nainen, valkoiseen haarniskaan pukeutunut valovelho. Pojat hämmästyivät, kun kuulivat Rodionin seuraavan lauseen.
”Palmyra. Darius on luullut… jo vuosia… että olet kuollut.” vain vaivoin kurissa pidetty ärtymys paistoi hänen äänestään. Valentin käänsi päätään uudestaan ja katsoi kivusta irvistäen Rodionia.
”Palmyra ei kuollut Donovanin käsissä, sillä hän onnistui pakenemaan. Juuri silloin vapauduin varjovelhojen vankilasta, kun Palmyra matkalla avasi sellini oven. Olen Palmyran veli. Mutta me kumpikin pyydämme, ettei kukaan teistä kertoisi kenellekään Palmyran olevan elossa. Vielä ei ole sen aika. Muistatko ennustuksen osan, jossa sanotaan: Pimeyden velhot voitetaan, kun kuollut nousee haudastaan ? Se tarkoittaa sisartani.” Valentin kertoi yhä hiljaisemmalla äänellä. Sitten hän sai hirvittävän yskäkohtauksen ja vääntelehti kuin olisi saanut myrkytyksen. Rodion juoksi hätäisellä kiireellä satulalaukkunsa luo ja otti esiin kaikkea mahdollista; siteitä, ompelutarvikkeita ja muuta.
”Oletko sinä jonkinlainen lääkäri ?” Jonathan kysyi, kun Rodion alkoi hoitaa yrttiseoksilla valovelhon haavoja.
”En aivan. Mutta olen saanut oppia eräältä parantajalta, sillä huomasin omaavani vahvan kyvyn parantamiseen.” sitten Rodion ompeli haavat umpeen ja sitoi ne vielä varmuuden vuoksi. Hän jätti kaikkea mahdollista Palmyralle ja Ghiralle ja lähti Derekin ja Jonathanin kanssa matkaamaan ulos metsästä.
”Lähdetkö mukaamme ?” Derek kysyi kummastuneena. Rodion nyökkäsi ja päästyään harvapuisemmalle seudulle loikkasi ratsunsa selkään ja johdatti poikia eteenpäin. Päästyään ulos metsästä he jatkoivat kohti pohjoista. Saavuttuaan kohtaamispaikalle, erään jättimäisen kiven viereen, he näkivät muiden jo saapuneen.
”Te olitte Valentinia hoitamassa.” Skye totesi luettuaan heidän mielensä. Hän sai ilmiselvästi tietoonsa myös Palmyran ilmestymisen, mutta ei sanonut mitään. He jatkoivat matkaansa, nyt Rodionin kanssa, kohti pohjoisia Suurvuoria.

