Traumaattiset lastenohjelmat

Tänne saa laittaa juttua lastenohjelmista, jotka olivat lapsena niin pelottavaa katseltavaa, että ne tunkeutuivat painajaisiin ja saivat aikaan traumoja.

Aloitetaanpa tällaisella: Onko kukaan koskaan katsonut sellaista ohjelmaa kuin Aasi, Morso ja Mouru? Jos ei ole, olette aivan sika onnekkaita! Ohjelma on tarkoitettu pelästyttämään lapsi henkihieveriin. Itse olin aina salamana sängyn alla, kun Morso ilmaantui ruutuun. Myös osalla luokkakavereistani on samanlaisia kokemuksia. Onneksi sitä ei näytetä enää telkkarista!

Haha!! Johan sä aiheen tempasit

Itsehän näin painajaisia siitä pikkukakkosen pellestä.. En enää muista sen nimeä.. Mut sillä oli se puukärmeskin Varsinkin sen jälkeen, kun äiti kerran kylppärin ohi eteiskäytävää käveltyäni oli laittanut pellenamarin päähän ja sanoi sieltä yht'äkkiä "BÖÖ!!".. Voi mua parkaa sen jälkeen.. Juoksin itkien ja kirkuen karkuun. Haha!!

Tarkoitatko Pelle Hermannia? Myös minusta se oli aivan kammottava otus. Se oli muuten keppi, ei käärme ja se nauroi! Pulipelle

Haha!! Juu just se! Pelle Hermanni Joo se oli ihan sairaan pelottava namusetä Voi tuska.. Kauhia lapsuus

Englanninkielen opetusohjelma Hello hello hello oli musta pelottava. Etenkin ne pahikset, Cecil ja Sissy.

Toisenlaisia traumoja aiheutti ohjelma (Noppa?), jossa vähän väliä esitettiin laulua nimeltä Katinka. Mua sitten ärsytti tää kohta "ai ai Katinka, missä Miska, Petruska", sillä mulle jäi siitä kuva että tyttö jää rannalle ruikuttamaan kun pojat ne vaan kiertää mualimaa. Toinen ärsyttävä oli tää rouvahuldahuoleton, joka oli neljän lapsen äiti ja näistä vanhimman suurin ansio oli se että hän oli vaimo merimiehen. Aaargh!

Minun lapsuuteni pahimmat televisiotraumat liittyvät uutisiin, epämääräisesti muistan kuinka Estonia-uutisoinnissa joku grafiikka (ei siis mikään livekuva edes) sai minut nojatuolin taakse piiloon, myöhemmin joku sotauutisointi ahdisti.

Tästä voi siis päätellä ettei mikään lastenohjelma ole minua hirveästi traumatisoinut. Pelle Hermannia katsoin ihan mielelläni (tosin näin jälkikäteen muistellen siinä oli kyllä vähän ahdistava tunnelma, mutta ehkä se oli se miljöö. Morso-ohjelmaa en ehkä ole edes katsonut, tai ainakaan minulla ei ole siitä mitään muistikuvia, vaikka ainakin nykyään kyllä tiedän kyseisen ohjelman. Pikku kakkosen varokaa heikkoja jäitä -animaatio saattoi vähän ahdistaa (tai ainakin muutama vuosi sitten ahdisti, minä kyllä tosin taidan pienesti ahdistua kaikista vanhoista animaatioista, enkä välttämättä sisällön takia). Karvakuonojen Rikua saatoin jostain syystä pikkuisen pelätä, ja tietysti Muumien Mörköä, mutta en tietääkseni niin paljon että olisin paennut sängyn alle.

off: Tuon Miska soutaa joella -biisin kuulin viimeksi viikonloppuna, ja eihän sen sanoissa ole mitään järkeä Miska soutaa joella, rannalle jäi Petruska, eli Petruska jäi rannalle kun Miska lähti soutelemaan, mutta sitten seuraavaksi joltain random Katinkalta ovat molemmat pojat hukassa.

Minä pidin Aasista ja Morsosta, kuten myös Pelle Hermannista. En kokenut niissä mitään pelottavaa... Ehkä olin outo lapsi.

