Tulihan tämä valmiiksi viimein. Olen pahoillani viivästymisestä, yritän olla jatkossa täsmällisempi, sen lupaan.
Mielestäni neljäs luku alkaa aivan ihanasti. Tolkien kuvailee luontoa kauniisti, ja sitä huomaa itsekin virkistyvänsä moista kuvausta lukiessaan.
Pippinin pelottomuus oli mielestäni mielenkiintoinen yksityiskohta, kun miettii kuinka paljon hobitit alkoivat myöhemmin pelätä Mustia Ratsastajia. Hauskinta on se, että ensimmäisellä TSH:n lukukerrallani en kiinnittänyt kyseiseen kohtaan juurikaan huomiota; huomasin vasta myöhemmin, että tämähän syventää Pippinin hahmoa hienosti.
Tämä kohta saa minut aina hymyilemään. Siinä on sellaista herttaista hyväntuulisuutta ja sekin kertoo jotakin hobittien ominaisluonteesta.
Samin ja Frodon välinen keskustelukin on mielestäni oivallinen; kuinka Tolkien oikein osaakaan tehdä noin loistavaa dialogia hahmojensa välille kuitenkaan liioittelematta? Sam Gamgin uskollisuus paistaa läpi sanoista, jotka hän sanoo.
Viittaus Kultaiseen Ahveneen oli taas näitä hymyilyttäviä kohtia. Vaikuttaa siltä, että sain alustettavakseni luvun, jossa moisia kohtia on riittämiin. Pippin ilmaisee harmistuksensa ääneen; Sam Gamgi taas on vaiti. (Vertailen näköjään koko ajan noita kahta hahmoa toisiinsa. Hups.) Pieniä yksityiskohtia, joihin tulee vasta nyt kiinnittäneeksi huomiota.
Ai niin, tässä sanotaan että ”Frodo arvioi matkan noin kahdeksaksitoista virstaksi linnuntietä”. Muistaisikohan joku, kuinka pitkä matka virsta taas olikaan? Aloin vain pohtia, että kuinka pitkän matkan he aikoivat taittaa yhden päivän aikana.
Mainitaanko muuten samantapaista haltioiden valmistamaa juomaa missään muualla?
Laulu, jota Sam ja Pippin laulavat on mukavan hyväntuulinen ja rytmikäs. Jos minulla vielä olisi sävelmä, voisin hyräillä itsekin mukana. Harmi vain, että se keskeytyi tuohon Mustan Ratsastajan huutoon.
Frodon luvaton sienestys mietitytti minua, kun luin tekstiä ensimmäistä kertaa. Pidin häntä sellaisena hobittina, joka ei moiseen ryhtyisi, mutta sitten aloin pohtia mummoni tarinoita lapsuuden omenavarkauksista ja sen sellaisista. Voihan olla, että kyse oli vähän samantyylisestä asiasta.
Herra Magotin yhden koiran nimi, Tarra, jäi mietityttämään. Oliko tuolla aikakaudella, mitä Konnussa sitten elettiinkään, vielä tarroja? Vai onko nimi kenties vain suomennettu jotenkin oudosti?
Isäntä Magot vaikuttaa aika lailla punaposkisen maanviljelijän perikuvalta. Hänen jaarittelunsa säästä ja vuodentulosta syvensivät vaikutelmaa entisestään, ja tunnelma hänen taloonsa sijoittuvassa kohtauksessa on mukavan kotoisa.
Sienet mietityttivät myös minua. (Tapanani on ilmeisesti puuttua pikkuasioihin.) Olivatko ne herkkusienien näköisiä (niin kuin olen itse aina kuvitellut) vaiko kantarelleja vaiko jotain muuta? Millaisia sieniä Tolkien on mahtanut tarkoittaa? Millaisiksi te ne miellätte?
Merrin kohtaaminen tuo nelikon jälleen yhteen ja on hyvä lopetus luvulle. Varsinkin sienet lahjana rakensivat rauhallisen ja iloisen lopun luvulle.
