Tämä näkyy ennen kaikkea kun puhutaan apologiasta. Ihan niin kuin eivät osaisi edes viitata muuhun kuin Tolkienin ja C. S. Lewisin tuotantoon
Ei tule kuuloonkaan että käyttäisin yli tunnin jonkin youtube-luennon seuraamiseen, joten en pysty arvioimaan linkittämässäsi luennossa mahdollisesti esitettyä argumenttia. Onko muuten "apologia" -sanaa käytetty eksplisiittisesti Tolkienin yhteydessä, vai onko tämä sinun esittämäsi luokittelu?
Lewisiä pidettiin kai viime vuosisadan jälkipuolella englanninkielisen maailman herätyskristillisissä piireissä väkevänä apologeetikkona. Systemaattiset teologit tai uskonnonfilosofit eivät ehkä aina jakaneet tätä käsitystä. Lewisin tunnetuin apologeettisena pidetty teos on varmastikin hänen sodanaikaisiin radiopuheisiinsa perustuva
Mere Christianity ("Tätä on kristinusko"). Tuo kirja ei ehkä niinkään pyri käännyttämään tai vakuuttamaan ateisteja, missä se ei mielestäni olisikaan kovin hyvä. Se on suunnattu kristillistaustaisille, kristinuskoon ja Jeesukseen periaatteessa myönteisesti suhtautuville ihmisille ja yrittää heidät saada ottamaan periaatteessa tunnustamansa uskonnon vakavammin ja unohtamaan eri tunnustuskuntien väliset dogmaattiset kiistat. (Lewisillä pohjoisirlantilaisena oli ehkä motivaatiota tällaiseen asenteeseen.)
Mere christianity -kirjan argumentit toimivat paremmin sellaisille lukijoille, joiden kristillinen vire on jo valmiiksi vahva. Kaunokirjalliset
Screwtape Letters ja
Great Divorce ovat minusta kiinnostavampia.
On tietysti kuviteltavissa monia syitä miksi Tolkieniin viitataan kristillisessä opetuksessa. Tolkien on voinut tulla mukaan juuri Lewis-koplauksen ansiosta, osa Tolkien-tutkijoista on ollut lähtökohtaisesti Inklings-tutkijoita, eli Lewis on ollut porttina Tolkieniin. (Kolmas kirjallisesti merkittävä inkling, Charles Williams, vaikuttaa muuten henkilönä varsin mielenkiintoiselta ja ehkä oikeaoppisen kristillisyyden kannalta hiukan epäilyttävältä tyypiltä.)
Tolkien voisi olla mukana jonkinlaisena täkynä, esim. keinona pitää STI:n opiskelijoiden mielenkiintoa yllä luennon aikana, tai yrityksenä tukea kristinuskon länsimaissa heikkenevää suosiota Tolkienin suosiolla.
Joku voisi ajatella että Tolkien ei esitä apologiaa, mutta on itse apologiaa. Eli että (menestyksekäs?) tapa jolla Tolkien kuvailee ja näyttää joidenkin perinteisten kristillisten hyveiden merkitystä fiktiossaan, voisi vakuuttaa lukijoita enemmän näiden hyveiden arvosta kuin saarnaaminen niiden puolesta. Chestertonin jo ennen Lewisiä ja Tolkienia esittämän idean mukaan kristillinen elämä voidaan nähdä jännittävänä seikkailuna.
Teoreettisesti kunnianhimoisemmat lähestymistavat voisivat sitten linkittää Tolkienin fiktiossaan suorittaman (ja eräissä luennoissaan teoreettisesti perusteleman) "alemman luomisen" Jumalan harjoittamaan ylempään luomiseen, niin että jompikumpi toimii mallina toiselle tai selittävänä esimerkkinä siitä. Tässä jouduttaisiin uusplatonismin syviin vesiin, minun kompetenssini ulkopuolelle.
Jotkut John Milbankin tapaiset kyyniset postmodernit teologit (joihin en usko herätyskristittyjen viittaavan) saattaisivat ehkä vihjata että jos Tolkienin maailmat, jotka ovat fiktiota, ovat myös niin "todellisia" ja vaikuttavia, niin miksei kristinuskon tarina voisi olla todellinen ja vaikuttava vaikka se joltain kannalta olisikin "fiktiota".