Luku 6

Saavuttuaan Suurvuorien laitamille nuoret jättivät hevosensa hoitoon eräälle maatilalle. Sitten he nousivat lohikäärmeiden selkään ja lensivät vuorten yli. Vuorten toisella puolella maa oli palanutta ja mustaa, vailla minkäänlaista elonmerkkiä. He olivat saapuneet sinisten lohikäärmeiden seudulle. Hyvät lohikäärmeet muuttuivat ihmishahmoihinsa, katsoen joka suuntaan pahojen lohikäärmeiden varalta. Kun mitään ei ilmennyt he lähtivät matkaan. Yhtäkkiä heidän viereltään lensi sininen lohikäärme, joka ei näyttänyt edes huomaavan heitä.
”Mitä tapahtui ? Miksei se tehnyt mitään ?” Dawn kysyi hämmentyneenä. Bronze, lohikäärmeistä huumorintajuisin, nauroi. Goldwine ja Sterlyn tyytyivät vain hymyilemään, ja Copper ja Farris virnistelivät.
”Ettekö te tajua, että teitte itsellenne jotakin ? Te muutitte itsenne näkymättömiksi.” Sterlyn vastasi.
”Minä kyllä näen teidät ja itseni.” Andy sanoi kummastuneena.
”No, tietenkin. Mutta muut eivät näe teitä. Vain te ja me.” Goldwine vastasi tällä kertaa. Nuoret tyytyivät tähän selitykseen ja jatkoivat matkaa ihmisiksi muuttuneiden lohikäärmeiden kanssa. Derek kuuli vähän ajan päästä omituisen rusahtavan äänen ja vingahduksen. Hän kohotti jalkansa ja katsoi sen alle. Hän irvisti inhosta nähdessään, minkä päälle oli astunut; musta, rotan näköinen otus, jonka sisuksista paljastuikin munia ja toukkia. Hän heilutti jalkaansa ja yritti saada mustan otuksen jäännökset irtoamaan saappaansa pohjasta, kun huomasikin jäännösten alkavan liikkua ja sulautua yhteen. Yksi toukista lähti kiemurtamaan poispäin, kohti Dawnia. Tyttö yritti vetäytyä pois toukan tieltä, mutta se olikin nopeampi ja kiemursi ylös hänen jalkaansa ja paljasti hirvittävät hampaat. Dawn kiljahti ja yritti huitaista toukan pois, mutta otus iski hampaansa kiinni hänen olkapäähänsä. Hän seisoi vain paikallaan ja alkoi yhtäkkiä huojua ja kalveta. Silloin Sterlyn loikkasi eteenpäin ja iski kätensä kiinni toukkaan ja repäisi sen irti. Dawn kaatui Hopeisen käsivarsille ja pyörtyi, ja Jonathan syöksähti tytön ja Hopeisen viereen.
”Mikä tuo oli ? Mitä tapahtui ? Oliko se otus vaarallinen ?” Jonathan kysyi nopeaan ja tiuhaan tahtiin.
”Tuo otus oli galekuoriainen. Se on hyvin myrkyllinen aikuisena, mutta toukat eivät ole vaarallisia. Dawn kalpeni ja pyörtyi, koska tämä otus käyttää verta ravinnokseen. Ne imevät verta melko paljonkin enemmän ja nopeammin kuin iilimadot, joten oli aivan normaalia, että se tapahtui niin nopeasti.” Sterlyn Hopeinen vastasi äänellä, josta kuitenkin kuulsi huolestuneisuus. Goldwine astui eteenpäin ja painoi kätensä Dawnin otsalle. Hän nyökkäsi hymyillen. Sterlyn huokaisi helpotuksesta ja Jonathan katsoi kahta ihmis-lohikäärmettä hämmentyneenä.
”Emme voi jatkaa, ennen kuin Dawn herää. Hän ei pysty kulkemaan nukkuessaan.” aina lempeä Farris selitti tehdessään tulta ja hoitaessaan leiriä kuntoon. Joten kaikki asettuivat yöteloille ja aamulla herätessään lähtivät jatkamaan matkaa. He kulkivat yli nummien, läpi laaksojen ja poikki jokien ja järvien kunnes saapuivat kolmen päivän matkan jälkeen metsään, joka oli palanut karrelle kuin salamoiden polttamana.
”Nyt varovasti. Olemme lähellä Gormanin aluetta, ja hän kykenee näkemään meidät, koska on sinisistä lohikäärmeistä vahvin. Samoin myös Redmund Punainen pystyy näkemään meidät.” Goldwine varoitti. Nuoret nyökkäsivät ja lähtivät kulkemaan metsän läpi. Yhtäkkiä he kuulivat rätisevää ääntä ja tunsivat aivan kuin sähköä olisi ollut kaikkialla. He astuivat aukiolle ja hypähtivät heti taaksepäin. Viisi hyvää lohikäärmettä katsoivat näkyä kivettyneinä. Aukiolla oli kolmetoista sinistä lohikäärmettä, jokainen ainakin kymmenen metriä pitkä. Ne nauroivat ja katsoivat, kuinka kaksi ihmistä oli palamaisillaan kuoliaaksi niiden keskellä. Derek kohotti äkkiä kätensä ja veti miekkansa, kuten myös Skye. Darius mietti hetken, mutta veti sitten myös omansa (no, onhan hän sentään vanhempi ja harkitsevampi, vai ?). Muut katselivat kauhistuneina, kuinka lohikäärmeet käänsivät katseensa heihin, ja tajusivat kolmen valovelhon olevan jälleen näkyviä. Sitten Jonathan ja Remus huusivat yhteen ääneen ja ampaisivat mukaan. Sen jälkeen suunnilleen jokainen oli taistelussa mukana, Copper, Farris ja Bronze myös. Ainoastaan Goldwine, Sterlyn ja Rodion seisoivat paikoillaan.
