Tom Bombadilin seikkailut, runo 4: Prinsessa Mie

Dracaena

Raseena

Prinsessa Mie on kokoelmamme neljäs runo, lyhyt ja kaunis kertomus haltiaprinsessasta, joka tanssi öisin lammen pinnalla vain kuvajaisensa seuranaan. Hobittiruno on kyseessä, mutta runokokoelma ei kerro sen taustoista enempää. Runon kirjoittamisen taustoista löytyy toki tietoa ihan yksinkertaisella internethaulla – Tolkien kirjoitti tämän runon nuorena, mutta muokkasi sitä myöhemmin tähän yhteyteen sopivaksi.

Prinsessa Mie kuvaillaan haltiaestetiikkaan sopivasti suloiseksi, kevyeksi ja kirkkaaksi, hänellä on hiuksissaan helmi ja kaulassaan tähtien punos, lanteillaan timanttinen vyö, kengät (kalan)hopeiset... Melkein häikäistyn mielikuvista, joita öiseen tanssihetkeen runossa ladataan. (Toisaalta mietin, puhutaanko tässä todella haltioista, vai voisiko Mie ollakin jokin keijukainen). Mukaan vielä yksinäisyyden haikeutta ja ystävän kaipuuta. Runon säkeet ovat lyhyitä, eikä tarinakaan pitkä, mutta tällaisen tunnelmamaalauksen luomiseen ei minusta enempää tilaa tarvitakaan.

En sen kummemmin vertaile käännöstä ja alkukielistä versiota, mutta runon päätähden ja hänen heijastuksensa nimet ovat kutkuttavia. Englanniksi prinsessa on Mee, hänen ylösalainen heijastuksensa nimeltään Shee. Luonnollisesti tämä kuulostaa englannin sanoilta me ja she, minä ja (fem.) hän. Suomeksi Mie ja Sie tuovat ihan selvästi mieleen pronominit minä ja sinä. Vaikka äänteellisesti ja mielikuvallisesti "Mie" töksähtää runokorvaani ikävästi, pidän kuitenkin selvästi enemmän siitä, että prinsessa ja hänen heijastuksensa ovat minä ja sinä, eivät minä ja hän. Ne kuulostavat enemmän saman kolikon eri puolilta. Se korostaa sitä, mite tämä toinen yhtä kaunis prinsessa on niin lähellä, mutta tavoittamattomissa, eri maailmassa.

Mieluusti kuulen teidän muiden tuntumat pronominien vaikutelmista.

Erityisesti pidän myös runon lopusta, jossa säkeet kertovat peilikuvana ensin Mien, sitten Sien tanssista.

Hmm, edelliseen tekstikappaleeseen tuntuu oudolta lopettaa, mutta näin sunnuntai-iltana minusta ei nyt irtoa enempää runoanalyysiä. Minä pidän tästä runosta toistaiseksi eniten, vaikka vähän mietin, meneekö hohtavan hopeainen yötunnelma tässä jo vähän yli, vai haluaisinko vain nähdä paljon kuvituksia Mien tanssihetkestä ja hekumoida siinä.
 
Runon taustoista, sisäisistä ja ulkoisista, voisi sanoa vielä sen, että esipuheessa (s. 7) Mie luetaan samoihin hölynpöly/runonsirpale-marginaaliraapustuksiin kuin Kissa (12 [esipuheessa virheellisesti 11]) ja Varjomorsian (13).

Tällä hölynpölyksi luokittelemisella voi olla tekemistä sen ulkomaailman tosiseikan kanssa, että runon taustalla on vuonna 1924 (Leeds University Verse 1914-24, 1924, s. 58) julkaistu paljon lyhyempi Tolkienn runo The Princess Ní, joka puolestaan esimerkiksi Goblin Feet -runon tavoin kuuluu niihin runoihin, joita Tolkien myöhemmin häpesi. Eli The Princess Ní oli pienestä keijukaistytöstä kertova tarina, ja kun hänen legendariuminsa haltiat olivat muuttuneet kaikin puolin rotevammiksi, hän katui kirjoittaneensa unelmoivia värssyjä pienistä ja hauraista olennoista. (Vaikka The Princess Ní julkaistiin vuonna 1924, sen varhaisin käsikirjoitus on päivätty jo 9.7.1915 [ks. Hammond - Scull, Bombadil 2014, s. 169]; samana vuonna Tolkien kirjoitti Goblin Feet -runonsa, josta hän myöhemmin toivoi, että se "hautautuisi ikiajoiksi" [Hammond - Scull, The J. R. R. Tolkien Companion and Guide I, 2006, s. 64].)

