Tom Bombadilin seikkailut: Runo 8, Mara Hultainen

Isilmírë

Kuukivi
Suomen Tolkien-seura

Tämä runo jos mikä on ihan puhdasta hobittifantasiaa, kun pelottavalta näyttävä peikkokin omistautuu ahtamaan yhden onnekkaan hobitin mahan täyteen herkkuruokaa sen sijaan että ahtaisi kyseisen hobitin omaan mahaansa. Runossa myös pistetään halvalla muutamia nimeltä mainittuja hobitteja, mikä saa miettimään, olisiko runon kirjoittaneella Samwais Gamgilla ehkä ollut jotain pientä hampaankolossa kyseisiä hobitteja kohtaan vai ovatko he pelkästään huumoria silmälläpitäen keksittyjä hahmoja myös tarinan sisällä. Joka tapauksessa nimihahmo Mara Hultainen (jonka nimen käännös on kyllä vähän hassu minun silmääni) on poikkeuksellisen reipas ja seikkailumielinen hobitiksi - varmaan runsaasti Tukien verta suvussa - koska hän ei ainoastaan jää juttelemaan kaikki muut pois pelottaneen peikon kanssa vaan lähtee jopa ypöyksin tämän matkaan. Tällä kertaa moinen uhkarohkeus myös palkitaan paitsi herkuilla myös niitäkin arvokkaammalla leipomistaidolla. Olisiko maailmaa nähnyt Sam siis ehkä yrittänyt hupirunollaan salavihkaa herätellä Konnun hobitteja totunnaisesta varovaisesta, mukavuudenhaluisesta ja seikkailuja kaihtavasta elämäntyylistään?

Runon ensimmäinen säkeistö alkaa hauskasti melkein samoin kuin edellisenkin: yksinäinen peikko istuu kivellä. Edellisen runon luunjärsijään verrattuna tämä yksilö on kuitenkin kuin toiselta planeetalta: ei ryyppää, ei rällää, ei edes syö lihaa. Käännös mukailee alkutekstiä uskollisesti mutta silti omintakeisesti; nautin Martinin sujuvasta ja luovasta kielenkäytöstä entistä enemmän aina kun alkuteksti on verrokkina vieressä.

Toisessa säkeistössä alkuperäispeikko tuskailee suomipeikosta poiketen paitsi jalkojaan myös kättensä karkeutta ja mainitsee pehmeän sydämensä lisäksi suloisen hymynsä (minun on hiukan vaikea kuvitella tätä, mutta kai se sitten pitää paikkansa). Keittotaitonsa suhteen hän on myös vaatimattomampi: kun suomipeikko kehuskelee oivalla keittotaidolla, alkuperäisversio toteaa keitostensa olevan "kyllin hyviä", joskin englanninkieleisen ilmauksen "good enough" voi käsittääkseni myös tulkita kiertoilmaukseksi aikamoisen hyvälle.

Kolmannen säkeistön suomennoksessa peikko suunnittelee vain kulkevansa Konnun kylissä, mikä kuulostaa paljon epämääräisemmältä ja pienimuotoisemmalta ekskursiolta kuin alkutekstin suunnitelma kulkea koko Kontu päästä päähän ystävän löytämiseksi.

Seuraavan säkeistön nimikäännökset ovat mielenkiintoinen sekoitus uutta ja vanhaa: koska Delving on jo Sormusten Herrassa käännetty Möyremäksi, se on Möyremä myös tässä runossa, mutta hobittien alkutekstiä ääntämyksellisesti myötäilevät sukunimet lienevät Martinin käsialaa. Sinänsä ne kyllä istuvat vallan hyvin Sormusten herran nimistönkin joukkoon, onhan sielläkin täysin käännettyjen nimien lisäksi sellaisia äänteellisiä mukaelmia kuin Tuk.

