Tolkien vaikutti minuun syvästi. En ole vielä nähnyt yhtä hyvin toteutettua elokuvaa, jossa taitelijan ja hänen tekemänsä taiteen välisen suhteen ydin olisi onnistuttu vangitsemaan niin hyvin. Kun katsoin Tolkienia, pystyin tunnistamaan hänessä kollegan ammatillisessa mielessä: hänen suhteensa uusien kielten luomiseen vastaa minun suhdettani säveltämiseen. Prosessimme, tyyli jolla aloitamme uuden työn, ja päätämme sen, on samankaltainen, ja saa innoitusta samoista asioista. Hänellä itseilmaisun välineenä oli sanat, ja minulla musiikki. En muista missä dokumenteissa on puhuttu siitä, että Tolkien olisi todennut, että kielet ovat ikään kuin hänen musiikkinsa. Mutta mielestäni Karukoski on osannut napata tämän tärkeän ja Tolkienille ison ja henkilökohtaisen asian todella taitavasti ja hienosti osaksi elokuvaa, ja vielä todella hienovaraisella ja sanattomalla tavalla (jonka takia tätä ei ole yksinkertaista selittää). Toivon tosiaan, että muutkin intohimoiset taiteentekijät voivat tunnistaa elokuvan teattereihin tullessa tämän kauniin ja herkän asian, koska se kosketti ainakin minua ja antoi voimakkaan yhteenkuuluvuuden tunteen.
”Ronaldille oman kielen luominen tuotti huvia, salli hänen pistää kaikki suosikkiäänteensä paperille. Jos hän olisi kiinnostunut musiikista, hän olisi hyvin todennäköisesti voinut säveltää. Joten miksipä hän ei voisi luoda ikiomaa sanojen järjestelmää, joka olisi kuin yksityinen sinfonia...”
”Rakkaus sanoja kohtaan sai hänet keksimään omia kieliä. Filologia merkitsee sanojen rakastamista. Juuri se motivoi häntä. Se ei ollut kuivaa kiinnostusta kielen tieteellisiä perusteita kohtaan, vaan syvä rakkaus sanojen ulkonäköä ja sointia kohtaan.”
Tällaisia otteita löytyi Carpenterin kirjoittamasta elämänkerrasta. Muistan myös jostain muualta lukeneeni Tolkienin verranneen kieliä musiikkiin.