Tarinoita Keski-Maasta

Sareth

Kontulainen
Ajattelin laittaa tähän tämmöisen topicin johon jokainen voisi laitella juttuja ja tarinoita omasta pelihahmosta/hahmoista. Jutuissa voi selittää esimerkiksi pelissä oikeasti tapahtuneita asioita tai sitten täysin fiktiivisiä juttuja jotka jotenkin liittyvät kuitenkin LotROon ja pelihahmoosi. Näin voit kertoa enemmän omasta pelihahmostasi ja tämän menneisyydestä. Tarkoituksena olisi myös se, että näin myös normaaliin pelaamiseen saadaan roolipelin aineksia ja peliä saadaan vielä elävämmäksi kuin mitä se on nyt. Täytteeksi voi laittaa vaikkapa sitten kuvia tai muita asiaan liittyviä juttuja. Jos jotakuta kiinnostaa niin ei muuta kun kirjoittelemaan. Toivottavasti idea ei ole ihan susi =D
 
Peikkokorpi. Vuonna 1742 Toista Aikaa.

Laenir ja Finiadan istuivat nuotion ääressä. He olivat pystyttäneet leirinsä Idäntien pohjoispuolelle. He odottivat Finiadanin veljeä, Finillasia joka oli lähtenyt jäljittämään peikkoa pohjoiseen Nan Tornaethin suuntaan. Viikkoa aikaisemmin Elrond oli antanut heille tehtävän lähteä jahtaamaan peikkoa joka oli hyökkäillyt matkalaisten kimppuun Idäntien varrella. Mukaansa he olivat ottaneet Laenirin, josta he pitivät kovasti ja johon he luottivat, vaikka tämä olikin vielä varsin nuori ja innokas ja todennäköisesti liian hätäinen metsästämään peikkoja. Laenir oli ennenkin ollut heidän mukanaan samoilemassa ja tutustumassa Peikkokorpeen. Oli hän käynyt jopa Ered-Luinillakin heidän kanssaan tapaamassa sukulaisiaan. Laenir osoittautui taitavaksi metsässäkulkijaksi, vaikka hänen äkkipikaisuutensa ja arvaamattomuutensa sai varsinkin Finiadanin välillä menettämään malttinsa. Jousta Laenir osasi käyttää hyvin, joskaan ei yhtä hyvin kuin vanhemmat Finiadan ja Finillas.

Heidän leiripaikaltaan oli hyvä näkyvyys Idäntielle. Laenir liikehti levottomasti ja kyseli Finiadanilta, että miksei Finillas jo ole palannut, sillä hän oli ollut poissa jo monta tuntia. Häntä alkoi huolettaa, sillä Peikkokorvessa oli siihen aikaan muitakin vaaroja kuin peikot. Finiadan sanoi, että jos Finillas ei pian palaa niin he lähtevät etsimään häntä. Eipä aikaakaan kun Finillas syöksyi esiin pusikosta ja oli vähällä kompastua nuotioon. Hän kertoi, että hän oli löytänyt peikon jäljet ja ne johtivat pohjoiseen, syvemmälle Nan Tornaethiin. Nopeasti he kokosivat tavaransa. Laenir asetti nuoliviinen selkäänsä ja varmisti että miekka oli nopeasti saatavilla. Lopuksi hän otti jousensa ja nuotion sammutettuaan he olivat valmiita lähtöön. Finillas johdatti muut läheiselle lammelle jonka rannassa oli kuin olikin peikon jättimäisiä jalanjälkiä. Peikko oli lähtenyt pohjoista kohti raivaten samalla tieltään aluskasvillisuutta ja pieniä puita. Finillas kumartui tutkimaan jälkiä ja sitten hän totesi etteivät jäljet olleet muutakuin pari tuntia vanhat.