Viidennen säkeistön kuumaa tarkoittava murresana vari oli minulle uusi tuttavuus. Näin se runojen lukeminen sivistää ihmistä. Alkutekstissä pormestariparka tosin ei pelästyessään käy vuoron perään kylmäksi ja kuumaksi vaan muuttuu kertaheitolla pelosta purppuraiseksi ja pinkiksi. Englanninkielinen peikko puolestaan on kohteliaampi ja (suomenkielisestä poiketen lisäksi loukkaantuneena ja surullisena) pyytää lempeästi ettei Mrs. Bunce menisi pois, kun rouva Bans saa vain kehotuksen olla vikisemättä. Kumpikin rouvashobitti painelee joka tapauksessa kotiin piiloutumaan sängyn alle.

Kuudennessa säkeistössä suomennos ei mainitse Hoggin olevan vanha farmari, mutta eipä sen tiedon puute menoa haittaa kuten ei teurastajan nimenkään jättäminen pois. Sen sijaan suomeksi kerrotaan teurastajan koiran Yrmyn painelleen pakoon metsään asti (sanamuoto mahdollistaa myös tulkinnan metsänpeittoon joutumisesta, mutta se ei ehkä ole tarkoituksellista), kun sen alkuperäisversio Grip vain juoksee henkensä edestä.

Seitsemännen säkeistön alkuteksti kertoo peikon istuneen itkemään Umpikolojen portille, mikä suomeksi kuitataan lamaannuksella. Joka tapauksessa Mara Hultainen tulee lohduttamaan, joskin hän muotoilee huulenheittonsa hiukan eri tavalla kuin Perry-the-Winkle kysyen, tahtooko peikko telkien taa, eikä suinkaan todeten, että paljon parempi on olla Umpikolojen ulko- kuin sisäpuolella. Alkupeikko puolestaan ei hymyile vaan virnistää vastaukseksi.

Kahdeksannessa säkeistössä alkutekstin peikko ei huutele eläköötä Hultaiselle vaan toteaa Winklen olevan hänen makunsa mukainen poika, mutta lopputulos on kuitenkin sama: peikko kutsuu pienen lohduttajansa teelle kotiinsa ja tämä lähtee mielihyvin matkaan peikon selässä ratsastaen.

.........

Tämäkin alustus tulee kahdessa osassa, koska tänään en ehdi pidemmälle tekstien vertailussa. Jälleen kerran areena on kuitenkin vapaa keskustelulle jo tässä kohtaa, ja minä setvin runon toisen puoliskon huomenissa.

.........

Yhdeksännessä säkeistössä päästään herkkuihin asti. Nämä Martin on suomalaistanut mitä mainioimmalla tavalla: brittiläisten pikeletien eli crumpetien (en löytänyt näille varsinaista suomenkieleistä nimeä, mutta kyse on jonkinlaisista pannulla paahdetuista pienistä leipäsistä), voilla voidellun paahtoleivän, hillon ja kerman sijaan Mara Hultainen nauttii hentusia (pieniä murotaikinapohjaisia vuokakakkusia), rieskaa, voita ja pullaa. Kumpikin hobittiversio saa sentään kakkua ja paljon paljon teetä. Tulee nälkä lukiessa.

Seuraavassa säkeistössä alkaa leivontaopetus, ja minulle selvisi vasta nyt, että leivästä alkutekstissä käytetty laatusana "cramsome" on Tolkienin itsensä keksimä. Olin kuvitellut sen tarkoittavan rapeaa tai jotain muuta vastaavaa, mutta ainakin iDiction mukaan se tarkoittaakin jotakin sellaista, joka houkuttelee syömään liikaa. Suomeksi tässä kohtaa pyritään vain saamaan leivistä pulleita. Englanniksi peikko lupaa myös hienojen hentusten sijaan opettaa Winklen tekemään kevyitä ja ruskeita bannockeja, ja taas piti turvautua sanakirjaan. Ilmeisesti kyseessä on litteä skotlantilainen leipätyyppi, ja nytpä tekisi mieli kokeilla leipoa sellainen itsekin. Lopuksi peikko lupaa pienelle vieraalleen yösijan, alkutekstissä varustettuna pöllönpoikasenuntuvatyynyillä pöllyävän kuuloisen suomenkielisen pöllönuntuvissa nukkumisen sijaan.

