Teologisia kysymyksiä

Vohobitti

Murhoppeli
Aluksi ajattelin laittaa tämän Pieniä kysymyksiä aivan kaikesta -topiciin. Mutta sitten Vohobitti alkoi ajattelemaan tai mieleni tekevi, että teologisia ihmetyksen aiheita on niin paljon (ainakin allekirjoittaneella), että niille voisi perustaa oman lokeron.

Eli 1. kysymys:

Mikä on kummiuden teologinen perusta?

Meitsi on tätä yrittänyt kysellä ja lukea Raamattua, mutta en löydä sieltä kummituksia.

Jostain muistan kuulleeni, että kummin idea ois opettaa kummitetulleen katekismusta / uskon perusteita. (Kuinkahan moni kummiksi nimetty näin todella tekee?)

Mutta miten kirkolliskokous perustelee tällaisen instituution olemassaoloa, se kiinnostaisi. Jos sitä ei löydy Raamatusta, niin polveutuuko se jostain pakanallisesta jutusta kuin joulu kinkkuineen ja kuusineen, vai mistä se tulee.
 
Raamatusta kummeja ei tosiaan löydy, mutta melkoisen vanhasta kristillisestä tavasta on ilmeisesti kyse. Suomen EvLut kirkon sivuilla siitä kerrotaan näin:

"Kummijärjestelmä on hyvin vanha. Se on todennäköisesti syntynyt jo toisella vuosisadalla jKr. Kummin tuli kastetilaisuudessa vastata kastajan kysymyksiin lapsen puolesta ja toimia kasteen todistajana. Sittemmin kummin tehtäviin lukeutui myös lapsen pitäminen sylissä kastetilaisuudessa. Uskonpuhdistuksessa hylättiin oppi kummin hengellisestä sukulaisuudesta, mutta muuten kummijärjestelmä säilyi."
 
Olen ollut käsityksessä, että kummijärjestelmän esimuodon syntyessä se ei mitenkään erityisesti tarkoittanut kummivanhempien valintaa kummilapselle – jos ollenkaan (?) –, vaan kyseinen henkilö oli usein takaaja aikuisen kastettavan henkilön nuhteettomuudesta/vakaumuksesta tms. Ja onhan kummin tarkoitus kirkonkin näkökulmasta olla – ellen nyt ihan hakoteille ole johdettu – lapselle tukihenkilö myös rahallisesti ja sosiaalisesti eikä ainoastaan hengellisesti. Nämä molemmat tarkoitukset kiteytyvät mielestäni hyvin kummin latinankieliseen käännösmahdollisuuteen sponsor verbistä spondere - sitoutua jhnk, mennä takuuseen jstk.
 
Minun käsittääkseni kummiuteen on liittynyt myös se hyvin käytännöllinen puoli, että vanhempien menehtyessä kummi on ollut lapsen ensisijainen huoltaja. Vai olenko väärässä?
Minua on kastetilaisuuksissa jo pitkään häirinnyt tuo lapsen puolesta uskontunnustuksen lausuminen. Miten kukaan voi lausua toisen ihmisen puolesta, että tämä uskoo johonkin. Varsinkin kun tuo toinen on sen verran pieni, että häneltä ei voida kysyä asiasta etukäteen.
 
Tämän sponsorin määritelmän olin kokonaan unohtanut!

Voisimme siis ajatella, että kummius tulee roomalaisesta laista tai tapakulttuurista. Ja sieltä polveutuu alun perin jonkin kultin jäsenyyden vihkimismenoista, mutta minkä?
 
Miksi sen pitäisi polveutua minkään toisen kultin vihkimismenoista? Yhtä hyvin alkukristityt ovat voineet keksiä sen itse siinä kohtaa kun ihan pieniäkin lapsia alettiin kastaa seurakunnan jäseniksi.
 
Miksi sen pitäisi polveutua minkään toisen kultin vihkimismenoista? Yhtä hyvin alkukristityt ovat voineet keksiä sen itse siinä kohtaa kun ihan pieniäkin lapsia alettiin kastaa seurakunnan jäseniksi.

Ihmiskunnan kulttuurihistoria nyt on sellaista, että kaikki tavat polveutuvat aikaisemmasta, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Toki ne muuttuvat matkalla, vähän niin evoluutio ottaa välillä pyrähdyksiä ja sitten pysyy samana pidemmän aikaa.
 
