Terry Pratchett ja hänen tuotantonsa

Minä(kin) pidän Pratchettin Kiekkomaailma-kirjoista juuri siksi, että niiden henkilöt usein kasvavat stereotyyppisistä fantasiahahmoista monimutkaisiksi ja aidoiksi olennoiksi. Tämän takia pidän enemmän uudemmista kirjoista, koska sarjan alkupäässä fantasiaparodiointi oli mielestäni liian suuressa osassa, kun taas uudemmissa kirjoissa henkilöillä on enemmän tilaa. Uudemmissa teoksissa pidän myös siitä, että teosten maailma on selkeämmin rinnastettavissa nyky-yhteiskuntaan ja sen ongelmien tarkasteluun.

Jos Kiekkomaailma ympäristönä häiritsee, kannattaa kokeilla jo täälläkin mainittuja Pratchettin ja Stephen Baxterin yhdessä kirjoittamia Long Earth/Pitkä maa ja Long War kirjoja. (Tosin niissäkin Pratchettin ilmeinen katkeruus "haltioita" kohtaan tulee tavallaan esiin...) Itse sain Kiekkomailmaan epäluuloisesti suhtautuvan puolison houkuteltua kirjailijan tuotannon pariin näillä kirjoilla, ja nyt elättelen toivoa, että porttiteoria ja hienovarainen painostus tuottaisi tulosta muidenkin kirjojen suhteen..

Ääööh miten olen missannut tämän keskustelun..! Pratchett on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani ja mahdollisesti suurin kirjallinen innoittajani. Kaikki Kiekkomaailma-kirjat on tullut luettua, aikoinaan ensin suomeksi, ja sitten kääntämisvauhdin hitauteen kyllästyttyäni loput englanniksi, useimmat vielä kahteen tai kolmeen kertaan. Seinällä komeilee myös jättimäinen Ankh-Morporkin kartta, ja vietän aika suuren osan ajastani kiekkomaailmassa kävellen DiscworldMUD:issa.

Kas niin, nyt kun pörhistelin fanihöyheniäni, niin asiaan. Vartiosto-kirjat ovat ehdottomia suosikkejani, kuten ovat näköjään monien muidenkin. Vimes on minulle rakkaimpia fiktiivisiä roolimalleja - hän on niin upean itsepäinen, etenkin kaupungin "eliitin" edessä, ja valmis taistelemaan loppuun asti sen puolesta minkä uskoo oikeaksi. Hahmon sisäiset kamppailut ovat antaneet minulle paljon ajatuksia omiin moraalisiin ongelmiini liittyen.

Porkkana on myös hyvin kiinnostava hahmo - ei vähiten siksi, että hän on päähenkilöistä ainoa jonka ajatuksia lukija ei koskaan näe. Hän vaikuttaa hyväuskoiselta höntiltä, mutta jotkut merkit antavat syytä epäillä että hän on huomattavasti älykkäämpi kuin antaa ymmärtää. Jotkut faniteoriat menevät niin pitkälle että harkitsevat hänen olevan jonkinlainen hyväntahtoinen sosiopaatti.

Good gods, thought Vimes, that's just what I would have done. But I'd have done it because I'm not a nice person. Carrot is a nice person, he's practially got medals for it, surely he wouldn't have...
And he knew that he would never know. Somewhere behind Carrot's innocent stare was a steel door.
-Jingo

Pratchettin nuoremmille suunnatut kirjatkin ovat erinomaista luettavaa minkä ikäisille tahansa, etenkin Tiffany Särkynen -sarja joka alkaa kirjasta Vapaat Pikkumiehet (Free Wee Men). Tiffanyn hahmossa on hienovaraista mutta terävää pilkkaa tyypillisiä lastenkirjoja kohtaan, joiden päähenkilöt ovat yleensä typeryksiä. Tiffany on harvinaisen järkevä päähenkilö, mutta ei kuitenkaan sellaisella viisikkomaisella tavalla joka perustuu siihen että aikuiset muuttuvat yhtäkkiä idiooteiksi, vaan oikeasti järkevä. Ei kaikkitietävä, ja hän tekee virheitä, ja sitten oppii virheistään. Useimmissa Pratchettin päähenkilöissä on tuollaista samankaltaista kypsyyttä; kykyä katsoa itseensä ja huomata kun sattuu olemaan väärässä.

Niille, jotka eivät jaksa aloittaa pitkien sarjojen lukemista alkupään kirjoista (jotka ovat mielestäni vähän kehnommasta päästä), suosittelen luettavaksi Hirmurykmenttiä (Monstrous Regimen), joka sijoittuu aika myöhäiseen aikaan Kiekkomaailman historiassa mutta on kuitenkin itsenäinen teos eikä vaadi oikeastaan lainkaan muiden kirjojen lukemista.

Minulta on vähän jäänyt Pratchettin lukeminen, varmaan samoista syistä kuin muunkin fantasian. Suosikkini on luultavasti The Truth, pidän sen päähenkilöstä ja kirjapainoalasta kiinnostuneena sen aihekin viehätti.

Ihan ensimmäisistä Discworld-kirjoista ei luku-urakkaa kannata aloittaa, sillä ne ovat lähinnä luonnoksia, hahmotelmia, ideoiden kehitelmiä. Guards! Guards! on hyvä valinta ensimmäiseksi kirjaksi. Monstrous Regimentia en suosittele ihan alkuun, sillä se ei ole täysin itsenäinen kirja, vaan Ankh Morporkin keskeisiä henkilöitä esiintyy siinä. Heidät on parempi oppia tuntemaan etukäteen, joten ainakin Men At Arms ja The Truth täytyy olla luettuna ensin.