11. säkeistössä ei ole mainittavia eroja kieliversioiden välillä, mutta 12. säkeistön Peeping Jack on suomeksi alkusoinnullinen Kurkkija-Kalle. Samassa säkeistössä sanotaan suomeksi kylän väen vain matkanneen "kuka milläkin neuvolla", englanniksi eritellään ponit, kärryt ja aasit/kaakit/konit (sanakirja antaa monta eri merkitystä englannin sanalle moke, mutta veikkaan, ettei Konnussa oikeasti ollut aaseja, eli konit ja kaakit lienevät kyseessä tässä tapauksessa). Alkuteksti ei väen perille tultua suomennoksesta poiketen puhu vuorenseinässä olevasta talosta vaan talosta mäessä, joten peikon asuinpaikka lienee oikeasti ollut sijainniltaan pikemminkin hobittimainen kuin luolatyyppinen.

Seuraavassa säkeistössä suomenkielinen väki anelee peikolta hienoja hentusia ja paksunpulleita leipiä, kun taas englanninkielisten hobittien tekee mieli vain "cramsomeja" (hotkittavan hyviä? mikähän olisi fiksu käännös) kakkuja.

Ihan makumieltymyksistä riippumatta kaikki saavat kuitenkin 14. säkeistössä lähtöpassit, englanniksi tosin vähän huolitellummalla kielellä kuin suomeksi. Mutta kävihän jo viidennessä säkeistössä selväksi, ettei suomipeikko ole ihan yhtä kohtelias ja kaunissanainen kuin brittipeikko, joten tämä ei tulle yllätyksenä.

15. säkeistössä ratkeava nuttu on englanniksi weskit eli waistcoat eli suomalaisittain liivi. Voimme kuvitella nappien lennähtelevän samaan tyyliin kuin Bilbon puskiessa Morian porttien läpi. Suomennoksessa ei sanota Maran istuneen peikon keittiön lattialla torstaivierailuillaan, eikä siitä myöskään saa ihan selkeää käsitystä siitä, että peikko näytti pienenevän nimenomaan Maran silmissä, koska hän itse kasvoi niin paljon ahmiessaan herkkuja.

Viimeisessä säkeistössä Maran ammatiksi mainittu mestarileipuri on englanniksi kirjoitettu Baker great, isolla alkukirjaimella, mikä antaisi olettaa, että Baker on ehkä suorastaan hänelle taitonsa takia annettu lisänimi - olkoonkin, että runotekstissä sen edessä on epämääräinen artikkeli a.


Taivas miten tämän runon jälkeen tekee aina mieli syödä jotain hyvää. Pitää kai hakea kuppi kaakaota ja pari keksiä.
 
Last edited:

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
Olen (turhaan) pohtinut runon ja sen hobittipäähenkilön nimeä. Alkutekstin Perry-the-Winkle on toki ymmärrettävä (luulisin), vaikkakaan ei intentioltaan selkeä: periwinkle = pikkutalvio (kasvi) / keskisininen (väri) / rantakotilo, mutta mitä tarkoittaa marahultainen? Ainoa mieleen tuleva selitys on hieman muunnettu sana ”parahultainen”. Se ei olisi varsinainen käännös, toki siinä mielessä rinnakkainen alkutekstin idealle, että jokin olemassa oleva ilmaisu on kammettu hieman nyrjälleen.