Tällaisia ajatuksia ja tunteita tämä minussa herätti. Entäs teissä?
Mielestäni neljäs luku alkaa aivan ihanasti. Tolkien kuvailee luontoa kauniisti, ja sitä huomaa itsekin virkistyvänsä moista kuvausta lukiessaan.
Pippinin pelottomuus oli mielestäni mielenkiintoinen yksityiskohta, kun miettii kuinka paljon hobitit alkoivat myöhemmin pelätä Mustia Ratsastajia. Hauskinta on se, että ensimmäisellä TSH:n lukukerrallani en kiinnittänyt kyseiseen kohtaan juurikaan huomiota; huomasin vasta myöhemmin, että tämähän syventää Pippinin hahmoa hienosti.
Tämä kohta saa minut aina hymyilemään. Siinä on sellaista herttaista hyväntuulisuutta ja sekin kertoo jotakin hobittien ominaisluonteesta.
Samin ja Frodon välinen keskustelukin on mielestäni oivallinen; kuinka Tolkien oikein osaakaan tehdä noin loistavaa dialogia hahmojensa välille kuitenkaan liioittelematta? Sam Gamgin uskollisuus paistaa läpi sanoista, jotka hän sanoo.
Viittaus Kultaiseen Ahveneen oli taas näitä hymyilyttäviä kohtia. Vaikuttaa siltä, että sain alustettavakseni luvun, jossa moisia kohtia on riittämiin. Pippin ilmaisee harmistuksensa ääneen; Sam Gamgi taas on vaiti. (Vertailen näköjään koko ajan noita kahta hahmoa toisiinsa. Hups.) Pieniä yksityiskohtia, joihin tulee vasta nyt kiinnittäneeksi huomiota.
Ai niin, tässä sanotaan että ”Frodo arvioi matkan noin kahdeksaksitoista virstaksi linnuntietä”. Muistaisikohan joku, kuinka pitkä matka virsta taas olikaan? Aloin vain pohtia, että kuinka pitkän matkan he aikoivat taittaa yhden päivän aikana.
Mainitaanko muuten samantapaista haltioiden valmistamaa juomaa missään muualla?
Laulu, jota Sam ja Pippin laulavat on mukavan hyväntuulinen ja rytmikäs. Jos minulla vielä olisi sävelmä, voisin hyräillä itsekin mukana. Harmi vain, että se keskeytyi tuohon Mustan Ratsastajan huutoon.
Frodon luvaton sienestys mietitytti minua, kun luin tekstiä ensimmäistä kertaa. Pidin häntä sellaisena hobittina, joka ei moiseen ryhtyisi, mutta sitten aloin pohtia mummoni tarinoita lapsuuden omenavarkauksista ja sen sellaisista. Voihan olla, että kyse oli vähän samantyylisestä asiasta.
Herra Magotin yhden koiran nimi, Tarra, jäi mietityttämään. Oliko tuolla aikakaudella, mitä Konnussa sitten elettiinkään, vielä tarroja? Vai onko nimi kenties vain suomennettu jotenkin oudosti?
Isäntä Magot vaikuttaa aika lailla punaposkisen maanviljelijän perikuvalta. Hänen jaarittelunsa säästä ja vuodentulosta syvensivät vaikutelmaa entisestään, ja tunnelma hänen taloonsa sijoittuvassa kohtauksessa on mukavan kotoisa.
Sienet mietityttivät myös minua. (Tapanani on ilmeisesti puuttua pikkuasioihin.) Olivatko ne herkkusienien näköisiä (niin kuin olen itse aina kuvitellut) vaiko kantarelleja vaiko jotain muuta? Millaisia sieniä Tolkien on mahtanut tarkoittaa? Millaisiksi te ne miellätte?
Merrin kohtaaminen tuo nelikon jälleen yhteen ja on hyvä lopetus luvulle. Varsinkin sienet lahjana rakensivat rauhallisen ja iloisen lopun luvulle.
Tällaisia ajatuksia ja tunteita tämä minussa herätti. Entäs teissä?