Kyllä ihmiskunta aika näppärästi on kehittänyt myös uusia tapoja kautta kulttuurihistoriansa aina tarpeen vaatiessa. Ei roomalaisessa tapakulttuurissa välttämättä ollut tarvetta vastasyntyneen puolesta liittoa jumaluuden kanssa rakentavalle edustajalle ennen kuin varhaiskristityt päättivät, että myös vauvat kastetaan Kristuksen seurakunnan jäseniksi.
 
Kyllä ihmiskunta aika näppärästi on kehittänyt myös uusia tapoja kautta kulttuurihistoriansa aina tarpeen vaatiessa. Ei roomalaisessa tapakulttuurissa välttämättä ollut tarvetta vastasyntyneen puolesta liittoa jumaluuden kanssa rakentavalle edustajalle ennen kuin varhaiskristityt päättivät, että myös vauvat kastetaan Kristuksen seurakunnan jäseniksi.

En tarkoittanut, että välttämättä jossain roomalaisessa kultissa olisi ollut samalla tavalla kaste ja sitten sen jälkeen kummit ottavat osaa lapsen kasvatukseen. Jo pelkkä lapsikaste on käsittääkseni vähän myöhäisempi keksintö.

Vaan nimenomaan jos lähtisi siitä sanasta sponsori, niin se on voinut tarkoittaa vaikkapa lapsen opintojen taloudellista tukemista, ja sitten siitä on myöhemmin polveutunut hengellinen rituaali ja siihen on alettu lisäämään uskonnollisia perusteluita, paitsi, että alkuperäinen kysymys tai ihmettely käsitteli sitä, että oikeastaan sitä ei perustella teologisesti vaan otetaan jotenkin annettuna. Et ev-lut. kirkon suosituimmat instituutiot ovat aika epäraamatullisia: joulu kinkkuineen ja kummius.
 
alkuperäinen kysymys tai ihmettely käsitteli sitä, että oikeastaan sitä ei perustella teologisesti vaan otetaan jotenkin annettuna

Uskontunnustukset ja muut kirkolliskokousten tuottamat asiakirjat eivät suinkaan ole opillisesti kattavia edes tärkeiden teologisten kysymyksien suhteen, ne käsittelevät sellaisia kysymyksiä joista on ollut erityistä kiistaa. Erilaiset rukousten ja pyhien toimitusten sanamuodot ja vakiintuneet seremoniat ovat myös vanhempia ja kenties perustavampia kuin ekumeeniset uskontunnustukset tai Uuden testamentin kaanon. (Lex orandi, lex credendi -periaate).

Kummiuden varhaisin muoto on epäilemättä monien ei-kristillistenkin klubien ja salaseurojen tapa edellyttää jäseneksi pyrkiviltä jonkun nykyisen jäsenen suositusta. Varhaiset kristilliset yhteisöthän olivat lainsuojattomia.

Jerusalemiin saavuttuaan Saul yritti liittyä opetuslasten joukkoon, mutta kaikki pelkäsivät häntä eivätkä uskoneet, että hänestä oli tullut opetuslapsi. Silloin Barnabas tuli hänen avukseen ja vei hänet apostolien luo. Hän kertoi kuinka Saul oli tiellä nähnyt Herran, kuinka Herra oli puhunut hänelle ja kuinka hän Damaskoksessa oli rohkeasti julistanut sanomaa Jeesuksesta.
("Apostolien teot", 9: 26-27)

Perinteisissä kastekaavoissa esitetyt kysymykset tuntuvat selvästi aikuiselle suunnatuilta. Lapsia kastettaessa jonkun toisen täytyi siis vastata kastettavan puolesta ("Luovutko Perkeleestä?" - "Luovun"). Luontevimpia vastaajia olisivat tosin kastettavan lapsen omat vanhemmat, jotka ilmeisesti aluksi usein olivatkin tässä roolissa. Tämän ketjun aiemmissa vastauksissa mainittu pyrkimys sosiaalisen ja taloudellisen turvan varmistamiseen epäilemättä vaikutti perheen ulkopuolisten kummien yleistymiseen. Jos 500-luvun "Corpus Iuris Civilis" -lakikokoelmassa kiellettiin avioliitot kummien ja kummilasten välillä, niin tällöin kummius oli epäilemättä jo siirtynyt perheen ulkopuoliseksi instituutioksi.