Niin tai näin, prinsessa Nístä kertovassa kuusi nelirivistä säkeistöä käsittävässä runossa kuvaillaan pääasiassa hänen asusteitaan, mikä on välittynyt paitsi Prinsessa Mielle, myös Lúthienin tanssin kuvaukseen (Hammond ja Scull viittaavat 1920-luvun The Lay of Leithian -runoelmaan, s. 171) ja pikkuisen myös Kultamarjan asuun. Sormusten herrassa siis näin:

and now the hobbits saw that she was clothed all in silver with a white girdle, and her shoes were like fishes' mail.

ja nyt hobitit näkivät että hänen pukunsa oli silkkaa hopeaa ja hänen vyönsä valkea ja kengät kuin kalansuomua. (TSH I/1.7. "Tom Bombadilin talossa", s. 144)​

Ja samanlaiset kengät on myös prinsessoillamme Ní ja Mee/Mie:

While her silver slippers, curdled // With opals pale, / Are of fishes' mail (The Princess Ní, 3.4-4.2 [Bombadil 2014, s. 169])

And her slippers frail / Of fishes' mail / Flahed as she went by / To her dancing-pool (Princess Mee 2,7-10)

Kengät suomuiset, / kalanhopeiset / vain välähtivät tytön mennen / ohi tanssimaan / tanssilammellaan (Prinsessa Mie 2,7-11)​

Prinsessa Mie on siis paljon pidempi kuin lähtökohtansa, siinähän on (alkutekstissä) 74 riviä, kun Ní tuli toimeen 24 rivillä. Lisäksi merkittävä muutos on se, että Níllä ei ollut peilikuvaa, hänestä kerrotaan vain miten solakka ja kevyt hän oli (slender is she [1,2]; Most slender is she, / And lighter than the air [6,3-4]), millaiset hiukset ja millainen asu koristeineen hänellä oli, kun hän tanssi korallilattialla. Tämän korallilattian lisäksi runoa ei sijoiteta sen tarkemmin mihinkään paikkaan eikä aikaan.

Prinsessan nimi on myös kokenut muutoksen: on Hammondin ja Scullin mukaan (s. 170) mahdolliseti peräisin iirin naispuolisesta patronyymin tunnuksesta; he antavat esimerkiksi myyttisen nimen Caitlin Ní Uallacháin "Cathleen Ni Houlihan" eli "Caitlin Uallacháinin tytär".

Ja onhan tuo peilikuvan mukaan ottaminen mainio idea, joka antaa runolle "sitä jotakin", surumielistä tunnelmaa.
 
Vaikka runossa puhutaan haltioista ja Tolkienin haltiat ovat usein jopa ihmisiäkin kookkaampia, minun mielikuvissani prinsessa Mie on sitkeästi suunnilleen samaa kokoluokkaa kuin edellisen runon harhailija. Tähän vaikuttavat todennäköisesti Lidia Postman kuvittamasta ihanasta kuvakirjasta Lumottu puutarha löytyvä koko aukeaman kokoinen kuva lammen pinnalla tanssivista utuisista keijukaisista ja se, että minulle on joskus pienenä kerrottu lampien ja järvien pinnalla aikaisina kesäaamuina usein pyörteilevän usvan olevan tanssivaa keijukansaa. Mie pysyy siis minun mielikuvissani kokoluokaltaan sellaisena, että voisi käyttää lumpeenlehteä veneenään.

Martin on tehnyt todella taitavaa työtä runon suomentamisessa, ja ainakin minun silmääni käännös on jopa alkutekstiä nokkelampi ja tavallaan "runollisempi", luovempaa kuvakieltä käyttävä. Toki suomen kieli tarjoaa englantiin verrattuna kaikenlaisia jänniä mahdollisuuksia vapaamman sanajärjestyksen ja pelkillä päätteillä ilmaistavissa olevien asioiden muodossa, mutta toisaalta pitkäsanaisempana se on vaikeammin soviteltavissa tällaiseen kevyeen ja nopeatempoiseen runomittaan. Martin on kuitenkin onnistunut tässä mainiosti.