”Pahus soikoon noita typeryksiä… Mutta kumpi on hullumpi ? Hullu, vai se joka seuraa häntä ? No, minä olen mieluummin hullu kuin petturina pidetty.” Rodion huokaisi, veti miekkansa ja syöksähti mukaan. Goldwine ja Sterlyn katsoivat toisiaan. Olivathan he sentään eläneet maan päällä tuhansia vuosia, ja harkitsevuus oli heillä verissä, sillä Kultaiset ja Hopeiset olivat hyvistä lohikäärmeistä oppineimpia, voimakkaimpia, viisaimpia ja älykkäimpiä.
”Ihmiset ja kolme Ruskean Metallin lohikäärmerotua… Ovatpa he äkkinäisiä.” Goldwine hymähti. Sterlyn kohautti olkapäitään.
”No jaa, ehkä he vain haluavat auttaa taistelussa. On parasta mennä mukaan.” Hopeinen vastasi ja syöksähti taisteluun Goldwine tiiviisti perässään. Kaikki taistelivat sinisiä lohikäärmeitä vastaan, jokainen henkensä edestä. Keskellä taistelukenttää seisoivat Maya ja Skye, selät vastakkain ja miekat kädessä. Yhtäkkiä he uupuivat ja miekan kärki vaipui. He katsoivat eteenpäin ja näkivät jättiläismäisen Sinisen vastassaan. Se karjahti voitonriemuisesti ja syöksähti kohti Mayaa, nosti hänet käpälillään irti maasta ja lennähti ylös. Tyttö huudahti säikähdyksestä ja Skye juoksi perään, rämpien aluskasvillisuuden ja pusikkojen halki kiroten tulikivenkatkuisesti. Yhtäkkiä kuului läpitunkeva huuto ja kaikki kääntyivät katsomaan jättiläislohikäärmettä, joka ei ollut kukaan muu kuin itse Gorman. Se kantoi nyt käpälissään Mayan lisäksi Skyetä, jonka suusta valui verta ja jolla oli verisiä viiltoja tunikassaan niissä kohdissa, joista Gorman oli tarttunut häntä kiinni. Sininen lensi pois kahden velhon kanssa ja taistelu loppui siihen. Lohikäärmeet nauroivat ja lensivät pois jättäen naurunsa jälkeensä. Remus istahti maahan pää käsiensä välissä. Ray astui hänen viereensä ja painoi kätensä hänen olkapäälleen ja Dawn ja Jonathan seisoivat toistensa vieressä käsi kädessä. Toisen joukon kuusi jäsentä yrittivät parhaansa mukaan auttaa uusia tovereitaan. Darius kohotti repun selkäänsä ja huikkasi Rodionille. Sitten hän kääntyi kahden joukon ja lohikäärmeiden puoleen.
”On aika lähteä. Emme voi lähteä Gormanin perään, koska joutuisimme vakavaan vaaraan. Emme voi saattaa itsemme lisäksi vielä heitä kahta vaaraan.” hän sanoi ja katsoi kaikkia. Derek vastasi ivallisen hymyn säestyksellä:
”Heitä kahta ? Hehän ovat jo varmasti kuolleita !”
Darius pudisti päätään. Samoin tekivät Rodion ja lohikäärmeet. Sitten Rodion katsahti taivaalle.
”Eivät he tapa heitä. He ovat liian arvokkaita tapettaviksi. He tietävät että lähdemme jossain vaiheessa heidän peräänsä, joten he pitävät heitä luultavasti varjovelhojen päämajassa… Se on Shellshiressä. Mutta se on vaikeakulkuinen ja vaarallinen paikka, ja sinne on yhtä vaikea päästä kuin sieltä on päästä pois.” Rodion vastasi synkeästi. Nuoret huokasivat ja ottivat tavaransa ja lähtivät seuraamaan seitsemää toveriaan.
Kymmenisen tuntia myöhemmin…
”Kuka tuonne menee ?” Jera kysyi hiljaa. Ensimmäisen kerran he näkivät hänet säikähtäneenä.
”Me emme voi mennä sinne, sillä Sinisen Kiven luolassa on taikoja, jotka aistivat toiset lohikäärmeet. Yhden velhon jokaisesta kuudesta ryhmästä on mentävä. Sitten Punaisen Kiven luolassa, joka on parin tunnin matkan päässä täältä, aivan Redmund Punaisen maan rajalla, toisten velhojen on mentävä.” Goldwine vastasi huolestunein katsein.
”Minä menen.” Derek (valo) sanoi ja astui luolaan. Heti hänen peräänsä astui Dawn (tuli), sitten meni Andy (ilma), sitten Remus (suurmaagi), sitten Lee (maa) ja sitten Henry (vesi). He kävelivät hitaasti luolakäytävää pitkin ja saapuivat suureen saliin, jossa oli kuusi ovea, jokaisessa ovessa symboli ja sanonta tai lentävä lause… tai kuvaava nimi.