Se, että kummin tehtävä on osaltaan vastata lapsen kristillisestä kasvatuksesta mainitaan esim. Lutherin ohjeissa kasteen toimittamisesta (Vähän katekismuksen liite, ev.-lut kirkon tunnustuskirjat: näihin Suomen ev.lut -kirkon oppi kirkkolain mukaan perustuu) tai Katolisen kirkon katekismuksessa (§ 1255).

Kummisetyyteen tai -tätiyteen liittyvän "hengellisen vanhemmuuden" idean eräs raamatullinen muotoilu on esimerkiksi Paavalin tervehdyksessä Timoteukselle, (I Tim. 1: 1-2)

Paavali, Jeesuksen Kristuksen apostoli [ .. ] tervehtii Timoteusta, omaa hengellistä poikaansa... (KR 1992)
Paavali, Jesuksen Kristuksen apostoli [...] Timoteukselle, minun vakaalle pojalleni uskossa... (Biblia 1776/1878)
παῦλος ἀπόστολος ἰησοῦ χριστοῦ [...] τιμοθέῳ γνησίῳ τέκνῳ ἐν πίστει ... (Nestle-Aland)
 
Tämä voisi sopia myös topikkiin Satunnaisia Tolkien-huomioita kotimaassa, mutta laitetaan nyt tähän, koska Vohobitti itse on tämän topikin aloittanut. Vohobitilla on nimittäin sellainen perversio, että hän seuraa useimpia suomalaisia herätykrisillisiä medioita, ja tässä parin viime vuoden aikana niissä on viitattu aikalailla J. R. R. Tolkieniin. Nimenomaan useamman kuin yhden saarnamiehen voimalla. Tämä näkyy ennen kaikkea kun puhutaan apologiasta. Ihan niin kuin eivät osaisi edes viitata muuhun kuin Tolkienin ja C. S. Lewisin tuotantoon.

Jälkimmäisen ymmärrän sikäli, että Lewis omaelämänkerrooissa aikalailla kirjoitti uskonratkaisustaan. Tosin en itse vakuuttunut luettuani Ilon yllättämä joitain vuosia sitten. Päinvastoin, aika yleisellä tasolla liikuttiin. Lewisin kaunokirjallisessa tuotannossa taasen allegoriat kristillisyyteen ovat jopa niin ärsyttävän selviä, että ne kääntyvät itseään vastaan enemmän kuin puolustaisivat sitä. Sitä paitsi huomattavaa on, että herätyskristillisissä piireissä ollaan sivuutettu Lewisin mainitsemat ja ihastelemat pederastiset käytännöt englantilaisissa sisäoppilaitoksissa.

Niin ikään Tolkienista on niin ikään vaikea tehdä apologeettia ainakaan niillä argumenteilla mitä olen kuullut. Ehkä TSH:ta siteeraamalla (esim. Gandalfia) saisi kokoelman kristillistä etiikka.

En siis oikein ymmärrä logiikka, että Tolkienin tapa yhdistää meidän maailmamme tuttuja elementtejä mielikuvitusta käyttämällä toissijaiseen maailmaan jotenkin sinänsä puolustaisi kristinuskoa kuten esimerkiksi tämä heebo tässä esitelmässä esittää. Päinvastoin, eikö tuollaista argumenttia voisi käyttää Raamattua inspiroituna ja erehtymättömänä – kuten fundamentalistit sitä kutsuvat – vastaan. Että Vanha testamenttikin on noin 500 e.a.a. kasattu kokoelma pronssikautisia myyttejä sekä sananlasku- ja viisauskirjallisuutta yhdistelmällä se liioittelemalla erään varhaisrautakautisen poliksen ympäristön tapahtumiin, luoden myyttiseen kuningas Daavidiin kuin Aragornin konsanaan, ts. on oman aikansa fantasiakirjallisuutta, jossa on toinen jalka meidän maailmassa ja toinen toissijaisessa maailmassa, jolloin nämä yhdessä luovat uutta, tässä tapauksessa uskontoa. Itse asiassa tämähän on se logiikka, miten konstruktivistiset oppimisteoriat selittävät luovuutta ja uuden omaksumista.

Pääseekö muut hoppelit jyvälle, että mitä tässä ilmiössä Tolkien & apologia yritetään sanoa Suomessa tai enkunkielisessä maailmassa?
 
