Oli synkkä ja myrskyinen yö, tai ainakin oli syyskuun 29:nnen päivän ilta vuonna 3018 kolmatta aikaa. Pomppivan ponin majatalo Briissä oli saanut vieraita kaukaa lännestä, Konnusta. Neljä Bukinmaan hobittia, muuan herra Alismäki ja hänen kolme toveriaan, herrat Rankkibuk ja Tuk sekä Sam Gamgi, viettivät iltaa majatalon suuressa salissa. Heidän lisäkseen paikalla oli ainakin pari kääpiötä, Briin ihmisiä, ryhmä paikallisia hobitteja ja pimeissä nurkissa istuvia hämäriä hahmoja joita tuskin saattaa erottaa…
Vieraat herättivät luonnollisesti runsaasti huomiota ja heiltä kyseltiin kaikenlaista. Herra Alismäki kertoi olevansa kiinnostunut historiasta ja maantiedosta ja aikovansa kirjoittaa kirjan; sen vuoksi hän oli tovereineen keräämässä tietoja Konnun ulkopuolella, erityisesti itäisillä seuduilla asuvista hobiteista.
Mutta kuinka ollakaan, erityisesti Sam ja nuoriherra Tuk viihtyivät turhankin hyvin, ja kun jälkimmäinen sai suosiota osakseen kerrottuaan hupaisan (tosi)tarinan Raatikolon romahduksesta ja pormestari Jauhomykystä ja alkoi sen jälkeen innoissaan lörpötellä Bilbon läksiäisjuhlasta, Fro… herra Alismäki huolestui tosissaan: hölmönhölmö Tuk saattaisi vielä mainita Sor… öh, tuota, tiedätte-ehkä-minkä, ja se voisi tietää tuhoa. Niinpä F… herra Alismäki päätti kiinnittää huomion itseensä – siihen häntä kehotti myös muuan Konkari, hieman hämäräperäinen tyyppi, jonka kanssa hän oli ryhtynyt puheisiin. Koska ei muutakaan keksinyt, hobitti nousi pöydälle seisomaan ja alkoi puhua. Ensin hän lausui hätäpäissään muutaman sanan kiitokseksi saamansa vastaanoton ystävällisyydestä ja hipelöi samalla taskuun pistämäänsä sormusta. Mutta silloin (olkoon, paljastamme totuuden koska pian sen kuulette kuitenkin: herra Alismäki on oikeasti herra Frodo Reppuli Hobittilan Repunpäästä):
Kaikki huoneessaolijat katsoivat nyt häneen. »Laulu!» huusi eräs hobitti. »Laulu! Laulu!» huusivat muutkin. »Hyvä herra, laulakaa meille jotakin mitä emme ole kuulleet aikaisemmin!»
Frodo seisoi hetken suu auki. Sitten hän alkoi epätoivoissaan laulaa älytöntä laulua josta Bilbo oli pitänyt aika lailla (ja ollut ylpeäkin, sillä hän oli tehnyt sanat itse). Se kertoi majatalosta, ja siksi se varmaan tuli Frodon mieleenkin juuri silloin. Tässä on tuo laulu kokonaisuudessaan. Nykyään siitä muistetaan yleensä vain rippeitä.
Sitten seurasi hulvaton laulu vanhasta iloisesta kapakasta vanhan ja harmaan mäen juurella. Kapakan asukkaisiin kuuluivat juoppo kissa, joka osasi soittaa (viisikielistä) viulua, huumorintajuinen koira, musiikille herkkä lehmä sekä eläväinen astiasto.
Paikalle saapui Kuu-ukko, joka ottihe oitis olusen, otti toisen, otti kohta kolmannenkin ja kas, tuota pikaa hän sammahti pöydän alle. Sillä välin kaikki olivat ryhtyneet tanssimaan, jopa vati ja lusikat hyppelivät riehakkaasti.
Mutta kuten tiedämme, pahimpia on aa-a-aa-aamut, joiden päättymistä ei näe, ja kaikilla oli taatusti hirmuinen darra (paitsi Kuu-ukolla, jonka filmi oli yhä poikki) mutta Aurinko nousi (kello oli yli kolme) ja Kuu pitäisi toimittaa äkkiä takaisin taivaalle. Niinpä kissa alkoi jälleen vinguttaa viuluaan kuin raivopäinen ja majatalon isäntä ravisteli Kuu-ukkoa hereille. Ei reaktiota. Mikä neuvoksi?
Kuu-ukko (onneksi hän on pyöreä) vieritetään ylös mäkeä pitkin ja työnnetään sieltä takaisin Kuuhun (mitenköhän se noin helposti käy?) valjakkonsa hevoset perässään. Operaation onnistumisesta innostuneet lehmä, vati ja lusikat pistävät jälleen tanssiksi ja kissa soittaa viisikielistä viuluaan yhä kiivaammin, koira karjuu, lehmä ja hevoset seisovat päällään, kaikki majatalon vieraat liittyvät mukaan bakkanaaliin, joka huipentuu siihen, että kissan viulusta katkeavat kielet ja itsensä ekstaasiin piiskannut lehmä loikkaa kuun yli. Koira hekottaa kuin mielipuoli nähdessään vadin ja lusikan ravaavan lattialla.