En koe tämän runon kohdalla mielekkääksi setviä alkutekstin ja käännöksen eroja säkeistö säkeistöltä, koska niissä on sisällöllisesti niin vähän eroa, vaikka Martinin käyttämät ilmaukset ovat tosiaan monessa kohtaa luovempia (esim. "Her gleaming eyes / In great surprise" vs. "Silmin loistavin / ihmettä toistavin"). Visuaalisiin asioihin kovasti huomiota kiinnittävänä totesin kuitenkin suomenkielisen Mien näyttävän harhailijan tavoin vähän erilaiselta kuin englanninkielinen vastineensa. Hänellä on esimerkiksi ensimmäisessä säkeistössä vain yksi helmi hiuksissaan, vaikka runon lopussa helmet ovatkin monistuneet, eikä hänellä ole lainkaan alkutekstissä mainittua kullanhäiveisestä seitistä valmistettua päähuivia (vai mikä kerchief nyt suomeksi tarkalleen ottaen onkaan). Lisäksi hänellä on yllään alkutekstissä mainittujen takin ja aluspuvun (kirtle) sijaan "verho", joka voi viitata lähes millaiseen vaatteeseen tahansa, eikä se ole alkuperäisen esikuvansa tapaan yökkösen seittiä, vaan ainoastaan hänen tähtikaulakoruaan verrataan perhon seittiin. Säkeistö on myös kolme säettä lyhyempi kuin alkuperäinen.

Toisen säkeistön alusta puuttuu suomeksi maininta pilvisen sinisestä hupusta, jota Mee käyttää päivisin harmaan viittansa lisäksi, joten Mie saanee pärjätä ilman huppua. Hienot kalanhopeiset kengät hänellä kuitenkin on ihan esikuvansa tavoin.

Minun korvaani nimet Mie ja Sie ovat ihan hyvät, joskin jos niitä ajattelee sellaisinaan, erillään yleiskielisestä runotekstistä, niistä toki syntyy asoosiaatio murrerunouteen ja sitä kautta mm. runoilija Heli Laaksoseen. Olisipa muuten hauska saada hänet tekemään käännös tästä eteerisestä keijurunosta.
 
Raadollisempi tulkinta täältäpäin. Runossa hobittiukko tai muu tirkistelijä sattuu löytämään haltianeidon tanssimassa ja ihastuu kuvajaiseen. Haltianeito ei voi itse nähdä kuvajaistaan tanssimassa joten kolmas (neito, kuvajainen ja katsoja) henkilö on paikalla. Se että tirkistelijä tietää neidon nimen olevan Mie, kertoo hänen vakoilleen tätä jo pidemmän aikaa. Runo on toisaalta ihan sievä, hailtianeito ihastelee omaa kauneuttaan peilin lailla kiiltelevästä lammesta. Kuinka voi olla että hänen on täytynyt lähteä metsään katselemaan itseään. Ovatko hänen vanhempansa kenties piilottaneet kaikki hopeapeilit ja vastaavat suojellakseen tyttöä liialta itserakkaudelta?
 
Tanssiiko prinsessa siis veden päällä - uppoamatta? Vai onko lampi jäässä? Jo tästä yksityiskohdasta voinee päätellä, että runoa ei tosiaan ole tarkoitettu kovin vakavaksi. Toinen ongelma vakavalle tulkinnalle olisi kai, kuka tämä haltiaprinsessa mahtaisi olla ja mistä valtakunnasta, varsinkin jos hänestä on kirjoitettu haltialaulukin, kuten runon alussa sanotaan.

Mutta ei tämä pieni epärealistisuus lukunautintoani haitannut. Runo on tosiaan ennen muuta kaunis, ja "elävä" peilikuva tekee siitä myös mukavan leikkisän.