Runon alkuperäisessä versiossa, Kimalan kaupunkiin (Bimble Bay) sijoittuvasssa runossa The Bumpus (n. 1928) päähenkilö (ihminen) on nimeltään William Winkle ja yksinäisen peikon roolissa seikkailee Bumpus, joka ei ole peikko vaan omituinen otus, jolla on latuskaiset jalat ja pitkä häntä.
 
Last edited:

Satekai

pelikisälli
Suomalaisessa kansanperinteessä mara on jonkinlainen peikko tai paha olento joka aiheuttaa painajaisia tai istuu rinnan päällä aiheuttaen unihalvauksen. Toki mara voi tarkoittaa myös esim latvialaista jumalatarta tai pampajänistä. Kotuksen parahultainen -sanan selvityksen perusteella arvelisin, että mara hultainen voisi siis olla marainen eli joku jolla on mara tai on maran kaltainen. Voisiko se siis olla joku jolla on peikko tai on itse peikkomainen, eikä siksi pelkää sitä?
 

Telimektar

Fundamentalisti
Sympaattinen tarina. Tähän kokoelmaan kuulumaton "Dragon´s visit" -runo tulee ehkä jonkinlaisena vertailukohtana mieleen. Siinähän lohikäärme on aluksi ystävällinen, mutta väärinkäsityksen takia tilanne kääntyy traagiseksi.

Jos yritetään kuvitella Mara Hultainen -runolle jonkinlainen uskottavan tuntuinen kehyskertomuksen sisäinen historia, niin tuntuisi että se olisi kirjoitettu jonain sellaisena aikana jolloin peikot olivat turvallisesti taruolentoja. Kirjoittajaksi arveltu Sam Gamgi oli nähnyt Moriassa luolapeikon (tai ainakin sen jalan) ja epäilemättä kuullut Pippiniltä olog hai:sta. Olisi Sam sen jälkeen voinut edes leikillään kirjoittaa näin ystävällisestä peikosta? Minkälaisen vastaanoton nykyään länsimaissa saisi lastenruno ystävällisestä Isis-terroristista?
 

Isilmírë

Kuukivi
Suomen Tolkien-seura
Isis-terroristi (itse sanoisin mieluummin Daesh, koska Isis on lempeä, antelias ja magiassa mahtava suojelijajumalatar, jonka nimeä en soisi tahrittavan terrorismiin yhdistämällä) on sikäli huono verrokki, ettei sellainen edusta toista lajia vaan oman lajimme uskonnollis-poliittiseen fanaattisuuteen vajonnutta ääripäätä. Keskimaalainen vastine Daesh-terroristille olisi pikemminkin musta numenorilainen, ja siitä porukasta tuskin Samwais Gamgikaan kirjoitteli hilpeitä runosäkeitä.
 

Laichalaf

ben enyd
Jos yritetään kuvitella Mara Hultainen -runolle jonkinlainen uskottavan tuntuinen kehyskertomuksen sisäinen historia, niin tuntuisi että se olisi kirjoitettu jonain sellaisena aikana jolloin peikot olivat turvallisesti taruolentoja
Niin, ainakin voidaan todeta että mikäli tämä koskisi Keski-Maata, tapahtuma-aika olisi hyvin pitkällä TSH:n tapahtumien jälkeen. Näin ollen Sam Gamgi ei voisi olla kirjoittajana. Tulee likimain Muumilaakson Mörkö mieleen tästä peikosta. Sikäli, Muumipeikkokin on peikko, olen joskus ihmetellyt miten Tove J. on saanut tietoonsa niin paljon peikkojen elintavoista... Voisiko hän olla tarinan muistiinmerkitsijä?

