Tom Bombadilin seikkailut Vihreän Lohikäärmeen Lukutuvassa syksyllä 2021
Tutustuminen tähän runoon kannattaa aloittaa esipuheesta, jossa sitä käsitellään pitkästi (s. 9):
Nro 15, joka on ilman muuta hobittiperua, on – – runoista myöhäisintä alkuperää, neljänneltä ajalta, mutta kokoelmaan se on otettu, koska sen yläpuolelle on joku kirjoittanut Frodon unexuma uni [engl. Frodos Dreme]. Se on huomionarvoista, ja vaikka runo tuskin voi olla Frodon itsensä kirjoittama, otsikosta näkee, että se yhdistettiin niihin synkkiin, lohduttomiin uniin, joita hän kolmen viimeisen vuotensa maalis- ja lokakuussa näki. Perimätieto tuntee toki tarinoita muistakin hobiteista, joihin iski vaellushulluus ja jotka palattuaan, jos ylipäänsä palasivat, olivat omituisia ja vaikeasti lähestyttäviä. Ajatus Merestä oli hobittimielen taustalla alati, mutta vallitsevana kolmannen ajan lopulla Konnussa oli Mereen liittyvä pelko ja epäluulo kaikkea haltiatietämystä kohtaan, eikä voida väittää, että aikakauden lopun tapahtumat ja niiden tuomat muutokset olisivat riittäneet mielialaa hälventämään.
Frodon kohtauksista maalis- ja lokakuussa kerrotaan Sormusten herran viimeisessä luvussa, vaikka unia niiden yhteydessä ei mainita:
[Sam] ei ollut kotona maaliskuun alussa eikä tiennyt että Frodo oli ollut sairas. Kolmantenatoista maaliskuuta isäntä Tölli tapasi Frodon vuoteesta; tämä puristi valkoista kiveä joka riippui ketjussa hänen kaulassaan ja näytti olevan puoliksi unessa.
OOO"Se on poissa ainaiseksi", hän sanoi, "ja kaikki on nyt mustaa ja tyhjää." (TSH III/6.9., s. 1055)
OOO"Se on poissa ainaiseksi", hän sanoi, "ja kaikki on nyt mustaa ja tyhjää." (TSH III/6.9., s. 1055)
Eräänä iltana Samin tullessa työhuoneeseen hän huomasi isäntänsä näyttävän hyvin merkilliseltä. Hän oli aivan kalpea ja silmät tuntuivat katsovan jonnekin kauas.
OOO"Mikä hätänä, Frodo-herra?" kysyi Sam.
OOO"Minä olen haavoittunut", vastasi Frodo, "haavoittunut – koskaan se ei kunnolla parane."
OOOMutta hän nousi ja kohtaus tuntui menevän ohi, ja seuraavana päivänä hän oli taas oma itsensä. Vasta myöhemmin Sam muisti että päivä oli ollut lokakuun kuudes. Kaksi vuotta oli kulunut notkossa Viimapään kupeessa vietetystä synkästä yöstä.
OOOAika kului, tuli vuosi 1421. Frodo oli taas sairas maaliskuussa, mutta suurin ponnistuksin hän peitti vaivansa, sillä Samilla oli muuta ajattelemista (TSH III/6.9., s. 1057)
OOO"Mikä hätänä, Frodo-herra?" kysyi Sam.
OOO"Minä olen haavoittunut", vastasi Frodo, "haavoittunut – koskaan se ei kunnolla parane."
OOOMutta hän nousi ja kohtaus tuntui menevän ohi, ja seuraavana päivänä hän oli taas oma itsensä. Vasta myöhemmin Sam muisti että päivä oli ollut lokakuun kuudes. Kaksi vuotta oli kulunut notkossa Viimapään kupeessa vietetystä synkästä yöstä.