Tämä näkyy ennen kaikkea kun puhutaan apologiasta. Ihan niin kuin eivät osaisi edes viitata muuhun kuin Tolkienin ja C. S. Lewisin tuotantoon

Ei tule kuuloonkaan että käyttäisin yli tunnin jonkin youtube-luennon seuraamiseen, joten en pysty arvioimaan linkittämässäsi luennossa mahdollisesti esitettyä argumenttia. Onko muuten "apologia" -sanaa käytetty eksplisiittisesti Tolkienin yhteydessä, vai onko tämä sinun esittämäsi luokittelu?

Lewisiä pidettiin kai viime vuosisadan jälkipuolella englanninkielisen maailman herätyskristillisissä piireissä väkevänä apologeetikkona. Systemaattiset teologit tai uskonnonfilosofit eivät ehkä aina jakaneet tätä käsitystä. Lewisin tunnetuin apologeettisena pidetty teos on varmastikin hänen sodanaikaisiin radiopuheisiinsa perustuva Mere Christianity ("Tätä on kristinusko"). Tuo kirja ei ehkä niinkään pyri käännyttämään tai vakuuttamaan ateisteja, missä se ei mielestäni olisikaan kovin hyvä. Se on suunnattu kristillistaustaisille, kristinuskoon ja Jeesukseen periaatteessa myönteisesti suhtautuville ihmisille ja yrittää heidät saada ottamaan periaatteessa tunnustamansa uskonnon vakavammin ja unohtamaan eri tunnustuskuntien väliset dogmaattiset kiistat. (Lewisillä pohjoisirlantilaisena oli ehkä motivaatiota tällaiseen asenteeseen.) Mere christianity -kirjan argumentit toimivat paremmin sellaisille lukijoille, joiden kristillinen vire on jo valmiiksi vahva. Kaunokirjalliset Screwtape Letters ja Great Divorce ovat minusta kiinnostavampia.

On tietysti kuviteltavissa monia syitä miksi Tolkieniin viitataan kristillisessä opetuksessa. Tolkien on voinut tulla mukaan juuri Lewis-koplauksen ansiosta, osa Tolkien-tutkijoista on ollut lähtökohtaisesti Inklings-tutkijoita, eli Lewis on ollut porttina Tolkieniin. (Kolmas kirjallisesti merkittävä inkling, Charles Williams, vaikuttaa muuten henkilönä varsin mielenkiintoiselta ja ehkä oikeaoppisen kristillisyyden kannalta hiukan epäilyttävältä tyypiltä.)

Tolkien voisi olla mukana jonkinlaisena täkynä, esim. keinona pitää STI:n opiskelijoiden mielenkiintoa yllä luennon aikana, tai yrityksenä tukea kristinuskon länsimaissa heikkenevää suosiota Tolkienin suosiolla.

Joku voisi ajatella että Tolkien ei esitä apologiaa, mutta on itse apologiaa. Eli että (menestyksekäs?) tapa jolla Tolkien kuvailee ja näyttää joidenkin perinteisten kristillisten hyveiden merkitystä fiktiossaan, voisi vakuuttaa lukijoita enemmän näiden hyveiden arvosta kuin saarnaaminen niiden puolesta. Chestertonin jo ennen Lewisiä ja Tolkienia esittämän idean mukaan kristillinen elämä voidaan nähdä jännittävänä seikkailuna.

Teoreettisesti kunnianhimoisemmat lähestymistavat voisivat sitten linkittää Tolkienin fiktiossaan suorittaman (ja eräissä luennoissaan teoreettisesti perusteleman) "alemman luomisen" Jumalan harjoittamaan ylempään luomiseen, niin että jompikumpi toimii mallina toiselle tai selittävänä esimerkkinä siitä. Tässä jouduttaisiin uusplatonismin syviin vesiin, minun kompetenssini ulkopuolelle.

Jotkut John Milbankin tapaiset kyyniset postmodernit teologit (joihin en usko herätyskristittyjen viittaavan) saattaisivat ehkä vihjata että jos Tolkienin maailmat, jotka ovat fiktiota, ovat myös niin "todellisia" ja vaikuttavia, niin miksei kristinuskon tarina voisi olla todellinen ja vaikuttava vaikka se joltain kannalta olisikin "fiktiota".
 
Last edited:
Ylös