Tom Bombadilin seikkailut: Runo 13, Varjomorsian

Varjomorsian on minun mielestäni kiehtovalla tavalla kammottava. Siitä tulee mieleen antiikin tarujen Persefonen ryöstö samoin kuin Silmarillionin tarina Aredhelin joutumisesta Eöl Pimentohaltian valtaan, olkoonkin ettei kummassakaan näistä tarinan naisenryöstäjä viettänyt ensin pitkiä aikoja kivipatsaaksi jähmettyneenä. Toisaalta runo tuntuu siltä, että se voisi olla jollain tavalla vertauskuvallinen, jos vain ymmärtäisi, mitä asioita tai ilmiöitä hahmot edustavat: mies, joka ei heitä varjoa, ja hämärässä himertävä nainen, jonka varjoon mies kietoutuu. Esipuheen mukaan tämäkin runo kuuluu marginaliaan eli hölynpölyrunoihin, joten lienee turha toivoa, että asiaan saisi sen suurempaa selkeyttä.

Suomennos on taas kerran erinomainen niin rytmin kuin keskeisen sisällön säilyttämisen puolesta, vaikka joitain pieniä eroja teksteissä tietysti väkisinkin on. Ensimmäisessä säkeistössä tämä näkyy pöllöjen kohdalla: niiden valkeaa väriä ei suomennoksessa mainita eivätkä ne myöskään pyyhi nokkiaan miehen päälaella kyyhöttäessään. Lisäksi alkutekstissä mainitaan kesäkuun tähdet, ei yötä. Tämä on tietysti hyvin pieni ero, mutta ainakin minulle taas kerran muistutus siitä, että Tolkien eli eri leveyspiirillä kuin me ja kesäkuussakin taivaalla öisin näkyvät tähdet olivat hänelle itsestään selvä asia.

Pidän Martinin toisessa säkeistössä käyttämästä verbistä himertää. Se on paljon runollisempi kuin hohtaa, vaikka ihan samaa tarkoittaakin. Miehen herätessä suomeksi sanotaan hänen kimpoavan kivestä, kun alkuteksti sanoo kuin kivestä, eli hän ei oikeasti ollut kirjaimellisesti kiveksi muuttunut. Suomennoksessa sanotaan myös, että "paula taian kun purkautui" ikään kuin se olisi tapahtunut miehestä itsestään riippumatta, mutta alkutekstissä hän nimenomaan itse murtaa lumouksen. Englanniksi ei myöskään puhuta dramaattiselta kuulostavasta syliin tempaamisesta vaan käytetään verbiä clasp, joka sanakirjan mukaan tarkoittaa asioiden kiinnittämistä toisiinsa esim. hakasella tai soljella. Voisi siis sanoa, että mies kiinnittyi naiseen.

Viimeisessä säkeistössä maan alle (englanniksi tosin vain "below", mutta oletettavasti maanalaisesta paikasta on kyse, kun ei sinne minkään taivaankappaleiden valo yllä) vangittu nainen luo todella vahvan Persefone-mielikuvan, varsinkin, kun hän sieltä kuitenkin aina välillä pääsee poiskin. Ei tosin Persefonen tavoin useammaksi kuukaudeksi kerrallaan vaan ainoastaan kerran vuodessa, suomennoksen mukaan kivilukkojen kirvotessa, alkutekstin mukaan kun luolat haukottelevat ja kätketyt olennot heräävät. Suomennos sanoo miehen ja naisen tanssivan silloin sylityksin aamuun valkeaan, englanniksi he vain tanssivat yhdessä aamunkoittoon saakka. Ainoastaan yhdellä varjolla varustettuna tämä puuha kuitenkin molemmilla kielillä suoritetaan.

Yritän liittää tätäkin runoa Keski-Maahan väittämällä että tämä runo olisi suoraan Bombadililta kuultu ja kopioitu sanatarkasti Punaiseen Kirjaan. Kyseessä lienee ainoa totuudellinen kuvaus Angmarin Noitakuninkaan suhteesta Rhudaurin prinsessaan. Haudanhaamujen yöstä Tom on kenties saanut ongittua tiedon jonka avulla saatettiin tehdä ennustus Noitakuninkaan tuhosta. Kyseinen prinsessa olisi itsensä uhraamalla saattanut heikentää lumouksella Valtasormuksen mahtia niin että Rohanin neito ja hänen seuralaisensa saattoivat tämän hirmun tappaa. Ajankohta ei vain täsmää, Noitakuninkaan kuolinpäivä ei ole kesällä vaan maaliskuussa.