Valon/Derekin ovessa luki: ’Chevalier sans peur et reproche’, joka oli ranskaa ja merkitsi ’ritari peloton ja nuhteeton’. Tulen/Dawnin ovessa luki: ’Flamma fumo est proxima’, joka oli latinaa ja merkitsi ’ei savua ilman tulta’.
Ilman/Andyn ovessa luki: ’Excelsior’, joka on latinaa ja merkitsee ’ylemmäs; korkeammalle’.
Suurmaagin/Remuksen ovessa luki: ’Ad astra per aspera’, joka on latinaa ja merkitsee ’tähtiin vaikeuksien kautta’.
Maan/Leen ovessa luki: ’Terra firma’, joka on latinaa ja merkitsee ’luja maa; kiinteä maa; vankka perusta; mannermaa’.
Veden/Henryn ovessa luki: ’Aqua viva’, joka on latinaa ja merkitsee ’elävä vesi; virtaava vesi, liikkeessä oleva vesi’.

Kun he olivat ymmärtäneet oman lauseensa, sillä kaikki eivät tunteneet vieraita kieliä, ovet aukenivat. Jokaisen oven takana oli pieni sali, jonka keskellä oli lyhyt pylväs, jonka päällä oli pieni sininen kivi. Kaikki ottivat kiven ja palasivat suureen saliin. He yhdistivät pienet kivet ympyräksi ja tajusivat tehneensä oikein, sillä kivet sulautuivat yhteen ja muodostivat yhden ison Sinisen Kiven. He kuulivat meteliä ulkoa ja tajusivat Gormanin palanneen. Lohikäärme yritti saada Kiven takaisin, ja Derek päätti mennä ulos Kiven kanssa. Hän piteli Kiveä kädessään ja nähdessään lohikäärmeen, hän kohotti Kiven päänsä yläpuolelle ja mutisi itsekseen.
”Sinituli, Sinituli… kuule minua, ja käänny Valoon.”
Silloin kuului karjahdus ja Gorman syöksähti kohti Derekiä. Jättiläislohikäärme iski kyntensä kiinni hänen haarniskaansa ja rei’itti sen perusteellisesti. Derekin kasvot kalpenivat ja hän alkoi päästelemään lyhyitä, teräviä henkäyksiä, kunnes aivan äkkiä kaatui, ainakin luultavasti, hengettömänä maahan. Gorman karjaisi voitonriemuisesti, mutta ulvahti kun toinen sininen lohikäärme, lähes yhtä suuri kuin se itsekin, lentää huiskaisi sen kimppuun. Sen toinen siipi repesi ja se karjaisi kivusta ja raivosta, ja toisin kuin kaikki odottivat, se kääntyi pois ja juoksi metsään. Sinituli katsahti Derekiä ja urahti hänelle jotakin. Derekin kasvoille palasi väri ja hän avasi silmänsä, virnistäen helpottuneesti.
”Tulit juuri ajoissa, Sinituli. Kiitos, kun käännyit Valoon, ystävä.” hän sanoi. Sinituli nyökkäsi ja muuttui ihmiseksi. Kaikki aikoivat kysyä Derekiltä, miten hän temppunsa teki, mutta hän itse ehti ensin.
”Tiedän. Minä pystyn vaihtamaan ihonväriäni. Tietenkin vain Valon kanssa, ei väri oikeasti muuttunut. Valaistus vain muuttui.” hän vastasi. Juuri kun muut aikoivat kysellä lisää, Goldwine puuttui asiaan. Hän huomautti, että heidän oli aika lähteä seuraavalle alueelle. He lähtivät, nyt Sinitulen ollessa mukana.
Pari tuntia myöhemmin Punaisen Kiven luolan suulla…
”Nyt on sitten minun vuoroni.” Ray (tuli) sanoi ja astui sisään. Hänen perässään menivät David (ilma), Jera (vesi), Darius (valo), Jonathan (suurmaagi) ja maata ei ollut, koska Maya oli poissa. Kaikki ihmettelivät aikansa, kunnes kuulivat äänen takaansa. He kääntyivät, ja näkivät velhon. Miehellä oli mustat, laineikkaat hiukset. Hän oli noin 177 senttimetriä pitkä, ja oliivinruskeaihoinen. Hän kantoi miekkaa huotrassa ja yhtä keihästä selässään.
”Darius, muistatko minut ?” mies kysyi vaaleahiuksiselta, vanhan miehen sanoin outovoimaiselta, valovelholta.
”Totta kai, Berent. Onko se tulivelho, Alec, mukanasi ?” Darius kysyi takaisin.
”Ikävä kyllä ei. Luulen, että hän on joutunut takaisin tyrmään ja nyt vielä kuolemantuomioonkin. Kuulin, että eräälle varjovelholle annettiin kuolemantuomio, koska hän oli vehkeillyt vastapuolen kanssa. Hänen nimensä taisi olla Jason, tai jotain sinnepäin. Hei, mikä sinulle tuli ?” Berent kysyi Dariukselta, joka oli pudonnut istumakiveltään selälleen kuullessaan Jasonin kuolemantuomiosta.
”Ei tässä mitään…,” hän ähkäisi kammettuaan itsensä istuma-asentoon, ”Jasonin nimi vain säikäytti. Hän taitaa olla yhden jäsenemme kuolleeksi luultu veli.”
Berent kalpeni ja ähkäisi sitten itsekin, turhautuneena ja vihaisenakin.
”No niin, minä olen maavelho, joten ryhmänne on koossa.” Berent sanoi ja kaikki astuivat sisään. Sali oli samanlainen, siellä oli vain sietämättömän kuuma. Ainoa, joka ei hikoillut, oli tulivelho Ray. Ovet, symbolit ja sanonnat olivat siellä.