Tein lukiessani arvauksia runon sisäisestä historiasta: joku hobitti on halunnut runoilla haltioista - ehkä lapsilleen - vaikkei tiedä niistä paljon mitään. Silloin runo voisi kertoa meille, mitä (positiivisia) kuvitelmia haltioista tavallisilla hobiteilla on ollut. Olisikohan hobiteilla ollut myös satuja keijukaisista, jotka olisivat sitten sekoittuneet "oikeisiin" haltioihin? Frodo ja Samhan tiesivät haltioista paljon keskivertohobittia enemmän, ja varmaankin myös Samin ystävät olivat kuulleet häneltä haltiatarinoita vähän todenmukaisemmasta päästä. Tämä runo voisi sitten edustaa hobittien "haltiatiedon" keksitympää puolta.

Ulkoisesti olen vähäsen yllättynyt siitä, ettei Tolkien muuttanut runoa vähän vähemmän keijukaismaiseen suuntaan tai vaihtanut elf-nimitystä esimerkiksi fairyyn, ettei se sekoittuisi Keski-Maan haltioihin. Toisaalta sopiihan se hyvin tällaiseen kokoelmaan: seuraavien runojen kuu-ukkoakaan ei kannattane yrittää yhdistää Kuun laivaa ohjaavaan Tilioniin.
 
Kyllä on niin, että Mie tanssii veden päällä. Prinsessan tanssilampi, dancing-pool, on selvästi sula: "And on mirror cool / of windless water played / as a mist of light..." - eli hän tanssii tyynen veden viileällä peilillä. Ja sitten tanssiessaan "she looked to the shadowy shore" - hän katsoi varjoisaa rantaa ja oli siis silloin lammen pinnalla, kun hän näki allaan Sien: "And saw beneath her go / a Princess Shee / as fair as Mee: / they were dancing toe to toe!

Hän oli vain niin kevyt ettei veden pinta värähtänytkään ja hän pystyi näkemään peilikuvansa selvästi.

Muuten, jos tästä runosta koettaa löytää yhteyksiä reaalimaailmaan, siis hobittien sellaiseen, voisi ehkä ajatella ultrakevyen prinsessan keksijäksi hobittirunoilijaa, joka on kuullut maanmatkaajilta Legolasin juoksusta Caradhrasin rinteen hangella:

[Legolas] loikkasi kepeästi hangelle, ja silloin Frodo huomasi kuin ensi kertaa seikan, jonka hän kyllä oli kauan tiennyt: että haltialla ei ollut saappaita, vaan hänellä oli jalassaan ainoastaan kevyet kengät niin kuin aina, ja että niistä jäi vain vähäinen jälki lumeen. (TSH I/2.3. "Sormus vaeltaa etelään", s. 306)​

Jos aikuisen miespuolisen haltian töppösistä jää hankeen "vain vähäinen jälki", miten sitten pikkuruinen prinsessa? Ja hobitti, joka on uskaltautunut viettämään aikaansa veden ääressä, on varmasti nähnyt vesimittareita, jotka kipittävät kepeästi pinnalla. Miksei sitten samankokoinen (juu, satuahan tämä kuitenkin on) prinsessa?

Lisäksi taustalla voi olla myös hieman tummempi totuus. Jos runo on peräisin neljänneltä ajalta, elettiin silloin mitä suurimmassa määrin haltioiden haipumisen aikaa. Jos sen ajan hobitit sattuivat haltioita näkemään, nämä olivat varjoja vain, koska pitkien vuosien kuluessa fëa oli tehnyt hröasta niin hauraan. Ajatellaanpa vaikka Elrondia, Galadrielia ja muita iltaisissa juttutuokioissaan matkalla Rautapihasta Rivendelliin:

Jos joku matkamies olisi kulkenut siitä ohi, ei hän olisi nähnyt tai kuullut juuri mitään; hän olisi ollut näkevinään vain kiveen hakattuja harmaita hahmoja, unohdettuja muistomerkkejä asumattomilla mailla. Sillä he eivät liikkuneet eivätkä puhuneet suulla; he katsoivat toinen toistensa ajatuksiin; ja vain loistavat silmät liikkuivat ja syttyivät ajatusten kulkiessa sinne tänne. (TSH III/6.6. "Jäähyväisiä", s. 1015)​

Tai vielä selkeämmin kuvauksessa Sormusten haltijoiden viimeisestä matkasta Konnun läpi kohti Mithlondia:

Vaikka he ratsastivat koko illan ja kaiken yötä Konnun läpi, kukaan muu ei nähnyt heidän kulkuaan kuin villit luontokappaleet; mutta jokunen vaeltaja näki pimeässä kuun vaipuessa länttä kohti puiden alla vilahtavan hohteen tai valon ja varjon liukuvan ruohikossa. (TSH III/6.9. "Harmaat satamat", s. 1061)​

Ja voi olla niin, että runoilijahobittimme on joskus öiseen aikaan, kuutamolla, sattunut saapumaan lammen rantaan ja nähnyt kuun välkähtävän lammen pinnassa. Silloin hän on hyvinkin voinut nähdä prinsessa Mien.
 
