Tom Bombadilin seikkailut, Runo 14: Aarre

Etukäteen muistelin, että tällä runolla olisi yhteys johonkin anglosaksiseen muinaisrunoon, mutta eihän se mennyt ollenkaan niin: sen sijaan runon juuret ovat syvällä Keski-Maassa. Monta kohtausta sisältävän runon "päähenkilö" taitaa olla itse aarre.

"Kanoninen kommentaari" eli Tolkienin esipuhe ehdottaa runolle esikuvaksi vähäkääpiö Mîmin kultaa. Ymmärrän idean, mutta minulle tuli lukiessa mieleen monta muutakin vertailukohtaa: varsinkin Smaugin ja Thorinin kullanhimo. Ehkä minun oli vaikea sijoittaa runoa Beleriandiin, kun kerronta on jotenkin hobittimaista.

Onkohan runo Bilbon kirjoittama? Esipuheen viittaus on hieman hämärä, mutta maininta Rivendellin taruista viittaisi siihen, että ainakin runon ainekset olisivat päätyneet Kontuun Bilbon mukana. Varoitus, että lohikäärme muistaa jokaisen pienenkin esineen paikan, lienee myös Bilbolta lähtöisin.

Oliko tämä aarre kirottu, kuten Nargothrondin aarteet, joiden päällä Glaurung asusteli jonkin aikaa ja jotka Mîm kirosi kuollessaan? Minusta ei: tuntuu siltä, että runo varoittaa siitä, että rikkaudet voivat vaikuttaa näin ilmankin kirouksia. Säkeistöjen yhteinen piirehän tuntui olevan, että aarteen kulloinenkin omistaja oli lopulta tyytymätön, kun elämässä ei enää ollut muuta kuin aarteen vartiointi. Jotenkin minulle tuli mieleen Charles Dickensin Joulutarinan "Roope-setä", vaikka runon tapahtumat ovat siitä aika kaukana.

Yhteys Mîmin kultaan taisi tuntua kaukaiselta siksi, että tässä runossa toisen säkeistön kääpiö oli takonut aarteensa eikä se siis ollut perintökalleus. Myöhempää Mîmiä enemmän minulle tuli mieleen Kadonneiden tarujen kirjan Mîm, joka vahti aarretta ja kirosi sen kuollessaan. Olikohan julkaistussa Silmarillionissa edes mainintaa Nargothrondin aarteen kiroamisesta? Siihen kuuluvat Kääpiökäädythän vaikuttivat kyllä lopulta Doriathin tuhoon.

Sinänsä runon loppu kyllä melkein sopisi kääpiöiden Doriathista viemiin aarteisiin, jotka päätyivät Kultauomaan eli joen pohjalle. Runossa ne olisivat tosin jääneet johonkin piiloon Doriathiin, ja toisaalta Doriathin ja Glaurungin aarteissa yhteistä taisi olla lähinnä Nauglamír. Mutta eipä kai runo yritäkään kertoa tarua Doriathin tuhosta, vaan yhdistelee löyhästi toisiinsa liittyviä Ensimmäisen ajan tarinoita.

En oikein ymmärtänyt, miten ensimmäisen säkeistön muinaiset haltiat liittyivät muuhun. Jos loput säkeistöt kertovat Ensimmäisestä ajasta, keitä ovat nämä vielä muinaisemmat haltiakuninkaat? Ja oliko toisen säkeistön kääpiön takomisissa mitään yhteistä ensimmäisen säkeistön aarteen kanssa? Vai onko ensimmäinen säkeistö tiivistelmä runon lopusta niin että viimeiset kaksi säkeistöä ovatkin kertausta?

Ensilukemalta taisin lukea lohikäärmesäkeistöön vähän liikaa: Varkaista kerrottaessa sain mielikuvan, että itse aarre ei oikeastaan kiinnostanut lohikäärmettä, mutta se oli kätevä keino saada kotiluolaan ruokaa näiden varkaiden ja aarteenetsijöiden muodossa. Tällainen lohikäärme voisi sopia Kiekkomaailmaan tai ehkä Noituri-kirjoihin, mutta ei perinteiseen Tolkien-fantasiaan.

Runo on kyllä kiva pieni kokonaisuus, joka toimii hyvin vaikkei noista taruista tietäisikään. Jos tätä lausuttiin jossain Konnun majatalossa, hobittikuulijat varmaan pyörittelivät epäuskoisina silmiään - mutta ehkä kuitenkin pitivät tästä käsittämättömästä ulkomaiden sadusta.