OOOAika kului, tuli vuosi 1421. Frodo oli taas sairas maaliskuussa, mutta suurin ponnistuksin hän peitti vaivansa, sillä Samilla oli muuta ajattelemista (TSH III/6.9., s. 1057)
Merille lähteneistä hobiteista on tietoja sekä sukupuissa (kaksi Bilbon enoa: Hildifons Tuk: Lähti matkoille eikä palannut; Isengar Tuk: Kuuleman mukaan ”mennyt merille” nuoruudessaan) että Bilbon muisteluissa ovensa taakse ilmestyneelle velholle:
"Et kai sinä ole se Gandalf jonka ansiosta moni hiljainen tyttö ja poika katosi tietymättömiin lähdettyään hullujen seikkailujen perään. Mitä kaikkea – puihin kiipeilyä, tapaamisia haltioiden kanssa, jopa vesillä purjehtimista, aina kaukorannoille saakka! Niin niin, elämä oli aika vaih-...tarkoitan että sinä kyllä sait aikaan melkoista hämminkiä täällä meilläpäin yhteen aikaan. Pyydän anteeksi, en tiennyt että olet yhä hommissa." (Hobitti, luku I)
Gandalf kertoi myöhemmin Minas Tirithissä, että Bilbo oli nuorempana kysellyt häneltä matkustusintoisista hobiteista:
"Muistin kuinka hänellä hobittinuorukaisena oli ollut tapana vainota minua kysymyksillään hobiteista, jotka olivat silloin tällöin ’menneet pois’ niin kuin Konnussa sanottiin. Ainakin kaksi hänen Tukinpuoleista enoaan oli harrastanut sitä." (KTK 3.III, Otteita varhaisemmasta versiosta, s. 379)
Mutta missään muualla ei kerrota, että takaisin tulleet hobitit olisivat olleet ”omituisia ja vaikeasti lähestyttäviä”.
Ilman näitä tietoja matkoille lähteneistä hobiteista tuntuisi todella yllättävältä, että ”[a]jatus Merestä oli hobittimielen taustalla alati”, sillä heidän historiassaan ja etenkin tuntemassamme kolmannen ajan lopun nykyisyydessään mikään ei tunnu viittaavan siihen; mutta kuten Gandalf sanoi: ”Heidän elämänmenostaan voi oppia kaiken olennaisen kuukaudessa, ja kuitenkin he vielä sadan vuoden kuluttua saattavat yllättää kun joudutaan pinteeseen” (TSH I/1.2., s. 75). Tässä ei ole kysymys pinteeseen joutumisesta, mutta ajatus on se, että hobitit eivät ole niin yksioikoisia kuin saattaisi luulla.
Mutta runo on siis esipuheen mukaan ”ilman muuta hobittiperua” eikä siinä edes pilkahda mitään siitä Sormusten herran prologin luonnehdinnasta, jossa väitetään hobittien olleen ”rauhan ja vaurauden aikana iloista joukkoa – – ja heidän suunsa oli aina altis nauruun – ja syömiseen ja juomiseen. Ja he nauroivat, söivät ja joivat usein ja sydämensä kyllyydestä…” (TSH, Prologi, s. 14).
Tämä runo on perin synkkä kertomus, jonka esittää merenkävijä, jonka simpukasta kuuluva merenkellon ääni ja yllättäen rantaan ilmestyvä vene houkuttelevat lähtemään pitkälle matkalle – minne?
Merenkävijä ei tiedä matkasta mitän, sillä hän vaipui ”usvaan ja uneen”, kunnes pursi vei hänet outoon iki-illan hämyiseen maahan, jossa on kaikenlaista kaunista, kirkas puro, jonka vesi vie hänen huolensa,kirkas lampi, viehättäviä eläimiä (mutta myös pelottava luola) ja jossa hän kuulee soittoa ja tanssivien jalkojen ääniä, mutta ei koskaan näe näitä juhijoita, vaikka hän pukeutuu kuninkaaksi ja vaatii heitä näyttäytymään.
Sitten tulee pimeys, ja sankarimme aika alkaa juosta sukkelaan, hän haparoi tietään kuolleessa maisemassa, kunnes hän huomaa olevansa kumaraselkäinen ja harmaatukkainen ja päättää pyrkiä takaisin merelle. Talvi on tulossa, yhä vain pimenee, kun hän viimein löytää veneensä joka vie hänet takaisin kotisatamaan. Mutta siellä häntä ei enää oteta vastaan: ”Oli valot oissa, luukut ikkunoissa, kuin kaupunki autio ois”. Onko hänestä tullut haamu, näkymätön muisto menneisyydestä? Miten kauan hän oikeastaan on viipynyt matkallaan?
Eikä simpukankuoresta kuulu enää merenkellon soittoa, hän ei pääse enää pois, vaan ”umpikatuja saan minä harhailla ainoastaan ryysyvaatteineni. Puhun itsekseni, sillä kukaan ei minulle vastaa.”