He lähtivät seuraamaan jälkiä ja pian he tulivat metsäaukealle josta he löysivät kaatuneen puun. Finiadan totesi, että puu oli vasta äsken kaadettu. Peikon jäljet johtivat aukean toiseen päähän, jossa ne taas katosivat metsään. Laenir kiiruhti eteenpäin olettaen, että peikko olisi saavutettavissa nopeasti. Muut olivat niin syventyneitä peikon jälkien tutkimiseen etteivät olleet huomanneet Laenirin lähtöä. Vasta parin minuutin kuluttua he alkoivat ihmetellä mihin Laenir oli kadonnut.

Sillävälin Laenir oli kuronut peikon etumatkan umpeen ja ihmetteli miten muut kaksi olivat jääneet niin paljon jälkeen. Hän erotti peikon hahmon kuusikon keskeltä ja otti viinestä nuolen ja asetti sen jousensa jänteelle. Hän alkoi hiipiä kohti peikkoa. Päästyään tarpeeksi lähelle hän päästi nuolen matkaan. Se osui peikkoa selkään, mutta ei uponnut tarpeeksi syvälle. Peikko karjahti ja katsoi ympärilleen. Laenir otti nopeasti uuden nuolen ja ampui sen kohti peikkoa. Tällä kertaa nuoli meni ohi ja katosi metsikköön. Peikko sen sijaan huomasi Laenirin ja lähti juoksemaan raivoissaan tätä kohti. Laenir hätääntyi ja lähti juoksemaan takaisin menosuuntaan ampuen samalla nuolia taakseen kohti peikkoa. Tuskin mikään niistä osui, sillä Laenir oli täysin paniikissa. Hän piiloutui erään puunrungon taakse ja veti esiin miekkansa. Täysin ajattelematta mitä teki hän kiipesi ylös puunrunkoa. Sieltä hän näki peikon joka oli kaikesta päätellen kadottanut jo Laenirin. Laenir odotti että peikko oli aivan hänen puunsa alla. Sitten hän hyppäsi suoraan peikon niskaan ja yritti survaista miekkansa sen niskaan. Peikko taas yritti ravistaa Laenirin pois niskastaan, mutta Laenir piti kiinni kaikin voimin. Samaan aikaan Finiadan ja Finillas saapuivat paikalle ja jäivät ihmeissään katsomaan tuota epätasaista painia. Laenirin ote miekasta kirposi ja se putosi maahan lehtien sekaan. Sitten peikko tarttui Laeniria jalasta ja heitti hänet pensaiden sekaan. Sitten Finillas otti jousensa ja ampui nuolen tarkasti peikon kurkkuun. Peikko huojui hetken paikoillaan ja kaatui sitten tömähtäen maahan. Laenir hoippui puskasta ja haki miekkansa. Heidän tehtävänsä oli suoritettu. Vielä samana iltana he lähtivät matkaan kohti Rivendelliä. Jatkoa tulee joskus.....
 
Sareth sanoi:
Peikkokorpi. Vuonna 1742 Toista Aikaa.

Eikös Elrondin pojat syntyneet vasta Kolmannella Ajalla? ;)
Laitan omianikin tähän vielä joskus - kunhan aika on sopiva...
 
Caele sanoi:
Sareth sanoi:
Peikkokorpi. Vuonna 1742 Toista Aikaa.

Eikös Elrondin pojat syntyneet vasta Kolmannella Ajalla? ;)

No ajattelinkin että asia olisi näin mutta en jaksanut asiaa tarkistaa. No pitää vaihtaa tähän jotkut muut hahmot =D
 
Rivendell. 1742 Toista Aikaa. Kaksi päivää peikkojahdin päättymisestä.