Minusta tässä runossa käsitellään ainakin kahta Aikaa. Kaksi ensimmäistä säkeistöä kuuluvat selkeästi ensimmäiselle auringon ajalle, ja vanha kääpiökuningas on luultavasti Belegostin tai Nogrodin viimeinen ruhtinas,

Kolmannen säkeistön käärme on mahdollisesti Scatha, joka olisi toisella ajalla saanut ryöstettyä yhden kääpiöiden sormuksista.

Scathan aarretta olisi jotenkin kulkeutunut Rhudauriin jossa se olisi haudattu jonnekin pohjoisten Sumuvuorten alakukkuloille. Angmarin hyökätessä tieto aarteen sijainnista on kadonnut.

Kenties osaa aarteesta säilytettiin pienemmissä luolissa, joista yksi olisi ollut Thorinin retkikunnan löytämä varasto. Sellaisia miekkoja, joita he löysivät sieltä, ei Rhudaurissa olisi haluttu kätkeä ja jättää käyttämättä.

Mikäli haluamme edelleen sitoa tätä nykymaailmaan, saattaisimme sijoittaa aarteen kätköpaikan jonnekin Bergenin tienoille sumuisille Kölivuorille, joiden alueella Norjalaisen taruston mukaan asui kääpiöitä ja jättiläisiä.

Pieni historiakatsaus Hammondin ja Scullin kommentaarin (Bombadil 2014, s. 240-251) pohjalta:

Tämänkin runon Tolkien on muokannut aiemmin kirjoittamastaan. Tai itse asiassa Aarteen taustalla on monta muokkausta läpi käynyt runo, jonka ensimmäinen versio oli nimeltään Iúmonna Gold Galdre Bewunden ja se julkaistiin leedsiläisessä The Gryphon -lehdessä tammikuussa 1923. Runo ei suinkaan ollut muinaisenglanniksi kirjoitettu, vaan sen otsikko on lainaus Beowulfista, rivi 3052. Tolkien käänsi itse nimen kirjeessään Pauline Baynesille (6.12.1961) ”the gold of men long ago enmeshed in enchantment” eli suunnilleen ”muinaisten miesten taikoihin kiedottu kulta”. Beowulfissa kohta viittaa muinaisina aikoina koottuun aarteeseen, jonka ylle on laskettu loitsu tai kirous kaikkia niitä vastaan, jotka kajoavat siihen. Sama teema näkyy Tolkieniin runossa.

Tolkien muokkasi runoa perinpohjaisesti ja julkaisi toisen version samalla nimellä (aksenttimerkki u-kirjaimen päältä puuttuen) Oxford Magazinessa 4. maaliskuuta 1937. Siitä tuli Bombadil-kokoelman The Hoard vain pienillä muutoksilla. Nimi ”The Hoard” esiintyy jo vuonna 1946, kun Tolkien lähetti runon Allen & Unwinille mahdollisesti julkaistavaksi Maamiehen ja lohikäärmeen kera. Näin ei kuitenkaan käynyt ja runon viimeinen versio sai odottaa Bombadilia ja vuotta 1962.

Tolkienin omia kommentteja runosta piisaisi vielä lisää, mutta jääkööt tällä kertaa. Toteanpahan vain sen (niin kuin H&S huomauttivat) mielenkiintoisen tosiasian, että Bombadilin esipuheen maininnassa tästä runosta esiintyy ensimmäisen kerran painettuna nimi Mîm. Hänen tarinansahan julkaistiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1977 The Silmarillionissa, joten Bombadilin varhaiset lukijat ovat varmaan ihmetelleet mikä kääpiö mahtaa olla kyseessä. Nimi Túrin mainitaan ohimennen Sormusten herrassa pari kertaa, mutta eipä siinä hänestäkään paljon kerrota.

Kas, olihan sillä sentään jokin yhteys muinaisenglantiin! Nyt muistan lukeneeni tuosta Béowulf-otsikosta jostain (Kirjeistä ehkä?), ja varmaan siitä oli jäänyt mieleen ajatus, että tässä runossa olisi jotain muinaisenglantilaista.

Enpä ollut ajatellutkaan, että Silma julkaistiin myöhemmin. Tolkienhan olisi voinut ottaa Bombadiliin enemmänkin runoja legendariumistaan! Vaikkapa Húrinin lasten tai Leithianin lauluista tai Noldorin pako -runosta olisi kai voinut valita muutamia lyhyitä katkelmia, vaikka eepokset eivät olleet kokonaisuudessaan valmiita. Mutta ehkä hän piti niitä liian vakavamielisinä tähän, tai sitten niiden viimeistelyyn ja taustan selittämiseen olisi kulunut liikaa aikaa.

