Sûlwen
Tuulistukka
Olen alun perin kirjoittanut tämän runon Tomin ja Kultamarjan ensikohtaamisesta 11 vuotta sitten, mutta en koskaan julkaissut sitä missään. Löysin runon vastikään vanhojen paperieni joukosta ja sain vihdoin muokattua siitä pari säettä, jotka olivat aiemmin jääneet minua vaivaamaan. Siitä hyvästä postaan tämän nyt vihdoin tänne riemuksenne.
Tom ja Joen tytär
Poluton on metsän syli,
uudet kukat hehkussaan.
Matka kulkee kukkain yli
halki nuoren laajan maan.
“Hei ja hoi!” Näin ilkamoi
tuo puiden ja kukkain tuttu,
hänellä keltasaappaat on
ja kirkkaansininen nuttu.
Taittuu pintaan Halavaisen
valonsäde auringon.
Metsäläisen laulavaisen
ääni kaikuu, suruton:
“Heipä hei! Näin askel vei,
jo jalat joelle toivat!”
Ardan keväässä luonto hehkuu,
linnutkin ilkamoivat.
Veteen astuu pieni mies tuo,
joen pyörteissä rallattaa:
“Hei ja hoi! Nyt lammikon luo
käyn lumpeenkukkia noutamaan.”
Virtaa ylös, jokea pitkin
hän kahlaa jaloin innokkain.
“Ding ja dong ja trallalaa!”
näin laulu jatkuu vain.
Luona kirkkaan metsälammen,
keskellä vehreän kaislikon
kultatukkainen Joen tytär
kylpemässä siellä on.
Kuin lumpeenkukka kaunokainen,
kuulas, hento, valkea,
on tuo neito nauravainen,
metsän impi korea.
Pysähtyy kulku matkalaisen,
laulu hetkeksi katkeaa.
Hehkeä tytär Jokinaisen
hymyllään hänet lumoaa.
“Mitäpä kätkössä kaislikon
on keskellä kauneimman kesän?
Kukapa kukkea neito on
nyt lumpeista luonut pesän?”
“Vesi on kuulas sekä syvä,
tuulessa tuntuu ruohon tuoksu.
Pysähdy, ystävä, näin on hyvä;
lopeta tarpeeton juoksu.
Aurinko käy länttä kohti.
Lehvät luovat varjojaan.
Joen tytär, metsän lapsi
tässä pesee kutrejaan.”
Näin laulaa neito kultatukka.
Linnut toistaa lauluaan.
Hehkuu maa ja puu ja kukka,
mies taas ryhtyy laulamaan:
“Tunnen puut ja kasvit, taidan
ruohonkorren jokaisen.
Vaan marjaa luona lammen laidan
enpä tunne, enpä en.”
“Olenko marja minkäänlainen,
kukkako lienen korea?
Vai ehkä lintu laulavainen,
satakielikö sorea?
Tuulen henkäys, sateen tuoksu,
poutapilvi valkoinen,
vaiko puron vilkas juoksu;
aavistatko vastauksen?”
“Marja olet, marja kultainen,
Kultamarja, heipä hei!
Ilomieli, Joen tytär,
kaunokainen, trallalei!
Lähde mukaan, armas marja,
Marjakulta tyttönen.
On minulla koti kyllin suuri
asua kahden sydämen.”
Ei sydäntä saa käskemällä
hullun lailla hakkaamaan.
Vaan joskus ensi näkemällä
tunnistaa voi rakkaansa.
Ja naiseltaan sai hattuunsa
sen sulan sinisen
vanha Tom Bombadil,
joka sai Joen tyttären.
Poluton on metsän syli,
uudet kukat hehkussaan.
Tanssivat he kukkain yli
julistaen onneaan:
“Hei ja hoi! Vaan kuinka voi
näin kohtalo olla hyvä!
Löysin onnen luota lammen,
jonka vesi on kuulas ja syvä.”
Tom ja Joen tytär
Poluton on metsän syli,
uudet kukat hehkussaan.
Matka kulkee kukkain yli
halki nuoren laajan maan.
“Hei ja hoi!” Näin ilkamoi
tuo puiden ja kukkain tuttu,
hänellä keltasaappaat on
ja kirkkaansininen nuttu.
Taittuu pintaan Halavaisen
valonsäde auringon.
Metsäläisen laulavaisen
ääni kaikuu, suruton:
“Heipä hei! Näin askel vei,
jo jalat joelle toivat!”
Ardan keväässä luonto hehkuu,
linnutkin ilkamoivat.
Veteen astuu pieni mies tuo,
joen pyörteissä rallattaa:
“Hei ja hoi! Nyt lammikon luo
käyn lumpeenkukkia noutamaan.”
Virtaa ylös, jokea pitkin
hän kahlaa jaloin innokkain.
“Ding ja dong ja trallalaa!”
näin laulu jatkuu vain.
Luona kirkkaan metsälammen,
keskellä vehreän kaislikon
kultatukkainen Joen tytär
kylpemässä siellä on.
Kuin lumpeenkukka kaunokainen,
kuulas, hento, valkea,
on tuo neito nauravainen,
metsän impi korea.
Pysähtyy kulku matkalaisen,
laulu hetkeksi katkeaa.
Hehkeä tytär Jokinaisen
hymyllään hänet lumoaa.
“Mitäpä kätkössä kaislikon
on keskellä kauneimman kesän?
Kukapa kukkea neito on
nyt lumpeista luonut pesän?”
“Vesi on kuulas sekä syvä,
tuulessa tuntuu ruohon tuoksu.
Pysähdy, ystävä, näin on hyvä;
lopeta tarpeeton juoksu.
Aurinko käy länttä kohti.
Lehvät luovat varjojaan.
Joen tytär, metsän lapsi
tässä pesee kutrejaan.”
Näin laulaa neito kultatukka.
Linnut toistaa lauluaan.
Hehkuu maa ja puu ja kukka,
mies taas ryhtyy laulamaan:
“Tunnen puut ja kasvit, taidan
ruohonkorren jokaisen.
Vaan marjaa luona lammen laidan
enpä tunne, enpä en.”
“Olenko marja minkäänlainen,
kukkako lienen korea?
Vai ehkä lintu laulavainen,
satakielikö sorea?
Tuulen henkäys, sateen tuoksu,
poutapilvi valkoinen,
vaiko puron vilkas juoksu;
aavistatko vastauksen?”
“Marja olet, marja kultainen,
Kultamarja, heipä hei!
Ilomieli, Joen tytär,
kaunokainen, trallalei!
Lähde mukaan, armas marja,
Marjakulta tyttönen.
On minulla koti kyllin suuri
asua kahden sydämen.”
Ei sydäntä saa käskemällä
hullun lailla hakkaamaan.
Vaan joskus ensi näkemällä
tunnistaa voi rakkaansa.
Ja naiseltaan sai hattuunsa
sen sulan sinisen
vanha Tom Bombadil,
joka sai Joen tyttären.
Poluton on metsän syli,
uudet kukat hehkussaan.
Tanssivat he kukkain yli
julistaen onneaan:
“Hei ja hoi! Vaan kuinka voi
näin kohtalo olla hyvä!
Löysin onnen luota lammen,
jonka vesi on kuulas ja syvä.”