Laenir ja hänen isänsä Laenor istuivat Elrondin tulisalissa. Käynnissä olivat juhlat, joita ei Rivendellissä yleensä pidetty mistään erityisestä syystä. Haltiat kun löytävät juhlimisen aihetta pienistäkin asioista. Laenor puhutteli poikaansa vakavalla äänensävyllä:
"Sinun oli käydä huonosti Nan Tornaethissa. Sinun on opittava olemaan rauhallisempi ja harkitsevaisempi, niinkuin Finiadan ja Finillas ovat. Haltian ei sovi sännätä päätäpahkaa paikasta toiseen kunnian perässä niinkuin ihmiset tekevät." Kesken isällisen keskustelun, heidän luokseen asteli itse Elrond joka viittasi Laeniria luokseen. Laenir nousi ja asteli Elrondin perään. He kävelivät ulos Viimeisestä Kodosta. Heidän kävellessään ulkona Elrond puhutteli Laeniria:
"Laenir. Isäsi on ollut palveluksessani jo kauan ennen kuin rakennutin Imladrisin. Luotan häneen ja näin ollen luotan myös sinuun. Vaikka olitkin tapattaa itsesi uhkarohkeudellasi, tiedän, että sinussa virtaa sama veri kuin esi-isässäsi Voronwëssa. Hän oli merkittävä haltia, sillä hän toimi itsensä Ulmon sanansaattajan oppaana. Hän oli sitkeä, ja tiedän että sama sitkeys asuu myös sinussa. Kuulin kun isäsi nuhteli sinua ja sanonkin sinulle Laenir Laenorin poika, että isäsi sanoissa asuu viisaus. Nyt taas kuuntele minun neuvoani."
Elrond piti tauon puheessaan. Sitten hän jatkoi:
Asiat eivät ole niin hyvin kuin ennen. Varjo nousee Idässä, kuten tiedät. Sinun on muistettava, että haltiat eivät pysty pysäyttämään Sauronia yksin. Siksi sinun on oltava luottavainen myös muiden rotujen edustajia kohtaan. Kääpiöt saattavat olla jääräpäitä, mutta taistelussa he ovat sitkeitä. Ihmiset saattavat olla helposti korruptoitavissa, mutta he ovat kunniakkaita. Lännen Perian, siis puolituiset, ovat joidenkin mielestä laiskoja ja tylsiä, mutta syvällä pienenimmänkin hobitin sydämessä elää rohkeuden kipinä. Älä koskaan katso ystäväsi nurjaa puolta, sillä niitä löytyy kaikista. Kunnioita kaikkia, paitsi Idän pahaa valtiasta ja hänen palvelijoitaan."

Elrondin sanat mielessään Laenir palasi Tulisaliin jossa hänen ystävänsä Finiadan, joka oli myös taitava muusikko, soitti klarinettiaan. Laenir istui lähelle tätä ja jäi miettimään isänsä ja Elrondin opetuksia.
 
Forochelia kohti - Kinn-Lain matka Pohjoiseen - Filhindrosin muistiinpanot



Kokoonnuimme Rivendellin sillalle - matkaan oli lähdössä kirjava joukko haltioita, kääpiö, sekä kaksi ihmistä. Neljänkymmenen soturinsa etunenässä hevosensa selässä istui Timanhdris, retkikunnan johtaja. Tervehdin häntä, ja muita paikalle kokoontuneita. Olin ilmeisesti viimeinen saapuja, sillä hetikohta vaunut alkoivat liikkua. Matkasimme varoen ylämailla, ja saavuimme parissa tunnissa Bruinenin kahlaamoille. Alkoi sataa. Vielä muutaman tunnin matkasimme länteen, ja pimeän tullen pystytimme leirimme Peikkokorpeen, lähelle tietä. Vietin yön tutustumalla niihin muutamaan Kinn-Lain upseeriin, jotka olivat matkalla kanssamme.

Aamu valkeni, ja pilvet väistyivät. Päivä oli kirkas, eikä tuonut yllätyksiä. Yhä matkasimme länteenpäin. Pystyttäessämme leiriä, eräs vartiomies sai kiinni naisen- hänet vietiin Timandhrisin telttaan kuulusteltaviksi. En tiedä mitä he puhuivat, mutta nainen tuli teltasta ulos kummallinen hymy kasvoillaan- ei lainkaan kuin kiinniotettu vakooja. Timandhrisin kasvoilla oli myös hymy, tosin erilainen. Sellainen, kuin joku olisi juuri saanut juuri mitä haluaa, ja maksanut siitä vähemmän kuin kauppaaja tajusi. Karistin tapauksen mielestäni, ja aterioin muiden matkalaisten kanssa.