Jatkoa edelliseen, niistä Tolkienin omista kommenteista nimittäin.

1) Tolkien kirjoitti Pauline Gaschille (aka Baynes) 6.12.1961 tulevan Bombadilin kuvituksesta ja kommentoi muiden runojen ohessa myös Aarretta:


2) Tolkien kirjoitti 5. maaliskuuta 1964 Eileen Elgarille, joka oli kysellyt häneltä Bombadilin runoista. Kirjeen Fastitocalonia koskeva osuus on mukana Kirjeissä (kirje 255, s. 431-432). Tolkien liitti kirjeeseen myös yhdeksänsivuisen käsikirjoituksen, jonka hän otsikoi Concerning... 'The Hoard'. Tässä tekstissä hän antaa yleiskatsauksen "Silmarillioniin" runon Aarre pohjalta ikään kuin Aarre olisi lähestulkoon "Silmarillionin" tiivistelmä. Valitettavasti teksti ei ole enää tutkijoiden saatavilla, sillä se myytiin Sotheby's -huutokauppakamarissa vuonna 1984 ja jäi niille teilleen. Christina Scull ehti kuitenkin tarkastella tekstiä, kun se oli näytteillä Sotheby'sissä ennen huutokauppaa ja teki siitä muistiinpanoja. Ilmeisesti niiden perusteella S & H kertovat Bombadil 2014:n kommentaarissaan (s. 248-249) seuraavaa (ja jatkavat analyysiaan sen pohjalta):


Joten jos nyt onnistuin saamaan edellisestä mitään tolkkua, on ensinnäkin julmettu sääli, että Tolkienin analyysi Aarteesta ja "Silmarillionista" kerää pölyä jonkun keräilijän kassakaapissa (ironiaa: se on hänen aarteensa, vaalikoon sitä silmät kiiluen kunnes...) ja toiseksi, kun Tolkien kirjoitti alkuperäisen Iúmonnan vuonna 1923, hänellä oli Kadonneitten tarujen kirjassa jokseenkin valmis mytologia, ja se paistaa tavalla tai toisella läpi tästä runosta, joka on kuitenkin oma erillinen teoksensa ja vastaa hänen maailmassaan esipuheen keskimaalaista selitystä: "liittyy myös Rivendellissä muistettuihin haltiain ja númenorilaisten taruihin, joissa kerrottiin ensiaan loppuvaiheen uljuuden päivistä; on kuin siinä kuulisi kaikuja númenorilaisesta Túrinin ja Mîm-kääpiön tarinasta". Toisin sanoen hän antoi ensiajan alun ainurin ja haltioiden (1. säkeistö), Mîm-kääpiön (2. säkeistö), Glaurungin (3. säkeistö) ja Thingolin (4. säkeistö) esiintyä runossa kuin pitkään välittyneen perimätiedon sumentamina kuvitteellisen aarteen yhteen sitomina.

Mielenkiintoinen kysymys on myös se, että jo vuonna 1923 Tolkien runoili vanhasta ja väsyneestä lohikäärmeestä: To the slime of his belly the gems stuck thick / And his things of gold he would snuff and lick / As he lay thereon and dreamed of the woe / And grinding anguish thieves shoud know / That ever set finger on one small ring; And dreaming uneasy he stirred a wing.

Vaikka hänen mielessään päällimmäisenä saattoi tuolloin olla Glórund (myöh. Glaurung), eikö tämä ole sama lohikäärme, jonka koko maailma tuli tuntemaan vuonna 1937? Ja miksi ei olisi? Kyllähän Hobitin ainekset saattoivat syntyä tällä tavalla -- tai ehkä ne olivat kehkeytyneet hänen mielessään jo aiemmin ja päätyneet paperille tässä kenties ensimmäisen kerran.

Minulle tulee tästä runosta joka lukukerralla olo, että nyt ollaan varsinaisen Opettavaisen Tarinan äärellä: ei pidä olla ahne eikä haalia maisia rikkauksia, siitä seuraa vain kurjuutta, kuolemaa ja ankeita vanhuudenpäiviä. Suomennos on siitä erikoinen, ettei siinä alkutekstistä poiketen ole lainkaan loppusointuja. Sen sijaan paikoin on havaittavissa pyrkimystä alkusointujen suuntaan, kunhan ne sattuvat tekstin rytmiin luontevasti asettumaan.

Tällä viikolla on niin hoppu, etten ehdi ruotia suomennetun tekstin eroja alkuperäiseen rivi riviltä (sama koskee myös Merenkelloa), mutta koitan saada sen aikaiseksi myöhemmin.