Enpä hirveästi mitään traumoja muista, mitä nyt Kaukametsän pakolaiset oli vähän ahdistava, Mörköä oli pakko vähän pelätä ja sitten oli vielä ihan oikeasti kamala pelotteluun tarkoitettu ohjelma Sätkyjä ja tärinöitä, jonka jokainen jakso tyyliin loppui siihen, että päähenkilölapsi kuoli tehtyään jotain pahaa.

Pahin trauma kuitenkin johtui My Little Pony-piirretystä. Sain pari videota kummeiltani, ja sitten viimeinen video päättyi jaksoon, jossa joku poni kidnapattiin (?). Ihan jakson viimeisillä minuuteilla kidnappaaja näkyi: se oli hirveä, iso, punasilmäinen vuohi, joka asui pimeässä luolassa. Se oli ihan hirveän ahdistava! Vieläkin kammottaa mielikuva pimeydestä esiin astuvasta paholaisesta. Ja se oli sentään sarjassa, joka oli muuten vaan vaaleanpunaisia poneja ja aurinkoa ja kukkasia.

En millään viittis aloittaa uutta ketjua, joten kysynpä tuohon aiemmin mainitsemaani Noppaan liittyen että muistaako kukaan sellaista laulua jossa esiintyivät Jaana Juu (?) ja Petteri Kulinakuu (?) ja jossa "vasen jalka taas saa toista matkia"? Traumoja se biisi tosin aiheuttaa vasta nyt aikuisena kun yritän kuumeisesti muistella että mitensenymenikään...

Ei kyllä biisi tule mieleen, mutta lapsuuden pelottavimpia telkkarikokemuksia oli Röllin jakso jossa laulettiin Itsensäpelottelulaulu. Pelkäsin karhuja hyvin paljon ja laulun loppupuolella karhu hiippaili pimeässä metsässä Röllin takana ja minä istuin sohvalla jalat kippurassa ettei varmasti varvaskaan mene sohvanreunan yli ja jännitin koko jakson ajan sitä karhua ja vähän jättiläisrottaakin. Ja silti se piti aina katsoa uudestaan.
Toinen josta tuli hassuja tuntemuksia oli Muskettikoirat kun kuningas oli siepattu. En meinannut saada millään rauhaa kun tiesin että se oli vankina enkä olisi millään jaksanut odottaa seuraavaa jaksoa. Siinä oli jotain pakkomielteistä siinä tunteessa. Ehkä ihastuin piirroshahmoon tai jotain...

Tuli tässä mieleen yksi ohjelma, joka pelotti pikkusiskoani (ja välillä hieman minuakin). En muistanut nimeä, mutta kiitos netin (ja Silmittömän Sääsken!) löysin Syrhämän. Muutenhan ohjelma oli ihan kiva, mutta pahikset... No, oli pahoja. Ja meikä tykkäsi niistä varmaan eniten.

Kaukametsän pakolaiset oli minullekin ahdistusta aiheuttava - siilien jääminen auton alle ja fasaanin päätyminen piiraaksi ja ties mitä muuta.
Muistan myös Peukaloisen retkien sen kohdan, jossa Peukaloisen Martti-hanhi aiottiin pistää pataan.

Mörön kanssa olen kovasti ihmetellyt aivojeni toimintaa. Kuten varmaan suurella osalla suomalaisista lapsista, oli Mörkö painajaisteni vakiovieras, kunnes yhtenä yönä, kun olin jotain kuuden vanha, näin unta, jossa Mörkö muuttui Buzz Lightyeariksi, teimme sovinnon, enkä sen jälkeen nähnyt Mörkö-painajaisia

Olin melkein unohtaa yhden suht pelottavan ohjelman, Hui Hai Hiiden. Aina kun hiisi (eli hänen jalkansa) ilmestyivät ruutuun, niin voi kiessus että pelkäsin.

Athrylia sanoi:

Tarkoitatko Pelle Hermannia? Myös minusta se oli aivan kammottava otus. Se oli muuten keppi, ei käärme ja se nauroi! Pulipelle

Click to expand...

