Kerran näin unen missä seisoin lähellä veden rantaa, takanani oli vihreä ja syvä metsä, aivan kuin metsä lapsuuden kotini lähettyvillä. Salaperäinen ja vanha. En tiennyt lepäsikö silmieni edessä järvi vaiko meri, mutta usva peitti kaukaisen horisontin ja teki veden pinnasta tumman. Loin katseeni itään, ja yhtääkkiä edessäni aukesi usvan läpi idän muinaiset valtakunnat joiden suurien rakennusten pinta oli sävyltään viininpunainen. Käänsin katseeni pois idästä ja loin sen etelään, nyt usvan läpi aukeni toinen kukoistava muinainen valtakunta, mutta rakennustyyli poikkesi paljoltikin siitä mitä idässä näin. Suurien tornien ja palatsien pinta oli aavikon keltainen. Viimeiseksi loin katseeni länteen, ja näin linnoitusten harmaan sävyn sekä talojen ruskeat katot. Näiden näkyjen jälkeen vierelleni käveli takaa pitkät ruskeathiukset omaava hoikkavartaloinen nainen, jolla oli aavistuksen verran tumma iho. Hän katsoi hiljaa ensin minua, silmästä silmään, sitten laski katseensa edessämme aukeavaan tummaan veteen. Katsoin itsekin ja säikähdin, sillä vesi oli täynnä petoja joita en koskaan ole nähnyt, tai edes kuvitellut olevan olemassakaan. Nainen astui eteenpäin ja pedot veivät hänet mukanaan veden alle.
Uni päättyi, katsoin kattoa pitkään hämärässä huoneessani, valoa suoden hiukan vain oranssin sävyinen yölamppuni. En tiedä, mutta sydämmessäni jotenkin aavistin, että kyseinen uni liittyi jotenkin Keski-Maahan.
Toinen uni. Liittyi myös Keski-Maahan, mutta oli paljon lähelle tulevampi, aito ja koskettavampi.
Oli usvainen, kostea aamu, sotajoukkomme oli leiriytynyt lähelle vanhan metsän laitamaa. Niittyjen keväinen sävy oli vaihtunut kuolon valkeaan, joten arvelin sen perusteella olevan myöhäinen syksy. Minulla oli ylläni sotilasvarusteet, tumma haarnista, miekka vyölläni ja viitta harteillani. Hiukseni olivat puolipitkät ja tummat, kuten nytkin. Olin unessa väsynyt, kuin pitkän ja raskaan taistelun jälkeen, mutta en ollut varma minkälaisen voiton olin miesteni rinnalla ansainnut. Sotilaat olivat pystyttäneet telttoja, monissa teltoissa oli haavoittuneita. Siteet silmillään, jaloissaan ja käsissään. Jotkut tekivät kuolemaakin, ja kaikki mitä heidän vuokseen pystyi tekemään oli olla lähellä viimeisellä lähdön hetkellä. Jotkut pitivät vartiota, seisoivat keskustelemassa nuotioiden äärellä ottaen keihäistään tukea. Yhtääkkiä kuului käsky, joku kutsui [color=blue:472514d273]minun[/color] nimeäni. Käskyn antaja oli ilmeisestikin minua korkeammassa arvossa, joten käännyin pian häntä kohti ja tein kunniaa käden eleellä. Sain käskyn, hyvin vaikean sellaisen. Leiriin oli iskeytynyt rutto, tuntematon tauti, monet olivat jo sairastuneet siihen. Minun piti koota joukko luotettavia miehiä ja surmata taudin saaneet. Olin sanaton, en tiennyt mitä tehdä. Käskynantaja kysyi olisiko minusta siihen, ja tiesin että minun piti noudattaa käskyä, olinhan sotilas. Kokosin miehiä noin viisi kappaletta, menimme sairaiden luo, ja jokainen meistä painoi miekkansa sairastuneen sotilan sydämmen kohdalle, puskien sen alas lihan läpi. Jokaisen sotilaan huulilta joka joutui tämän kanssani tekemään sairastuneille kuului "Kuole rauhaan, veljeni." Kaksi niistä sotilaista jotka olin koonnut itkivät tekojensa aikana, he joutuivat antamaan kuoleman hyville ystävilleen. Kuulin kuinka he pyyhkivät kyyneleitään, jäivät joskus polvilleen maahan itkien äänekkäästi, kunnes joku tuli hänen vierelleen ja auttoi hänet ylös seisomaan. Itsekin pidättelin kyyneleitäni. Yhtääkkiä yksi saitastuneista pinkaisi ylös hädissään, aluksi luulimme että hän sai jonkinlaisen kohtauksen, mutta hän näkikin mitä olimme tekemässä ja nopeaan juoksi kohti läheistä metsää, karkuun meiltä, karkuun minulta. Minulla oli käskyni, lähdin juoksemaan perään, tauti ei saisi levitä leirimme ulkopuolelle. Juoksin kauan, kauan ja kauas metsän sydämmeen asti. Olin kuin villieläin saalista jahdatessa. Kuulin kuinka selkäni takaa leirimme miehet huutelivat etsien nimeäni, jostain näkyi heikkojen soihtujenkin epätoivoisia pilkahduksia. Alkoi olemaan jo ilta, hämärsi ja oli vaikea nähdä. Sain kuitenkin sairastuneen kiinni ja iskin hänet selälleen maahan. Vedin miekkani esiin ja asetin sen nopeasti hänen rinnalleen, mutta jokin pysäytti minut. Hänen katseensa, sairastuneen sotilaan katse. Se oli täynnä kysymyksiä, täynnä kauhua, ymmällään olemista, mutta kuitenkin samalla sääliä. Kuiskasin hiljaa "Anna anteeksi" ja iskin miekan hänen lävitseen. Verta pursui ulos hänen suustaan ja pienen hetken hän rimpuili kuolemansa sydänhetkellä, kunnes vihdoin askel kerrallaan alkoi hän rauhoittua ja tunsin kuinka lämpö karkasi hänen kalpealta kämmeneltään. Pyyhin kyyneleet silmistäni ja nousin seisomaan, hetken nojasin puuhun sekä yritin ottaa henkeä. Huokaukseni purkautuivat höyrynä ilmaan, oli siis kylmä. Lähdin kävelemään pois paikalta ja toivoin että luonto korjaisi sotilaan ruumiin omaan huostaansa, sekä voisin löytää ehkä vielä joskus sovituksen tekoni kanssa.