Timandhrisilla ja Erinwynillä näytti olevan erimielisyyksiä, ilmeisesti vangista. Päivä sujui kuitenkin hyvin, ja illalla leiriydyimme taas. Näin jatkui meno, ja saavuimme Viimeiselle Sillalle. Tiedustelijat varoittivat örkeistä Yksinäisillä Mailla, ja pystytimme leirin Sillan itäpuolelle. Seuraavat päivät etenimme pikamarssia Tietä länteen. Alkoi taas sataa.

Ensimmäisen todellisen esteen kohtasimme Viimavaaroista kaakkoon. Kuivuneen joenuoman yli vievä kivinen silta oli sortunut, ja uoma, jonka poikki Tie kulki, oli mutainen. Peläten viivytystä, päätimme jatkaa pikimmiten eteenpäin. Vaunut eivät kuitenkaan pystyneet ylittämään mutaista joenuomaa, joten jouduimme mutaiseen työhön. Useamman tunnin jälkeen työmme alkoi tuottaa tulosta (herra kääpiö ei kuitenkaan katsonut hyväksi auttaa meitä urakassamme), ja saimme vaunut uoman yli säästyen vahingoilta. Kinn-Lai eivät halunneet kulkea Briimaan läpi, joten käännyimme pohjoiseen, Viimavaaroille. Leiriydyimme eteläisille kukkuloille.

Vanki, kiinniottamamme vakooja, pääsi karkuun - tai pikemminkin päästettiin karkuun - illansuussa. Ilmeisesti Erinwyn, huolissaan nuoren naisen kohtalosta, oli päättänyt vaihtaa itsensä hänen tilalleen. Edstan lähti saattamaan tyttöä Briihin, joten jäimme viikoksi paikallemme odottamaan Edstanin paluuta.

Hän palasi yöllä. Kuunsirppi loisti haaleasti Viimapään yllä, ja Edstan käveli suoraan Erinwynin, nyt sidotun, luokse tälle osoitettuun telttaan. He puhuivat, ja pian näin miehen kävelevän Timandhrisin telttaan. Hän kuitenkin pysähtyi hetkeksi luoksemme ja kertoi Areenen, entisen vangin, olevan nyt kuollut.

Aamulla saimme todistaa mitä kummallisinta tapahtumaa. Paikalla olivat kääpiö Twion, minä, ystäväni Laenir, joukossa mukana oleva Rivendellin haltia Daerundros, Edstan, neiti Timandhris, sekä Kinn-Lain upseeristo. Sotilaat kantoivat teltastaan ulos Erinwynin. Eräs upseereista piti jotakin tulessa. Toinen laski Edstanin vasemman käden pienelle puiselle pöydälle ja piti siitä tiukasti kiinni. Nyt Timandhris otti esiin veitsen, mustan kuin yö. Hän laski sen Edstanin pikkusormen päälle. Sitten hän painoi.

Veitsi leikkasi lihaa kuin sulaa voita, ja kun se osui luuhun, Timandhris teki edestakaisen liikkeen, ja painoi yhä lujemmin. Sormi katkesi, ja kättä paikoillaan pitänyt upseeri nosti sen ilmaan. Samalla toinen upseeri nosti tulesta kuumana hehkuvan raudankappaleen, ja painoi sen haavaa vasten. Ilmaan kohosi palaneelta lihalta haiseva savupilvi. Edstan näytti nyt ensimmäiset kivun merkit kasvoillaan, ja hänen suunsa vääntyi irveeseen. Erinwyn parkaisi. Timandhrisin kasvoilla oli voittoisa hymy. Muut olivat tyrmistyneitä tapahtuneesta, ja sanoivat Timandhrisia julmaksi. Hän on sitäkin, mutta minusta tuossa neidossa on myös jotakin kumman viehättävää.