Joo Hermanni oli hauska, mut kepakkoa pelkäsin joskus ihan oikeasti.

Muistan myös sen kun äiti luki lehdestä Hermannin kuolleen, vaikka ei se meitsiä koskettanut, olin liian pieni. Myöhemmin allekirjoittaneelle on selvinnyt minkälainen juoppo se oli tai siis Veijo Pasanen oli.

Sitten toinen traumaattinen kokemus oli hapsiaisjakso, jossa Hapsiainen tutustui ihmisen anatomiaan. Yleensä diggasin Hapsiaisesta, siitä en.

Sitten näin aikuisena saan näistä lastenohjelmista traumoja, jos satun "vahingossa" katsomaan krapulapäivänä tylsyyteeni.

Minulla ei taida olla mitään traumaattisia lastenohjelma-muistoja lapsuudestani... Paitsi jos muistellaan Hopeanuolta (jota ei kylläkään tv:ssä ole esitetty) ja siinä olevia karhuja. Pelkäsin aivan kuollakseni, että lähimetsästä löytyy samanlaisia hurjimuksia, jotka käyvät kimppuun. Näin muistaakseni niistä joskus painajaisiakin.

Äitini ja sisarukseni kertoman perusteella olin aika tunteellinen tv:n katsoja. Jos piirretyssä tai lastenelokuvassa tapahtui jotain surullista, niin yleensä itkin mukana. Voin kyllä allerkirjoittaa nuo kertomukset, sillä olen vieläkin aika eläytyväinen ja herkkis-katsoja.

Hopeanuoli on muuten aika järkyttävä ohjelma. Tykkään kyllä välillä katsoa sitä, mutta en sen jälkeen ikinä mene yksin ulos enkä kovin kauas talosta. Varsinkaan jos on pimeää.
Eräs tuttuni on jopa käsittääkseni saanut oikeita traumoja katsottuaan tuota ohjelmaa liian pienenä. En tiedä tarinaa kovin tarkasti, mutta olisikohan jopa saanut ihan hoitoa kyseiseen traumaan. Järkytyinkin kuullessani töissä että yksi lapsista puhui katsoneensa sitä.

Hopeanuoli merkitsee minulle intiaaniaiheista sarjakuvalehteä. Jokaisen sivun alalaidassa oli jotain faktatietoa intiaaneista. Taisin joskus rukoilla suurta Manitouta lehden innoittamana.

Heikko-Peikko traumatisoi minua lapsena eniten. Oli liian helppoa eläytyä heikon, onnettoman peikon rooliin. Ohjelman tunnarikin oli pateettinen. Aikuisten ohjelmista Safiiri ja Teräs pelotti. Sarjan efektit olivat kömpelöitä, mutta usein toimivia. Tähän maailmaan karannutta entiteettiä voitiin todellakin kuvata pitkin seinää liikkuvalla valoläikällä. Ja sitten kun pienen pojan äidikseen luulema olio kääntyi ja sen silmät loistivat kuin lamput... vieläkin tulee kylmiä väreitä. Olin silloin jo kouluikäinen, kuten Triffidien kapina -sarjaakin seuratessani.

ARG! Minäkin muistan nimenomaan nuo äidin lamppusilmät... pelkäsin pitkään kellariin menoa. Pieni poika siis meni rappusia kellariin ja tsadam!

Selkeästi mieleenpainuvaa, itse en olisi edes osannut sanoa mistä ohjelmasta tuo kohta on peräisin, mutta mieleen se kyllä on jäänyt. Isoveli oli kova sarjan fani, joten vissiin sitäkin sitten on tullut katsottua enemmän kuin itse muistankaan

Husky sanoi:

En millään viittis aloittaa uutta ketjua, joten kysynpä tuohon aiemmin mainitsemaani Noppaan liittyen että muistaako kukaan sellaista laulua jossa esiintyivät Jaana Juu (?) ja Petteri Kulinakuu (?) ja jossa "vasen jalka taas saa toista matkia"? Traumoja se biisi tosin aiheuttaa vasta nyt aikuisena kun yritän kuumeisesti muistella että mitensenymenikään...