Ja niin päättyy viimein hillitön sekoilu. Kaikki menevät nukkumaan (myös Kuu) ja nouseva Aurinko ihmettelee mistä moinen käytös on peräisin.
Laulu tekee vaikutuksen myös Pomppivan ponin asiakkaisiin, jotka vaativat Frodolta encorea. Hänelle juotetaan lisää olutta ja eikös vain kunnon hobitti innostu aloittamaan alusta. Mutta hänelle käy kalpaten. Loikattuaan ilmaan kuin lentävä lehmä konsanaan hän mätsähtää kolpakkotarjottimelle ja siitä lattialle ja siitä… Niin, minne herra Alismäki (Kuka se Frodo on? Mekö hänen nimensä mainitsimme? Ehei, kuulitte väärin, Alismäki, niinhän se oli) oikein on kadonnut? Onko hän kuljeksiva taikuri, jolla on ties mitä voimia ja aikeita? Vai onko hänellä hallussaan Sormusten sormus, Keski-Maan kohtaloiden säätäjä, jota itse Musta ruhtinas etsii ja hakee? Näihin kysymyksiin emme tilanpuutteen vuoksi vastaa tässä, vaan kehotamme lukemaan Tarun Sormusten herrasta sivut 172-1062 (vuoden 2007 yksiosainen laitos).
*
Tämä Sormusten herrassa (suom. s. 170-172) ensimmäisen kerran vuonna 1954 (suom. Panu Pekkanen 1973) julkaistu laulu otettiin vuonna 1962 mukaan Tom Bombadilin seikkailuihin – jossa se on saanut nimen The Man in the Moon Stayed Up Too Late (suom. Kuu-ukko kun unohtui juhlimaan) – aivan sellaisenaan, tai ainakin melkein sellaisenaan, jos tarkkoja ollaan.
Hammond ja Scull tietävät kertoa (Bombadil 2014, Commentary, s. 178) että Bombadilissa runon kahdeksannen säkeistön ensimmäisen rivin alusta on otettu pois Sormusten herran runon ensimmäinen sana ([Then] the ostler said to his tipsy cat…) ja kymmenennessä säkeistössä on yksi määräinen artikkeli vaihdettu epämääräiseksi (and a dish ran up with [the >] a spoon). Suomennoksessakin on yksi pieni muutos, kahdeksannessa säkeistössä on Bombadilin versiossa Aurinko isolla alkukirjaimella, Sormusten herrassa pienellä; myöhemmin runossa Aurinko on aina isolla alkukirjaimella myös Sormusten herrassa, joten tätä voi pitää lähinnä painovirheen korjauksena.
*
Kukapa muu tällaisen psykedeelisen ilotulituksen olisi voinut laatia paitsi (jos aikalaisiltaan Konnussa kysyisi) sekopäisistä hobiteista sekopäisin, Bilbo Reppuli? Ei kukaan muu, kuten Länsikairan Punaiseen kirjaan viitaten todetaan Sormusten herrassa (s. 170, ks. sitaatti yllä) ja samoin Bombadilin esipuheessa (s. 7).
Bilbo oli nähnyt monen monta monitaitoista eläintä matkallaan Sinne ja takaisin, hän oli kuullut Rivendellin hassujen haltioiden rallatuksia ja hän oli kenties käynyt matkallaan Pomppivassa ponissakin, majatalossa vanhan harmaan kukkulan juurella, vaikka sitä ei hänen muistelmissaan mainita. Ja kenties hän oli kuullut ja muistiinsa painanut jo pienenä kaikenlaisia lastenlauluja, joissa tietenkin tapahtuu yhtä ja toista.
Kenties myös J. R. R. Tolkien tunsi lastenlaulun jos toisenkin, ja yhden niistä hän varmasti (jokseenkin kaikkien englantilaisten tavoin) tunsi. Sen nimi on ”Kissa ja viulu” ja näin se menee:
Hey diddle, diddle!
The cat and the fiddle,
The cow jumped over the moon;
The little dog laughed
To see such sport,
And the dish ran away with the spoon
Kirsi Kunnas on siitä kirjoittanut suomeksi oman versionsa Hanhiemon iloiseen lippaaseen:
Pimpula pampula pinkuu!
kissa ja viulu vinkuu,
ja lehmä loikki yli täysikuun.
Pimpula pampula kauraa!
kulkukoira nauraa
ja paiskaa ammolleen suuren suun.
Pimpula pampula pajaa!
Lautanen lusikkaa ajaa,
ja kuu kipaisi taakse omenapuun.
