Kyllähän se nyt on pakko tehdä ketju tälle pelille, koska peli on valtaisan hyvä. Aiemmat Zeldat kun ovat olleet sellaisia, etten ole osannut lämmetä niille ollenkaan. Myöskään aiemmat avoimen maailman pelit kuten Skyrim saati sitten jotkut GTA:t eivät ole kiinnostaneet. Kiinnostukseni peliin heräsi siitä, että pelin maailmasta pyrittiin luomaan oikeasti vapaa siten, että maailmassa olevat asiat tukivat ja vaikuttivat toisiinsa.
Esimerkiksi Skyrimissä käsittääkseni tehtävät menevät karrikoituna niin, että ne luovat jonkin lineaarisen polun käydä paikassa X ja/tai Y, ja sitten palata takaisin sinne missä tehtävä annettiin. Lisäksi tehtävä ei ymmärtääkseni ole voimassa ennen kuin se on triggeröity. Huomautuksena tähän se, että en ole Skyrimiä pelannut tai kysellyt millainen se pelinä on, joten tämä perustuu siihen vähään, mitä olen sattunut peliä tai sen edeltäjiä näkemään.
Zeldan legenda: villi hönkäys poikkeaa tästä kaavasta merkittävästi jo siinä, että kaikki tehtävät ovat voimassa heti pelin alusta alkaen, eli periaatteessa kaikki tehtävät voi käydä saman tien suorittamassa ilman että niitä käy erikseen triggeröimässä. Tämä on johtanut siihen, että koska itse tykkään vaan pyörähdellä tutkimassa maailmaa ja puuhastelemassa asioita, niin ehdin ehkä noin kolmanneksen vastaan tulevista tehtävistä tehdä jo ennen kuin saan minkäänlaista vinkkiä niiden olemassaolosta.
Tärkeää on myös se, että pelissä on paljon tyhjää tilaa, ja että paikasta A paikkaan B pääsemiseksi täytyy nähdä vaivaa. Vaikka alankin jo lähestyä kohtalaisen vahvaa hahmoa, jolla pääsee pelissä minne vain ja aiempi koluaminen mahdollistaa nopeamman pääsyn lähes koko kartalle, niin peli onnistuu aiheuttamaan iloisia yllätyksiä. Esimerkkinä vaikka kevätmiitin aikana lensin kahden eri lohikäärmeen kanssa ja onnistuin löytämään piilotetun pyhätön (shrinen) ilman minkäänlaista vinkkiä sen olemassaolosta. Tuntui aika eeppiseltä avata jotakin aihettamalla pelihahmolle kuolema
Sittemmin olen löytänyt muutakin hienoa piilotettua, esimerkiksi ilmeisesti vain rajattuihin aikoihin hohtavan lammen, joka on täynnä hohtavia sinisiä otuksia - eikä mitään hajua mitä minun pitäisi tehdä. Ainakaan niitä otuksia ei voi tappaa. Ne vain pakenevat ja katoavat!
Nämäkin ovat vain yksittäisiä esimerkkejä siitä, miten peli yllättää. Osaan jo tässä heittää veikkauksen, että tiedän ainakin 50 eri arvoitusta, jotka pitäisi ratkaista, vaikken olekaan niitä yksittäin listannut. Eikä tässä ole vielä huomioitu mitenkään mielenkiintoisia persoonallisia hahmoja ja tempauksia, joita pelissä tulee vastaan. Saati sitä kun saa olla melkein kakat housussa kun yhtäkkiä huomaa olevansa keskellä turhan vaikeita vastuksia.
Olen myös huomannut, että pelillä on ollut varsin positiivisia vaikutuksia mielialaani. Alkaessani pelata olin vähän möhmöllä tuulella, eikä minua huvittanut esimerkiksi kohdata vihollisia tai edes leikitellä pelimaailman tarjoamien mahdollisuuksien kanssa niiden täydellä potentiaalilla. Pidemmän päälle asenteeni on kuitenkin muuttunut samalla kun mielialani on kohonnut. Silläpä tässä ei tule katsottua omia pelitunteja lainkaan haitallisiksi ja tämä korostaa haluani pelata peliä kattavasti, tavoittelematta nopeaa läpäisyä.
Esimerkiksi Skyrimissä käsittääkseni tehtävät menevät karrikoituna niin, että ne luovat jonkin lineaarisen polun käydä paikassa X ja/tai Y, ja sitten palata takaisin sinne missä tehtävä annettiin. Lisäksi tehtävä ei ymmärtääkseni ole voimassa ennen kuin se on triggeröity. Huomautuksena tähän se, että en ole Skyrimiä pelannut tai kysellyt millainen se pelinä on, joten tämä perustuu siihen vähään, mitä olen sattunut peliä tai sen edeltäjiä näkemään.
Zeldan legenda: villi hönkäys poikkeaa tästä kaavasta merkittävästi jo siinä, että kaikki tehtävät ovat voimassa heti pelin alusta alkaen, eli periaatteessa kaikki tehtävät voi käydä saman tien suorittamassa ilman että niitä käy erikseen triggeröimässä. Tämä on johtanut siihen, että koska itse tykkään vaan pyörähdellä tutkimassa maailmaa ja puuhastelemassa asioita, niin ehdin ehkä noin kolmanneksen vastaan tulevista tehtävistä tehdä jo ennen kuin saan minkäänlaista vinkkiä niiden olemassaolosta.
Tärkeää on myös se, että pelissä on paljon tyhjää tilaa, ja että paikasta A paikkaan B pääsemiseksi täytyy nähdä vaivaa. Vaikka alankin jo lähestyä kohtalaisen vahvaa hahmoa, jolla pääsee pelissä minne vain ja aiempi koluaminen mahdollistaa nopeamman pääsyn lähes koko kartalle, niin peli onnistuu aiheuttamaan iloisia yllätyksiä. Esimerkkinä vaikka kevätmiitin aikana lensin kahden eri lohikäärmeen kanssa ja onnistuin löytämään piilotetun pyhätön (shrinen) ilman minkäänlaista vinkkiä sen olemassaolosta. Tuntui aika eeppiseltä avata jotakin aihettamalla pelihahmolle kuolema
Sittemmin olen löytänyt muutakin hienoa piilotettua, esimerkiksi ilmeisesti vain rajattuihin aikoihin hohtavan lammen, joka on täynnä hohtavia sinisiä otuksia - eikä mitään hajua mitä minun pitäisi tehdä. Ainakaan niitä otuksia ei voi tappaa. Ne vain pakenevat ja katoavat!Nämäkin ovat vain yksittäisiä esimerkkejä siitä, miten peli yllättää. Osaan jo tässä heittää veikkauksen, että tiedän ainakin 50 eri arvoitusta, jotka pitäisi ratkaista, vaikken olekaan niitä yksittäin listannut. Eikä tässä ole vielä huomioitu mitenkään mielenkiintoisia persoonallisia hahmoja ja tempauksia, joita pelissä tulee vastaan. Saati sitä kun saa olla melkein kakat housussa kun yhtäkkiä huomaa olevansa keskellä turhan vaikeita vastuksia.
Olen myös huomannut, että pelillä on ollut varsin positiivisia vaikutuksia mielialaani. Alkaessani pelata olin vähän möhmöllä tuulella, eikä minua huvittanut esimerkiksi kohdata vihollisia tai edes leikitellä pelimaailman tarjoamien mahdollisuuksien kanssa niiden täydellä potentiaalilla. Pidemmän päälle asenteeni on kuitenkin muuttunut samalla kun mielialani on kohonnut. Silläpä tässä ei tule katsottua omia pelitunteja lainkaan haitallisiksi ja tämä korostaa haluani pelata peliä kattavasti, tavoittelematta nopeaa läpäisyä.