Click to expand...

Petteri Pulinapuu. Muistan biisin, sitä laulettiin meillä ekalla luokalla koulussakin. Nokkela opettajamme vaihtoi jaanat ja petterit välillä oppilaiden nimiin. Osakseni koitui olla vara-petteri. Ei siksi, että olisin ollut pulinapuu (kaikkea muuta), vaan koska nimeni rimmasi.
"Tässä on Markku Muu, tässä on Jaana Juu, tässä on Lasse Luu, Petteri Pulinapuu. Ja vasen jalka saa nyt toista matkia, ees ja taas ja ympäri ja kaikki tahdissa." Jotenkin noin se meni. En hirveän hyvin muista, kun olin ekaluokkalainen vuonna 1975..
Mutta nämä 70-luvun lastenlaulut olivat tosi traumatisoivia. Kuten Lörpötys. "liru laru loru, moni turha poru ratki riidaksi muuttuu, löpö löpö löpö, se on ihan höpö joka leikistä suuttuu". Aaaargh!

---

Pagba sanoi:

Hopeanuoli merkitsee minulle intiaaniaiheista sarjakuvalehteä. Jokaisen sivun alalaidassa oli jotain faktatietoa intiaaneista. Taisin joskus rukoilla suurta Manitouta lehden innoittamana.

Heikko-Peikko traumatisoi minua lapsena eniten. Oli liian helppoa eläytyä heikon, onnettoman peikon rooliin. Ohjelman tunnarikin oli pateettinen. Aikuisten ohjelmista Safiiri ja Teräs pelotti. Sarjan efektit olivat kömpelöitä, mutta usein toimivia. Tähän maailmaan karannutta entiteettiä voitiin todellakin kuvata pitkin seinää liikkuvalla valoläikällä. Ja sitten kun pienen pojan äidikseen luulema olio kääntyi ja sen silmät loistivat kuin lamput... vieläkin tulee kylmiä väreitä. Olin silloin jo kouluikäinen, kuten Triffidien kapina -sarjaakin seuratessani.

Click to expand...

Luoja armahti minua nähtävästi monelta traumalta, kun meille tuli telkkari vasta samana vuonna, kun aloitin koulun.
Muistan kyllä Heikko-peikon ja sen ärsyttävän, pateettisen tunnusbiisin.
Safiiri ja Teräs oli tosiaan kammottava! Yritin aina nukkua, kun vanhemmat katsoivat sitä. Mutta tietenkin vilkaisin ruutuun juuri väärällä hetkellä, kun pimeä voima oli mennyt Safiirin sisään ja silmissä näkyi pelkkää mustaa. Sekä Safiirin ja Teräksen että Triffidien kapinan takia jäi vuosikausiksi pelko seinällä värjyviä varjoja ja ikkunan takana rapisevia oksia kohtaan.
Ja kyllä, tuo intiaanisarjis on aina ollut minullekin se ainoa oikea Hopeanuoli. Halusin aina olla kuin Kuunsäde. Kissani nimesin tietysti Tinkaksi..

Rhosgobella sanoi:

Muistan kyllä Heikko-peikon ja sen ärsyttävän, pateettisen tunnusbiisin.

Click to expand...

Olenkohan mä outo, mutta tykkäsin Heikko-Peikosta. Tunnaria en muista. Enkä muista, että olisin ylipäänsä lastenohjelmista saanut muistettavia traumoja.

Rhosgobella sanoi:

Mutta nämä 70-luvun lastenlaulut olivat tosi traumatisoivia. Kuten Lörpötys. "liru laru loru, moni turha poru ratki riidaksi muuttuu, löpö löpö löpö, se on ihan höpö joka leikistä suuttuu". Aaaargh!

Click to expand...

Juu, tuo oli kyllä kaamea. Monet lastenlaulut on jääneet ikävästi soimaan, varsinkin kun niitä kuuli ihan liikaa aikanaan. Mörrimöykkykin on aiheuttanut inhon väristyksiä jo yli parikymmentä vuotta, vaikka ehkä mä siitä lapsena pidinkin.