Valon/Dariuksen ovessa luki: ’Lux in tenebris’, joka on latinaa ja merkitsee ’valo pimeydessä’.
Tulen/Rayn ovessa luki: ’Ense petit placidam sub liberte quietem’, joka on latinaa ja merkitsee ’miekalla etsimme rauhaa, mutta rauha vain vapaudella’.
Maan/Berentin ovessa luki: ’Dum spiro spero’, joka on latinaa ja merkitsee ’toivon hengittäessäni’.
Ilman/Davidin ovessa luki: ’United we stand, divided we fall’, joka on englantia ja merkitsee ’yhdessä seisomme, erillään kaadumme’.
Suurmaagin/Jonathanin ovessa luki: ’Wisdom, justice and moderation’, joka on englantia ja merkitsee ’viisaus, oikeus ja kohtuus’.
Veden/Jeran ovessa luki: ’Dura tamen molli saxa cavantur aqua’, joka on latinaa ja merkitsee ’kuitenkin pehmeä vesi kovertaa kovaa kiveä’.

Tämä ryhmä teki saman kuin edellinen, ja he saivat Punaisen Kiven. Nyt Radmund hyökkäsi heidän kimppuunsa, ja Darius kutsui nyt Kiven avulla punaisen lohikäärmeen apuun. Tämä punainen oli nimeltään Burgundy (eräs viini; siitä on tehty jopa oma värikin ! Se on jotenkin punaoranssi…). He lähtivät jatkamaan matkaansa kohti Suurvuorten toista laitaa, Pohjois-Yrlantia, ja Sateenkaarilohikäärmeen luolaa.