Laichalaf sanoi:

Yritän liittää tätäkin runoa Keski-Maahan väittämällä että tämä runo olisi suoraan Bombadililta kuultu ja kopioitu sanatarkasti Punaiseen Kirjaan.

Click to expand...

Bombadil olisi ehkä kuviteltavissa kertojaksi, (...hän kertoi heille monta ihmeellistä tarinaa), mutta veikkaisin että kyseessä olisi ennemminkin Frodolle ja kumppaneille suunnattu varoittava tarina haudanhaamujen juonista kuin kertomus Noitakuninkaan keski-iän villityksestä. (Pysykää vihreällä ruoholla. Vanhoja kiviä, kylmiä haamuja karttakaa ja heidän talojansa välttäkää...)

Mutta melko hyytävä "hölynpölyruno" tosiaan.

Pari sanaa runon ulkoisesta historiasta:

Runon aiempi versio on nimeltään The Shadow Man ja se on julkaistu vuonna 1936 varsin vähälevikkisessä lehdessä The "Annual" of Our Lady's School, Abingdon 12, s. 9. Lehti on niin harvinaista tavaraa, että runojulkaisu ehti painua lähes unholaan, kunnes vuonna 2013 Hammond ja Scull jäljittivät (yhä toimivan) Our Lady's Schoolin kautta muutaman nunnan, joiden varastoista lehti löytyi. He myös julkaisivat "Varjomiehen" tekstin vuoden 2014 Bombadilin kommentaarissaan (s. 235-236). Siinä on pääpiirteissään sama tarina kuin vuoden 1962 versiossa.

Shadow Man/Bridesta tunnetaan myös kaksi julkaisematonta käsikirjoitusta: Tolkienin paperien joukossa on puhtaaksi kirjoitettu käsikirjoitus, joka sisältää lähes saman tekstin kuin vuonna 1936 julkaistu runo, mutta sen otsikkona on Shadow-Bride. Lisäksi Douglas A. Anderson mainitsee The Annotated Hobbitin vuoden 2002 laitoksessa, että Hobittiin liittyvän runon Elvish Song in Rivendell kanssa samalla käsikirjoituksen (ilmeisesti 1930-luvun alusta) sivulla on otsikoton Shadow-Bride. (Bombadil 2014, s. 236)


Isilmírën tavoin myös Paul H. Kocher (Master of Middle-earth: The Fiction of J. R. R. Tolkien, 1972, ks. Bombadil 2014, s. 237-238) on kiinnittänyt huomiota runon ja Persefonen myytin yhteyksiin. Erityisesti runon loppu (Mutta kerran vuodessa kirpoavat kivilukot...) tuo mieleen Haadeen ja Demeterin solmiman sopimuksen, joka sallii Persefonen palata kerran vuodessa maan pinnalle. Toisaalta erojakin on: Haades ei tule maan pinnalle kuten runon mies, häneen ei sovi ajatus istumisesta liikkumattomana kivellä eikä Tolkienin runossa oikeastaan näy äkillistä rakastumista, vaikka tavallaan tämä hämyisä kohtaaminen tuo mieleen Tolkienin moneen kertaan toistaman kuvan: Thingol ja Melian, Eöl ja Aredhel, Beren ja Lúthien ja ehkä jopa Aragorn ja Arwen.

Eipä Tolkien ole tietysti halunnutkaan vain tehdä toisintoa kaikkien tuntemasta antiikin myytistä; hän on hyvinkin saattanut ottaa siitä piirteitä ja luoda niistä oman myyttinsä, jonka hän jättää tarkoituksella hyvin hämäräksi.

Minulla on sellainen käsitys, että Tolkienin mielessä pyörivät (sanoisinko että häntä piinasivat) jotkin väkevät näyt, joita hän punoi runoihin ja tarinoihin ja varsinkin nuorena myös maalauksiin. Tämä voisi olla yksi niistä. Toinen on hänen toistuva unensa suuresta hyökyaallosta, joka realisoitui ainakin Númenorin tuhossa ja Beleriandin vajoamisessa, ehkä myös Valarin lamppujen kaatumista seuranneissa mullistuksissa.

Tämä runo liittyy mielestäni vähiten Keski-Maahan koko Bombadil-kokoelman runoista, se on aivan oma yksittäinen kuvaelmansa, variaatio Tolkienin teemasta ”hämmentävä kohtaaminen”.


Minua vain vaivaa vielä yksi kysymys: Alkuperäinen runo julkaistiin katolilaisen koulun lehdessä; miten se liittyy tähän kontekstiin? Onko sillä uskonnollinen sanoma? Pitäisikö edes olla?