Sanon samaa kuin Pagba. Guards! Guards! on kirja, jota brittiläisellä Pratchett-foorumillakin joukolla suositeltiin ensimmäiseksi askeleeksi Discworldiin, siinä kun maailma on jo hyvin pitkälle kehittynyt, mukaan tulee yksi sarjan legendaarisimmista hahmoista eli Samuel Vimes, ja se on kuitenkin kyllin "perusfantsua" aiheeltaan (taikuutta, lohikäärmeitä, kauan sitten sammuneen kuningassuvun perillisen odotus) ollakseen "tuttu ja turvallinen" vähemmän humoristiseen fantasiaan tottuneille - olkoonkin, että aiheita käsitellään vähän totutusta poikkeavasti.

Minulla on mielikuva, että ihan ensimmäiset Discworld-kirjat The Colour of Magic ja The Light Fantastic olivat perusidealtaan pikemminkin roolipeli- kuin fantasiakirjallisuusparodiaa. Saatan kyllä muistaa väärin, kun en minäkään ole erityisen innostunut rasittavan Rincewindin seikkailuista enkä siis ole alkupään kirjoilla kauheasti päätäni vaivannut ainakaan 15 vuoteen.

Jo mainitsemallani foorumilla pohdimme joskus sarjan kehitystä ja loimme eräänlaisen kolmiportaisen evoluutiomallin. Se alkaa "varhaisesta Disworldistä", jossa mennään ihan kieli poskella ja pääasiana on mahdollisimman suuri määrä kaikkea hassua ja absurdia ja hassujen ja absurdien asioiden hilpeää pilkkaa. Tästä alkukaaoksesta kasvaa vähitellen "keskinen Discworld", joka on värikäs, täyteen kukoistukseen kehittynyt fantasiamaailma, jolla on omat (kierot) sääntönsä ja lainalaisuutensa ja josta kertovat tarinat sisältävät melko kipakkaakin yhteiskunnallista kritiikkiä osuvan ja kekseliään huumorin muodossa. Niistä kehittyvä "myöhäinen Discworld" puolestaan on synkempi ja siinä mielessä realistisempi paikka, että yhteiskunnalliset ongelmat esiintyvät enenevässä määrin todellisina ongelmina eivätkä pelkkinä naurun aiheina ja tarve niiden ratkaisuun alkaa enenevässä määrin nousta tarinoiden pääaiheeksi. Silti huumori kukkii edelleen, joskin entistä mustempana sekin.

Olikohan se vuosi 2008 kun sain joululahjaksi Pratchettin Talventakojan ja lukaisin sen sitten ehkä vuoden myöhemmin ja olin positiivisesti yllättynyt, en ollut Pratchettista kuullut silloin ollenkaan. Nyt olen kirpputoreilla käydessäni löytänyt sekä Carpe Jugulumin että Noitia maisemissa-kirjat, ja molemmat luettuani voin sanoa että toivottavasti löydän niitä kirjoja lisääkin. Pratchettin kirjat ovat kuitenkin vähän sellasia että luen niitä silloin kun ei ole inspiraatiota lukea mitään muuta, mutta toimiihan se näinkin

Mainittakoon kaikille Pratchettin ystäville, että joulukuun lopulla 2016 ilmestyi Steve Jackson Gamesilta GURPS:iin pohjautuva, mutta oma itsenäinen laitoksensa Discworld Roleplaying Game. Kovat kannet, 408 sivua ja painoa toista kiloa, on saatavilla myös Fantasiapelien kautta.

Olen lykännyt vuositolkulla The Shepherd's Crown -kirjan lukemista, koska minusta se on merkinnyt lopullisten jäähyväisten jättämistä Pratchettille. Tänään kuitenkin aloin lukea sitä aamiaispöydässä. Ei kirjailijoiden muistoa kunnioiteta sillä, että ei lue heidän kirjojaan. Voisinkin seuraavaksi lukea jotakin vähemmän lukemaani, ehkä jopa Rincewindiä.

Amazon Primen minisarja Good Omensista, pääosissa mm. Michael Sheen ja David Tennant, on ollut liikaa amerikkalaiselle kristikunnalle. Leppoistettu paholainen ja naisen äänellä puhuva Jumala, muun muassa, ei mahdu heidän ymmärrykseensä. Tuhannet allekirjoittivat vetoomuksen sen poistamiseksi ohjelmistosta. He tosin epähuomiossa osoittivat adressinsa Netflixille.

Olen Facebookissa mukana ryhmässä Social Distance Pow-wow, joka perustettiin koronakauden alussa yhdistämään niitä Amerikan alkuperäiskansojen ihmisiä, jotka normaalisti tapaisivat livenä eri pow-wow-tapahtumissa. Ryhmä on hyvin ystävällisesti hyväksynyt mukaan myös kaltaisiani täysin ulkopuolisia ihmisiä, jotka haluavat oppia lisää alkuperäiskansojen kulttuureista. Koska olen ulkopuolinen, olen pitänyt matalaa profiilia, välttänyt kommentoimasta mitään koska minun näkemystäni asioista tuskin kaivataan ja lähinnä napsutellut tykkäyksiä. Tänään kuitenkin olin vähällä laittaa menemään varsinaisen fanityttöpurkauksen, sillä ryhmään postasi Ponca-heimoon kuuluva hopeaseppä - jonka nimi on Jason Ogg!!! Miten voikin sattua niin, että Ponca-heimon hopeasepällä on tasan sama nimi kuin Discworldin parhaalla sepällä, jonka luona Kuolemakin käy kengityttämässä hevosensa!

Hillitsin lopulta itseni, mutta jonnekin tätä intoa pitää purkaa, joten tässä sitä ollaan Käärmeen Pratchett-ketjussa vaahtoamassa.