Sormusten herrassa sanotaan, että ”nykyään siitä [= Frodon laulamasta laulusta] muistetaan yleensä vain rippeitä”, mikä on jokseenkin varmasti viittaus yllä lainattuun, jo 1500-luvulta saakka tunnettuun ”Kissaan ja viuluun”, jonka teeman ja henkilöiden ympärille Tolkien kokosi oman laulunsa, mutta Keski-Maan kontekstissa tapahtui toki päinvastoin.
Tolkienin runon historiasta vielä pari sanaa: se on Hammondin ja Scullin mukaan luultavasti saanut alkunsa suunilleen vuosina 1919-1920. Christopher Tolkien on julkaissut The History of Middle-earthin kuudennessa osassa The Return of the Shadow (s. 145-147) runon isänsä käsikirjoituksesta (joka on kirjoitettu Leedsin yliopiston paperille), ja siitä hieman korjattu versio julkaistiin Leedsissä Yorkshire Poetry -lehden loka-marraskuun 1923 numerossa nimellä The Cat and the Fiddle: A Nursery-Rhyme Undone and Its Scandalous Secret Unlocked (Bombadil 2014, Commentary, s. 173-176). Ja tämä nimi paljastaakin lopullisen varmasti Tolkienin innoituksen lähteen. Vuoden 1923 runo on pääpiirteissään sama kuin Sormusten herraan siitä muokattu versio, mutta joitakin pikku eroja voinee ottaa esiin, tämä runo kun on hieman enemmän scandalous kuin Frodon suuhun päätynyt:
– Kuu-ukon kerrotaan käyvän tuon tuostakin majatalossa juomassa päänsä täyteen
– Laulun edetessä etenee myös lautasen ja lusikan rakkaustarina, varsin kiihkeä sellainen. Ensiksi, kun on kerrottu, että Kuu-ukko on jo aika päissään ja kissakin hiprakassa: A dish made love to a Sunday spoon (kuulitte oikein). Sitten, kun Kuu-ukko on työnnetty takaisin Kuuhun: And the dish embraced the spoon. Ja kun lehmä on tehnyt mahtiloikkansa: In the middle the Sunday dish did run / Away with the Sunday spoon. Ja lopun saa lukija kuvitella, jos uskaltaa.
– Kuu-ukko ei anna heti periksi pöydän alle jouduttuaan, vaan tilaa lattiallekin lisää alea, vaikka aamu jo alkaa sarastaa.
– Runon lopussa Aurinko käskee juhlijat takaisin sänkyyn.
Mitäpä muuta tähän enää voisi sanoa kuin että hei hulinaa! Eikä tämä tähän pääty: Bombadil-kokoelman seuraavankin runon päähenkilönä sekoilee ystävämme Kuu-ukko. Siitä enemmän ensi kerralla, mutta tältä erää voinemme päättää toteamukseen, että tämäkään runo ei alun perin liittynyt mitenkään Keski-Maa-tarustoon, mutta koska siinä ei alun alkaenkaan ollut mitään sellaista, mikä ei olisi voinut kuulua hobittien elämänpiiriin, Tolkienin oli helppo ottaa se mukaan Bingo Bagginsin [myöh. Frodo Reppuli] seikkailuun Hobitin jatko-osan ensimmäisessä kirjoitusvaiheessa. Tosin hän aluksi kirjoitti käsikirjoitukseen lauseen In desperation Bingo began an absurd song, which Bilbo had been fond of (he probably wrote it) jälkeen ensin It went to a well-known tune, and the company joined in the chorus ja kirjoitti perään Troll Song sekä karkean ja loppua vailla olevan version Kivipaaden peikosta. Hän siis aikoi aluksi laittaa Frodon suuhun myöhemmin Samin sepittämänä ja esittämänä tunnetun hupailun (ks. TSH I/1.12, Pako kahlaamolle, s. 218-220) mutta vaihtoi tuota pikaa sen tilalle ”Kissan ja viulun” (ks. The Return of the Shadow, s. 141-142). Ja siihen se jäi.
Liite 1:
Vanha iloinen kapakka (Crypticevangelist, YouTube 24.7.2011; luettu 10.9.2021). Alun perin Ryhmäteatterin Taru Sormusten herrasta -teatteriesityksessä Taneli Mäkelän esittämä kappale. Fazer Finlevyn CD-levy vuodelta 1989, Scandia SCD 733. Säveltäjä: Toni Edelmann
Liite 2:
Yllä tekstiin linkkinä upotetussa Wikipedia-artikkelissa uumoillaan, että alkuperäinen lastenloru saattaa olla peräisin jo kaukaa keskiajalta, ainakin keskiaikaisten käsikirjoitusten mielikuvituksellisten kuvien joukossa esiintyy viulua soittava kissa – samoin kuin muitakin musisoivia eläimiä. Niitä on koottu tähän artikkeliin:
Medieval illustrations of psychedelic animals playing music raise many questions (Sian Moore, Classic FM 22.10.2020; luettu 10.9.2021).
(Kissa ja viulu vuonna 1909 leimatussa ranskalaisessa postikortissa)
Last edited: