Nerwende
Kontulainen
Tästä se alkaa. Se on päällimmäinen fiilis nyt ja varmasti aina, kun on avannut kannet, myhäillyt läpi Sormusrunon ja aloittaa ensimmäisen rivin:
This tale grew in the telling...
(Kyllä vain, anteeksi: minulla ei vieläkään ole käännöstäni.) Esipuheen "vika" on ehkä se, että sen parhaiten ymmärtää vasta kun on lukenut tarinan jo vähintään kerran - mieluummin useasti. Vielä paremmin sen ymmärtää, jos on dokumenttien, oheiskirjojen tai webbisivujen kautta tutustunut Tolkienin elämään ja kirjoitusprosessiin. Vasta sitten tuon aloituksen kaltaiset lauseet saavat merkitystä ja sisältöä: Tolkien todellakin kirjoitti tarinan, joka kasvoi itsestään, ja tutustui itsekin maisemiin ja henkilöihin joita ei ollut kaikkia etukäteen suunnitellut. Esipuheen "käyttökelvottomuus" ensikertalaisen lukijan silmissä johtuu siitä, että se onkin lisäys toiseen, tarkistettuun laitokseen, ja Tolkien puhuttelee siinä jo olemassaolevaa lukijakuntaansa.
Muistan selkeästi nuorena periatteellisena lukijana kahlanneeni koko esipuheen ja prologit uskollisesti lävitse tajuamatta niiden sisällöstä paljoakaan, sekoittaen autuaasti Sauronin ja Sarumanin ja pohtien, että puhutaanko tässä nyt siitä oikeasta isosta sodasta. Minulla nimittäin ei ollut mitään ennakkokäsityksiä kirjasta eikä hajuakaan siitä mistä se kertoo. Tarkoittaa: esipuhe sekoitti kohdallani täysin faktan ja fiktion. Olin kylläkin nähnyt pätkiä Bakshin piirretystä, mutta en osannut yhdistää sitä vanhempieni kirjahyllyssä salaperäisenä jököttävään kirjaan. Esipuheen sisältö meni siis monestakin syystä täysin ohi, mutta jotain siitä silti tarttui saatteeksi matkaan: tämä on nyt jotain suurta ja ennenkokematonta. On merkityksetöntä kuinka paljon ja mitä olet lukenut ennen tätä. Tämä tarina on erilainen. Oikeastaan... esipuhe kuiskii: Sinulla on nyt käsissäsi jotain todella merkittävää.
Yksi ilahduttavimpia kohtia esipuheessa (näin jälkikäteen lukien) on Tolkien viittaus arvostelijoihinsa (I have no cause to complain, since I have similar opinions of their works, or of the kinds of writing that they evidently prefer) - professorin huumorintajussa ja itsevarmuudessa on jotain sykähdyttävää. Tottahan jokainen meistä faneistakin löytää epäkohtia, virheitä ja rutistavaa teoksesta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että puntarissa painaa enemmän kokonaisuus, joka onkin sitten aivan omaa luokkaansa. Ja Tolkien on tietenkin täysin oikeassa sen ainoan oikeasti myönnettävissä olevan epäkohdan kanssa: tarina todellakin on liian lyhyt. Vai miksi me luemme sitä uudestaan ja uudestaan, ja etsimme käsiimme kaikki muutkin samaan maailmaan sijoittuvan kirjoitukset, ja vielä sittenkin toivomme että niitä olisi enemmän?
Sitten se melkorin allegoria. Siitä lienee syytä vähän tässä keskustella, niin usein se nousee esille, ja niin usein kysytään, että mitä se edes tarkoittaa. Niitä piilotettuja merkityksiä on kaivettu ja tullaan kaivamaan aina Mandosin viimeiseen tuomioon asti. Siitäkin huolimatta, että Tolkien selväsanaisesti toteaa, että "it is neither allegorical nor topical".
Katsotaanpas mitä nämä termit merkitsevät:
Käänöksessämme "topical" lienee käännetty ajankohtainen? Tällä disklaimerilla Tolkien siis haluaa irtisanoutua väitteistä, että Sormusten Herra sisältäisi jotain piilomerkityksiä tai -opetuksia siitä ajankohdasta jolloin se kirjoitettiin ja julkaistiin - ts. siis Toisen Maailmansodan aikaisesta Euroopasta ja sen poliittisesta tilanteesta. Kertomuksella ei siis kirjoittajan itsensä mielestä pidä spekuloida tyyliin "entä jos Hitler/Sauron olisi saanut ydinaseen/Sormuksen käsiinsä". Hän myöntää reilusti, että kirjailijan omat elämänkokemukset väistämättä vaikuttavat aina kertomuksiin, mutta tekee selkeän eron allegorian ja "applicabilityn" välille (lieneekö tuo käännetty "sovellettavuus"?). Ero näiden kahden välillä on merkittävä, ja se on niiden aikaansaajassa: allegoria on lähtöisin teoksen tekijästä ja on tarkoituksenmukaista, applicability on lähtöisin lukijan (/katsojan/kuulijan) omasta päästä, siellä pyörivistä ajatuksista, kokemuksista, asenteista.
Nyt sitten syötti keskusteluun: haluaako joku kyseenalaistaa kirjailijan (tai minkä tahansa taiteenlajin harjoittajan) oikeuden kiistää teoksensa allegorisuus? Eikö "Deny Everything" olekin tehokkain keino piilotetun propagandan levittämisessä? :wink:
Lopuksi heitän vielä yhden triviaalikysymyksen (johon siis haen vastausta, en tiedä sitä itse): kuka onkaan mysteerinen Mrs. N. Smith joka mainitaan esipuheen lopussa? Lienee ollut Tolkienin sihteeri tai vastaava, vaan kun en muista moista nimeä muissa yhteyksissä kuulleeni.
(Sauron soikoon, nyt meni kirjoitus niin pitkäksi, etten ehtinyt postittamaan tätä tiistain puolella. Suonette anteeksi?)
This tale grew in the telling...
(Kyllä vain, anteeksi: minulla ei vieläkään ole käännöstäni.) Esipuheen "vika" on ehkä se, että sen parhaiten ymmärtää vasta kun on lukenut tarinan jo vähintään kerran - mieluummin useasti. Vielä paremmin sen ymmärtää, jos on dokumenttien, oheiskirjojen tai webbisivujen kautta tutustunut Tolkienin elämään ja kirjoitusprosessiin. Vasta sitten tuon aloituksen kaltaiset lauseet saavat merkitystä ja sisältöä: Tolkien todellakin kirjoitti tarinan, joka kasvoi itsestään, ja tutustui itsekin maisemiin ja henkilöihin joita ei ollut kaikkia etukäteen suunnitellut. Esipuheen "käyttökelvottomuus" ensikertalaisen lukijan silmissä johtuu siitä, että se onkin lisäys toiseen, tarkistettuun laitokseen, ja Tolkien puhuttelee siinä jo olemassaolevaa lukijakuntaansa.
Muistan selkeästi nuorena periatteellisena lukijana kahlanneeni koko esipuheen ja prologit uskollisesti lävitse tajuamatta niiden sisällöstä paljoakaan, sekoittaen autuaasti Sauronin ja Sarumanin ja pohtien, että puhutaanko tässä nyt siitä oikeasta isosta sodasta. Minulla nimittäin ei ollut mitään ennakkokäsityksiä kirjasta eikä hajuakaan siitä mistä se kertoo. Tarkoittaa: esipuhe sekoitti kohdallani täysin faktan ja fiktion. Olin kylläkin nähnyt pätkiä Bakshin piirretystä, mutta en osannut yhdistää sitä vanhempieni kirjahyllyssä salaperäisenä jököttävään kirjaan. Esipuheen sisältö meni siis monestakin syystä täysin ohi, mutta jotain siitä silti tarttui saatteeksi matkaan: tämä on nyt jotain suurta ja ennenkokematonta. On merkityksetöntä kuinka paljon ja mitä olet lukenut ennen tätä. Tämä tarina on erilainen. Oikeastaan... esipuhe kuiskii: Sinulla on nyt käsissäsi jotain todella merkittävää.