Kun Edstanin sormesta oli suurin kipu hälvennyt, lähdimme pienen joukon kanssa tiedustelemaan edessä olevaa reittiä pohjoiseen. Mielestäni suunnitelma oli hullu, mutta en vastustanut, sillä olisin vain saanut Kinn-Lain vihat niskoilleni. Kuljimme luoteeseen, ja näimme Sääskiveden kahlaamon kaukana. Kuljimme pohjoiseen, yrittäen löytää parhaan kulkureitin vaunuille. Törmäsimme kuitenkin örkkeihin, ja jälleen kerran sain näyttää taitoni taistelussa. Tuima oli myös kääpiö Twion, ja kunnioitukseni häntä kohtaan nousikin.

Hoideltuamme örkit jatkoimme matkaa, ja pian löysimmekin sopivan reitin vaunuille ja hevosille. Jatkoimme myös kahlaamoista luoteeseen, ja päästyämme korkealle harjanteelle, siinsivät Pohjan ylängöt jo horisontissa. kuljimme takaisin etelään, ja paluumatkalla näimme vilauksia samoojista.

Viikkojen kuluessa matkasimme kohti pohjoista ilman suurempia hankaluuksia, sillä saimme samoojan, Amlaradin, oppaaksi. Ohitimme metsät ja niityt, emmekä nähneet enää vilaustakaan muusta elävästä kuin puista metsän ja villeistä eläimistä.

(kuvassa Laenir vasemmassa reunassa, sinisessä viitassaan Edstan, jonka oikealla Daerundros valkoisissaan, hevosen selässä Timandhris, samooja Amlarad, sekä haarniskassa Prangol, Kinn-Lain upseeeri.)
(jatkuu kun aikaa riittää/rope etenee)
 
Kinn-Lain matkaseurana Forocheliin. Laenirin muistiinpanoja ja huomioita matkasta.

Kuten kaikki varmasti tietävätkin, ovat Angmarin joukot lisääntyneet pohjoisessa. Jopa siinä määrin, että Angmar on kurottanut läpimädän kätensä Forochelin jäälahdelle asti. Eräänä kauniina iltana, kun vietin aikaa Imladrisissa Elrondin kauniissa talossa, tapasin Timandhris nimisen haltianeitosen. Hän oli etsimässä oppaita ja auttajia matkalleen Lossothin maille. Hän oli kotoisin jostain etelän kaukaisesta haltiakaupungista, josta en tiedä kovinkaan paljoa. Hän sattui kuulemaan, kuinka kerroin eräälle vanhalle ystävälleni matkastani Forocheliin ja siitä, että puhun heidän kieltään paremmin kuin sujuvasti. Onpa tuo varsin mukava kieli kaiken kaikkiaan, vaikka ei soinnukaan suussani yhtä kauniisti kuin Sindar ja muut kotoisammat kielet. Kuultuaan laajasta kielten tuntemuksestani, hän pyysi minua tulkiksi matkalleen. Hänellä oli mukanaan nelisenkymmentä etelän haltiasoturia, lujia kasvoiltaan ja ylpeitä luonnoltaan, kuten johtajattarensa Timandhriskin. Tarkoituksenaan heillä on liittyä taisteluun Angmarin pahuutta vastaan. Kokoonnuimme muutamaa päivää myöhemmin Viimeisellä sillalla josta meitä lähti matkaan kirjava joukko. Iloiseksi yllätyksekseni joukosta löytyi myös hyvä ystäväni Filhindros joka oli myös lähdössä matkalle oppaaksi. Mukana oli myös Laakson ihmisiin kuuluva Edstan, koko joukkion pääopas joka kertoi tietävänsä reitin Forocheliin. Mukana oli myös leppoisa, mutta taistelussa tuima kääpiö Twion, jota tuntui kaikista eniten kiinnostavan nenänsä sisältö. Erinwyn lähti myös matkalle, joutuen samalla erimielisyyksiin Timandhrisin kanssa. Siitä kerron kuitenkin myöhemmin. Myös joitain muita haltioita matkalle oli lähdössä, heistä mainittakoon Eglendil josta en vieläkään tiedä mitään ja Parangol, Kinn-Lai upseeri joka yrittää kaikin tavoin päästä johtajattarensa suosioon. Matkasta oli arvatenkin kehkeytymässä mielenkiintoinen. Itseäni tietenkin kiinnostavat vain matkallamme kohtaamamme metsät joissa en ole omilla matkoillani ehtinyt liian kauaa viipyä.
Matkan ensimmäinen vaihe oli minulle varsin epämieluisa. Ei vain siksi että Imladrisin kaunis laakso jäisi taakseni, vaan siksi että matkatessamme Yksinäisillä Mailla jouduimme kulkemaan avoimella seudulla. Itse pidän enemmän metsämaista, jolloin ympärilläni on jotain suojaa antavaa. Yksinäisillä Mailla minusta tuntui kuin joku, tai jotkin, olisivat tuijottaneet meitä vihamielisillä silmillään Viimapäältä ja muilta Viimavaarojen kukkuloilta.
Ensimmäiset vaikeudet kohtasimme, kun oppaamme Edstan pysäytti karavaanimme sanoen, ettemme voi kulkea Briin läpi. Viisas päätös ehkä. Jouduimme kuitenkin sitä ennen ylittämään kuivan joenuoman jossa vaunut olivat särkyä kuoppiin ja kiviin. Selvittyämme uoman yli, käännyimme pohjoiseen ennen Hyljättyä Majataloa. Matkamme vei Viimavaarojen reunakukkuloille jonne pystytimme leirimme.
Illan mittaan haltianeito Timandhris ja ihmisnainen Erinwyn joutuivat sanasotaan ja ihmisneito Areene menetti henkensä varsin hämärissä olosuhteissa. En tarkalleen ottaen tiedä miten asiat etenivät. Ehkäpä Filhindros voisi antaa tähän selityksen, jos vain kysäisen. Ongelma oli kuitenkin niin vakava, että Erinwynia puolustamaan saapunut Edstan menetti sormensa ja vietti seuraavan yön erään viehättävän haltianeidon paikkailtavana. Kinn-Lai soturit pitävät kovaa kuria leirissä ja vaikka heidän käskynsä eivät koskekaan minua ja muita matkallelähteneitä oppaita, tulee minulle melko ahdistava olo kun näen Kinn-Lai soturien julmat ja tunteettomat kasvot. Kummallisia haltioita he ovat. Tuntuu kuin jokainen Kinn-Lai soturi ja upseeri yrittäisi päästä hinnalla millä hyvänsä johtajattarensa suosioon. Minusta tuntuu, että jopa Filhindros tuntee jotain vetoa tuota etelän hurjaa haltiatarsoturia kohtaan. Näen sen hänen silmistään, vaan enpä taida uskaltaa asiasta tiedustella. Ainakaan vielä.