(😉🙃🤪) Tämä sijoittaisi tapahtumat vankasti 5. Ajan loppupuolelle, jolloin jäljellä olevat peikot ja muut jättiläiset olivat lähes sukupuuton partaalla (otetaan esimerkiksi vaikka raamatullisen Goliathin kohtalo) ja siten saattoivat yrittää ystävystyä tavallisen kansan kanssa. On vaikea kuvitella että vapaiden kansojen sekoittuessa örkkien kanssa mukaan olisi jonkun ihmeen kautta päässyt myös peikkoverta. Näin ollen olisi varmaan arveltava että runossa on yksi viimeisistä Sumuvuorten hävityksestä selvinneistä peikoista ja tosiaan, hänessä saattaisi olla örkkien ja varhaisempien peikkojen geeneistöä, sillä hän osaa kuitenkin tuoda ajatuksiaan ilmi. (/😉🙃🤪)
 

Liitetiedostot

Last edited:

Telimektar

Fundamentalisti
Vanhalla kansalla oli kyllä tapana kertoa huvittavia tarinoita vaarallisista tai vahingollisista eläimistä (suomalaisten kansansatujen tyypillinen antisankariporukka karhu, susi ja kettu), mutta näissä tarinoissa kai harvoin oli mitään sympatiaa kuvattuja hahmoja kohtaan. "Karhunpalvelus"- tarina-aihe varoitti luottamasta kesynkään tuntuisiin villipetoihin. Sitten oli tarinoita joissa ihminen ensin osoittaa sääliä jotain haavoittunutta petoa kohtaan ja peto palkitsee tämän myöhemmin. Edelleen lastenkirjoissa voi tulla vastaan kilttejä dinosauruksia yms., mutta oikeat dinosaurukset ovatkin turvallisesti sukupuuttoon kuolleita, ja on vaikea kuvitella että sellaisilla seuduilla, joissa vaikkapa hait tai krokotiilit toistuvasti hyökkäävät ihmisten kimppuun, saisi kovin hyvää vastakaikua lorulle kiltistä haista tai krokosta.

Keski-Maan peikot olivat ilkeää porukkaa, ja vaarallisia Eriadorissa kulkijoille kolmannen ajan lopulla (Ainur ja Iluvatarin lapset saattoivat langeta pahaan ja joskus jopa palata lankeemuksen jälkeen takaisin oikealle puolelle, mutta Melkorin luomien tai turmelemien lajien edustajat eivät ikinä lipsahtaeet hyvän puolelle). Peikot surmasivat esimerkiksi Aragornin isoisän Aradorin, parhaassa iässä olleen samoojapäällikön. Tämä tapahtui vain 11 vuotta ennen Bilbon ja kääpiöiden Ereborin-retkeä. Ties vaikka Bertti, Tom ja Vili olisivat pistäneet Aradorin poskeensa. Sikäli olisi varsin kiinnostavaa, jos tämä runo todella olisi Sam Gamgin kirjoittama.
 

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
Tämä on tietysti tylsä selitys, mutta Vanhan Peikon lempeän luonteen taustalla tärkein tekijä on kuitenkin se, että hän oli olemassa suunnilleen sellaisena kuin oli jo silloin, kun Tolkien päätti siirtää hänet Bimble Bayn maisemista Keski-Maahan, mitä nyt nipsaisi Bumpuksen hännän poikki ja selitteli tekoaan sysäämällä koko jutun Samvaisin kontolle.

Niin kuin teki monelle muullekin alun perin Keski-Maahan kuulumattomalle hahmolle kovin paljon niitä muokkaamatta. Tämän eriaikaisten ja eri tyylilajeja edustavan sillisalaatin hän selitti sitten esipuheessa, aika hyvin ja hauskasti itse asiassa. Eli teki itsestään, tuosta ”alemmasta luojasta”, paikallisesti ja ajallisesti laajan perimätiedon.

Tavallaan Tolkien on tehnyt Punaisesta kirjasta / Bombadilin seikkailuista itselleen hirnyrkin, ja jos vertausta haluaa jatkaa väistämättä seuraavaan kysymykseen, hirnyrkin uhreja ovat hänen vanhat runonsa. Nehän ovat eläviä olentoja, eivätkö olekin?
 
Ylös