Tosi kiehtovia ajatuksia! Ehkä runon taustalla voisi sittenkin olla myös oikea kohtaus tai näky eikä vain hobittien keksimää hölynpölyä.

Jotenkin en mieltänyt prinsessaa ihan pieneksi, mutta kyllä sekin taitaa runoon sopia. Vielä lähempänä reaalimaailmaa voisi olla, jos runoilija on seurannut matalalla veden päällä lentelevää yöperhosta ja saanut siitä idean runoonsa.
 
On tavallaan viehättävää ajatella että P.Jackson olisi ollut oikeassa ja Legolas olisi käyttänyt Ulmon salaista loitsua ja juossut kohoavan vesihöyryn päällä turvaan polun sortuessa alta :-D. Ehkä loitsu toimi vain makeassa vedessä niin merihaltioiden veneitäkin upposi silloin tällöin.
 
Mieluusti kuulen teidän muiden tuntumat pronominien vaikutelmista.

Voitaisiin esittää hyvinkin hienostuneita fenomenologisia, psykoanalyyyttisia jne. analyyseja siitä, edustaako kuvajainen paremmin toista vai kolmatta persoonaa vai jotain aivan muuta. Minun pätevyyteni ei siihen riitä, mutta luulisin, että runon ymmärtämisen kannalta sillä ei ole ratkaisevaa väliä. Kuten Tik ansiokkaasti selvitti, prinsessan nimi oli alunperin mihinkään [englannin] persoonapronominiin viittaamaton Ní. Selvästikin alkuperäisen prinsessan tanssipariksi myöhemmin keksityn kuvajaisprinsessan nimeksi tuli Shee juuri loppusoinnun takia. Kun nyt suomenkieliseen käännökseen loppusoinnut löytyivät ensimmäisen ja toisen persoonan välille, niin se tosiaan näyttää toimivan ainakin yhtä hyvin kuin alkuteksti.

Olen itsekin syntyisin mie-sie-murrealueelta, mutta on pakko myöntää että kirjoitettuna erilaiset murteelliset persoonapronominit valitettavasti synnyttävät usein tahattomankin koomisen sävyn. Toki pieni prinsessa Mee vaikuttaa jotenkin naiivilta ja itsekeskeiseltä (¨prinsessa MinäMinä"), joten ehkä sikäli. Ja huonomminkin olisi voinut käydä: jos Martin olisi halunnut säilyttää alkutekstin viittauksen nimenomaan yksikön ensimmäiseen ja kolmanteen persoonaan, niin hän olisi voinut suomenkielen murreaarteistosta poimia vaikkapa prinsessat Mää ja Hää.

Toisaalta, kun "Mee" ja "Shee" vain viittaavat englanninkielen persoonapromineihin, niin ehkä suomenkieliseen käännökseenkin olisi voinut muokata jotkin persoonapronominin mieleentuovat, mutta myös itsenäisenä nimenä toimivat sanat. Prinsessat voisivat olla käännöksessä vaikkapa Min ja Sin.

Ilmeisesti haltiaprinsessoista oli tapana tehdä lauluja. Aiemmin mainittujen lisäksi tulee mieleen esimerkiksi Nimrodel, josta Legolas lauloi Lothlórienia lähestyttäessä.

An Elven-maid there was of old,
A shining star by day:
Her mantle white was hemmed with gold,
Her shoes of silver-grey.


Vaikka haltianeitojen (ja matroonoiden) yksinkertaista valkeaa tai hopeanharmaata iltapukua sitova vyö saattoi olla joko hopeinen tai kultainen, niin kengissä ilmeisesti ainoa mahdollisuus oli tuo hopeanharmaa.
 
Ylös