_______________________________________________
Tämän tekstini talletan Iltaruskon vartijoiden arkistoon pölyttymään. Ehkä joku sen joskus lukee.

Laenir Laegrandir. Vihreäksi vaeltajaksikin kutsuttu
 
Kinn-Lain matkaseurana Forocheliin. Laenirin muistiinpanoja ja huomioita matkasta


Hullummaksi menee. Tiedustelumatkan jälkeen jätimme Viimavaarat taaksemme ja lähdimme kohti Aarnimetsää. Matka ei sujunut aivan ongelmitta. Ylitimme erään joen ja sen jälkeen kuljimme kapeaa polkua. Minusta tuntui kuin jokin olisi tuijottanut meitä. Saavuimme eräälle vanhalle sillalle jolla tiemme tukki erämaiden samooja. Hän oli niitä samoojia, joiden kanssa en ole ollut aikaisemmin tekemisissä. Hän aloitti kiivaan keskustelun Timandhrisin kanssa. Hän ilmeisesti teki tälle selväksi, ettei meidän tule tappaa erämaan eläimiä huviksemme, tai jotain vastaavaa. Keskustelun jatkuessa huomasin, että meitä tuijotettiin läheisen kukkulan päällä. Siellä seisoi toinen samooja jousi valmiina, nuolenkärki osoitettuna suoraan meitä kohti. Hetken väittelyn jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa kohti Aarnimetsää, jonne lopulta leiriydyimme.

[[En jaksanut kirjoittaa enempää, näin kellon ollessa puoli kolme yöllä. Jatkoa seuraa]]
 
Ylös