Miksi häntä kohtasi näin kolkko kohtalo? Oliko hän käynyt toisessa todellisuudessa, keijukaisten maailmassa tai jopa kuolleiden valtakunnassa, jossa aika kulkee omaa latuaan, ja josta palataan omitusena ja vaikeana lähestyä? Hieman samankaltainen tarina kerrotaan Sepässä ja Satumaassa, jossa tosin monta kertaa Satumaassa käynyttä seppää kielletään viimein sinne palaamasta, mutta hän saa sentään lohdutuksekseen nauttia perheensä ja ystäviensä seurasta kotiin palattuaan. Tässä runossa esiintyvät kauheimmat seuraukset siitä, kun kuolevainen (tahtomattaan tai ei) tunkeutuu kuolemattomien alueelle. Niin, ehkä runo olikin tarkoitettu vahvistamaan hobittien perinteistä pelkoa vesille lähtöä kohtaan. Tai sitten se oli yksi hobiteille kulkeutuneista merenkävijätarinoista, joita Keski-Maassa riitti. Monet lähtivät merille, kaikki eivät palanneet (kuten Amandil) tai palasivat tuskin henkiriepunsa säilyttäen tehtäväänsä täyttämättä (Voronwë). Kuuluisin kaikista oli tietysti Eärendil, jonka harharetkistä myös Bilbo teki tunnetun runonsa Eärendillinwën.
Entä sitten Frodo? Olisiko hän voinut nähdä tällaisen unen? Ja jos näki (ja merkitsi muistiin), mihin hänen kokemuksiinsa se liittyi? Meillä on kuvaus ainakin yhdestä hänen painajaisestaan, jonka hän näki Tom Bombadilin talossa. Ei sekään ole kovin hupaisa (painajaiset eivät yleensä ole), mutta se kertoo olemassa olevista asioista ja tapahtumista:
Yösydännä Frodo näki valotonta unta. Hän näki uuden kuun nousevan; sen heikossa valossa häämötti hänen edessään musta kallioseinämä jonka lävisti tumma holvi, kuin suuri portti. Frodosta tuntui että hänet nostettiin ilmaan ja portin toisella puolella hän huomasi että kallioseinä olikin vuorikehä ja että sen sisäpuolella oli tasanko ja tasangon keskellä kohosi kivinen vuori, tornin kaltainen mutta ei kätten tekemä. Sen huipulla seisoi miehen hahmo. Kuu näytti noustessaan pysähtyvän hetkeksi hahmon pään päälle ja kimalteli hänen valkeissa hiuksissaan joita tuuli liehutti. Pimeältä tasangolta kuului kauheita kiljuvia ääniä ja susilauman ulvontaa. Äkkiä suurten siipien tapainen varjo kulki kuun editse. Hahmo nosti kätensä ylös ja valo leimahti hänen kädessään olevasta sauvasta. Valtava kotka kaarsi alas ja kantoi hänet pois. Äänet ulisivat ja sudet vaikersivat. Kuului kovan tuulen huminan kaltainen ääni ja sen mukana kantautui idästä kavioiden kapse – täyttä laukkaa, täyttää laukkaa. ”Mustat ratsastajat!” Frodo ajatteli herätessään, kun kavioiden kapina vielä kaikui hänen korvissaan. Hän mietti, uskaltaisiko enää koskaan poistua näiden kiviseinien suojasta. Hän makasi liikkumatta yhä kuunnellen; mutta nyt oli kaikki hiljaista, ja lopulta hän kääntyi ja vaipui takaisin uneensa tai vaelsi ehkä toiseen uneen, jota ei enää muistanut. (TSH I/1.7., s. 140)
Tuntuisi hieman nurinkuriselta, että Frodo näkisi viimeisinä vuosinaan Keski-Maassa, joissa hän purjehtii Satumaahan, joka osoittautuu häntä hyljeksiväksi painajaismaiseksi seuduksi. Miten hän uskalsi astua laivaan Harmaissa satamissa, jos oli nähnyt moisia enneunia? Vai olivatko ne vain osoitus alitajuisesta pelosta lähteä vääjäämättä odottavalle matkalle tuntemattomaan, alitajunnan viimeinen yritys pidätellä häntä tutussa ja turvallisessa Konnussa, joka kuitenkin oli muuttumassa hänelle sietämättömän vieraaksi samalla kun kaikki muut näyttivät nauttivan rauhasta ja runsaudesta päivä päivältä enemmän.
* * *
Kerrottakoon vielä, että tämän runon taustalla piilee Tolkienin luultavasti vuonna 1932 tai 1933 kirjoittama runo Looney (”Mielipuoli”), joka julkaistiin Oxford Magazinessa 18. tammikuuta 1934 (sekä Bombadil 2014, s. 252-255). Se on lyhyempi ja siinä merenkävijä ei ole aivan yksin, vaan vastaa runon alussa hänelle esitettyyn kysymykseen, missä hän (ryysyisenä kadulla kulkeva raukka) on käynyt, mitä hän on nähnyt. Ja runon lopussa hän ei sano, että kukaan ei puhu hänelle, vaan For seldom they speak, men that I meet. Joten alun alkaenkin synkkä runo muuttui 28 vuoden aikana vielä synkemmäksi.