Jatkuu…

Tähän loppui Taistelu Yrlannista: osa 1. Seuraavassa osassa selviää
onnistuvatko he herättämään Sateenkaarilohikäärmeen,
Treadwayn, kaikkien lohikäärmeiden herran
ja pelastamaan ystävä
 
No, olen oikeastaan kirjoittanut tuota tarinaa jo parin vuoden ajan. Keksaisin suunnitelman, kun olin lukemassa Curleyn Muinaista taikaa. Olin juuri lähdössä lukioon ja katselin lukio-oppaita, kun silmiini osui jonkin lukion vaihto-oppilaiden nimilista. Ihastuin nimeen Skye ja päätin ottaa sen päähenkilön nimeksi... Hänen ja Jasonin yhteys tuli paljon myöhemmin. Darius oli yksi ensimmäisistä hahmoista, jotka halusin mukaan. Se hahmo olen aina ollut minä itse ja olen aivan sekaisin kaikista D:llä alkavista miehen nimistä ja erityisesti tuosta. Suurimman osan muista nimistä löysin ristikkosanojen pikkujättiläisestä. :D Rodionin päätin jostain syystä laittaa heti varjovelhon nimeksi. Se kuulostaa jotenkin synkältä, ja on muuten Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen päähenkilön nimi (hihii... pietarilainen älykkö jota pidetään harhaisena). Mutta keksiikö kukaan sopivaa nimeä vanhalle miehelle ? Siis sille valovelhojen johtajalle. Tarvitsisin myös jonkin verran varjovelhoja ja varsinkin tyrmien vartijoita. Myös muita velhoja ja ehkä lisää lohikäärmeitä. Olen muuten käyttänyt lohhareiden nimissä skotlantilaisia nimiä.
 
Tarina on todella jännittävä ja mielikuvituksekas. Pienet kirjoitusvirheet, kuten huuto-tai kysymysmerkin jälkeinen välilyönti, häiritsivät hieman, mutta eihän se tarinan laatuun vaikuta :) . Jossain kohdissa en oikein pysynyt mukana, (johtuukohan omasta tyhmyydestäni vai mistä?), mutta odottelen innolla jatko-osaa.
 
Hmm... Juoni ja idea oli kyllä hyvä (nämä sinun valonvelhosi yms. sekä Irlannin "uusi" nimi Yrlanti jne.) ja kyllä tekstisi jaksoi lukea vaikka se tosi pitkä olikin ) mutta minuakin jäi vähän häiritsemään pikku kirjoitusvirheet, jotka estävät jotenkin tekstin selkeyttä ja ovat ainakin minun aivoilleni hiukan töksähtelevämpää luettavaa. Lisäksi tuntui, että kirjoittajalla oli välillä jotenkin kiire edetä juonessa, eli jotkut asiat olisi voinuut antaa tulla esiin ihan ajallaan ja kertoa jotenkin "kirjamaisemmin" (aargh, olen tosi huono selittäjä, juuh!). Alussa kaikki tapahtui kovin nopeasti ja siinä kohtaa "alkutietojen" ja "alkuhenkilöiden" esittelyillä tuntui olevan hoppu.
No, joka tapauksessa, minäkin ajattelin lukea jatko-osasi, kun tämä ensimmäinen oli kuitenin hyvä!
 
En ole vieläkään saanut kirjoitettua mitään uutta tarinaa varten, vaikka ideoita löytyy vaikka millä mitalla. :\ Olen saanut ns. "writer's blockin" enkä yhtään tajua kuinka ALOITTAA ideoimani kohtaukset. -_-; Olen myös aloittanut koko tarinan korjaamisen päästäkseni eroon kirjoitusvirheistä ja selittääkseni asioita/henkilöitä/juonta tms. paremmin.

Sillä välin annan teille pienen maistiaisen: http://www.youtube.com/watch?v=_u01T-KDK0Q
Kyseessä on tarinaani varten sävelletty musiikkiteos ja videossa käytetyn kuvan on StormFeder piirtänyt pyynnöstäni - hahmot ovat Rodion ja hänen tuleva vaimonsa Amaya.

PS. Kirjoitan Yrlantia nyt pääasiassa englanniksi, mutta yritän kääntää kaiken suomeksi myöhemmin. Jotenkin englannista suomeen kääntäminen on helpompaa kuin suomesta englantiin. ...Niin, olen saanut yhden kohtauksen suunniteltua valmiiksi - minun tarvitsee vain potkaista itseäni persuksille ja kirjoittaa se (se selittää kuinka Rodion löytää Amayan ja päätyy Roomaan Konstantinuksen riemukaaren päälle).
 
Ylös