Yksi ilahduttavimpia kohtia esipuheessa (näin jälkikäteen lukien) on Tolkien viittaus arvostelijoihinsa (I have no cause to complain, since I have similar opinions of their works, or of the kinds of writing that they evidently prefer) - professorin huumorintajussa ja itsevarmuudessa on jotain sykähdyttävää. Tottahan jokainen meistä faneistakin löytää epäkohtia, virheitä ja rutistavaa teoksesta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että puntarissa painaa enemmän kokonaisuus, joka onkin sitten aivan omaa luokkaansa. Ja Tolkien on tietenkin täysin oikeassa sen ainoan oikeasti myönnettävissä olevan epäkohdan kanssa: tarina todellakin on liian lyhyt. Vai miksi me luemme sitä uudestaan ja uudestaan, ja etsimme käsiimme kaikki muutkin samaan maailmaan sijoittuvan kirjoitukset, ja vielä sittenkin toivomme että niitä olisi enemmän?
Sitten se melkorin allegoria. Siitä lienee syytä vähän tässä keskustella, niin usein se nousee esille, ja niin usein kysytään, että mitä se edes tarkoittaa. Niitä piilotettuja merkityksiä on kaivettu ja tullaan kaivamaan aina Mandosin viimeiseen tuomioon asti. Siitäkin huolimatta, että Tolkien selväsanaisesti toteaa, että "it is neither allegorical nor topical".
Katsotaanpas mitä nämä termit merkitsevät:
allegory
a story, poem, or picture that can be interpreted to reveal a hidden meaning, typically a moral or political one : Pilgrim's Progress is an allegory of the spiritual journey.
• the genre to which such works belong.
• a symbol.
DERIVATIVES allegorist |-ist| noun ORIGIN late Middle English : from Old French allegorie, via Latin from Greek all?goria, from allos ‘other + -agoria ‘speaking.
topical
1 (of a subject) of immediate relevance, interest, or importance owing to its relation to current events : a wide variety of subjects of topical interest.
• relating to a particular subject; classified according to subject : annotated links to resources in eleven topical categories.
Käänöksessämme "topical" lienee käännetty ajankohtainen? Tällä disklaimerilla Tolkien siis haluaa irtisanoutua väitteistä, että Sormusten Herra sisältäisi jotain piilomerkityksiä tai -opetuksia siitä ajankohdasta jolloin se kirjoitettiin ja julkaistiin - ts. siis Toisen Maailmansodan aikaisesta Euroopasta ja sen poliittisesta tilanteesta. Kertomuksella ei siis kirjoittajan itsensä mielestä pidä spekuloida tyyliin "entä jos Hitler/Sauron olisi saanut ydinaseen/Sormuksen käsiinsä". Hän myöntää reilusti, että kirjailijan omat elämänkokemukset väistämättä vaikuttavat aina kertomuksiin, mutta tekee selkeän eron allegorian ja "applicabilityn" välille (lieneekö tuo käännetty "sovellettavuus"?). Ero näiden kahden välillä on merkittävä, ja se on niiden aikaansaajassa: allegoria on lähtöisin teoksen tekijästä ja on tarkoituksenmukaista, applicability on lähtöisin lukijan (/katsojan/kuulijan) omasta päästä, siellä pyörivistä ajatuksista, kokemuksista, asenteista.
Nyt sitten syötti keskusteluun: haluaako joku kyseenalaistaa kirjailijan (tai minkä tahansa taiteenlajin harjoittajan) oikeuden kiistää teoksensa allegorisuus? Eikö "Deny Everything" olekin tehokkain keino piilotetun propagandan levittämisessä? :wink:
Lopuksi heitän vielä yhden triviaalikysymyksen (johon siis haen vastausta, en tiedä sitä itse): kuka onkaan mysteerinen Mrs. N. Smith joka mainitaan esipuheen lopussa? Lienee ollut Tolkienin sihteeri tai vastaava, vaan kun en muista moista nimeä muissa yhteyksissä kuulleeni.
(Sauron soikoon, nyt meni kirjoitus niin pitkäksi, etten ehtinyt postittamaan tätä tiistain puolella. Suonette anteeksi?)