Telimektar
Fundamentalisti
”Who is the master of Minas Tirith?...The Lord Denethor or the Grey Wanderer?”
Viides kirja on rakenteeltaan ”Tarun” monimutkaisin osa sikäli, että siinä kuljetetaan rinnan peräti kolmea eri tarinaa.
Ensiksi Pippinin ja Gandalfin pikaratsastus Hallavaharjan selässä Orthancin läheltä Minas Tirithiin juuri ennen kaupungin saarroksiin joutumista (433 mailia vajaassa neljässä vuorokaudessa, siis lähes 200 km vuorokausivauhtia; ”Companion” ss. 507-508) ja sen jälkeen tapahtumat tunnelmaltaan Berliinin Führerbunkkeria tai Macbethin linnaa muistuttavassa Denethorin päämajassa. Toiseksi ”Rohanin kutsunta”, Merrin ja kuudentuhannen Rohanin ratsastajan pidempi ja hitaampi marssi edellisten perässä Minas Tirithin avuksi. Kolmanneksi, sokerina pohjalla Aragornin, Gimlin, Legolasin ja samoojaveitikoiden koukkaus Kuolleiden kulkutien kautta (tämä osittain takaumana). Nämä kaikki reitit vievät Pelennorin kentille, ”Ajan suurimpaan taisteluun”. (Kirjan taistelukuvaukset ovat mielestäni vaikuttavimmillaan muinaisenglantilaista tyyliä jäljittelevinä runomittaisina katkelmina.)
Tämän jälkeen marssitaan vielä (jalkaväkiarmeijalle vaikeakulkuisessa maastossa kunnioitettavaa 40 km päivävauhtia) Mustan portin edustalle, jossa odottaa Sauronin Suu pahaenteisine tavaranäytteineen, selkänsä takana vielä aiempiakin suurempi örkki- ja itäläisarmeija.
Viidennen kirjan tapahtumat sijoittuvat välille 8.3-25.3, sotatapahtumat ja joukkojensiirrot etenevät siis miltei 1940-luvun salamasotatahtia.
(Saattue hajosi 26.2.; kolmas kirja kuvasi tapahtumia Anduinin länsipuolella 26.2 - 6.3 ja neljäs kirja tapahtumia Anduinin itäpuolella 28.2-13.3.: Haavoittunut Faramir tuodaan saarroksiin jäävään Minas Tirithiin samana päivänä kuin Lukitarin purema Frodo viedään vankina Cirith Ungoliin.)
Tyylilaji viidennessä kirjassa on ylevän synkkä. Hyvien johtajat Gandalf, Aragorn, Théoden ja Éomer sanelevat vain vähän toisistaan eroavia julkilausumiaan kuin suoraan historiankirjoja varten. Hobittihuumori on vähissä (Pippin sentään mahtailee nokkelasti itseään pidemmälle, yhdeksänvuotiaalle Bergilille) eivätkä Gimli ja Legolaskaan juuri ehdi kisailla keskenään.
Viidennessäkin kirjassa metsien kätköistä ilmaantuu kuitenkin jotain odottamatonta ja ihastuttavaa, nimittäin Drúadanin ”villi-ihmiset”. Tämäntapaiset äkilliset ilmestykset (vrt. entit, Bombadil, kotkat) lisäävät Keski-Maan rakastettavuutta, mutta vähentävät ehkä tarinan draamallista ”puhtautta”: sankarien apuun putkahtaa aina kyllin tiukan paikan tullen jostain puskasta uusi, sadunomainen liittolainen. Ghân-buri-Ghânin sanat vilauttavat esiin naturalistisempaa Keski-Maan historiaa: rohirrim ovat metsästäneet villi-ihmisiä kuin eläimiä (Doriathin haltioilla oli muuten ammoin sama suhtautumistapa vähäkääpiöihin). Olikohan muuten mustainmaalaisten pelko siitä, että ”olkipäät” polttaisivat vankinsa elävältä todellakin vain Sarumanin propagandan tulosta?
Denethor on ehkä ”Tarun” kompleksisin henkilöhahmo, häntä kohtaan on vaikea tuntea sympatiaa mutta myös vaikea olla tuntematta. Kirjaa lukiessani minun mieleeni on Denethorista jäänyt ennen kaikkea (ylikorostunutkin) ylväys ja sukukunnian vaaliminen. Denethorin suhde poikiinsa on myös ollut hyvin läheinen. Juuri sen vuoksi Denethor murtuu itsekin kääntyessään vihassaan Faramiria vastaan. Joidenkin mielestä ”Tarun” traagisin kohta on neljännen kirjan kohtaus jossa Klonkku heltyneenä katselee nukkuvaa Frodoa, mutta minun mielestäni ainakin hyvin lähelle tulee kohta jossa roviolta pois kannettava Faramir ”valitti ja kutsui unessaan isäänsä”. Kun ajattelen, että filmimo(r)gulit päättivät tehdä Denethorista Caligulaa muistuttavan pöhöttynytkasvoisen baarikärpäs-inhokin (joka ei edes halunnut kutsua rohirrimia Minas Tirithin avuksi) niin todella unelmoin siitä, kuinka ensin filmikelat ja sitten kamerat tungettaisiin poikittain Jacksonin ja ”New Line Cineman” tuottajien rectumiin, niin että nämä kuolisivat tuskallisen kuoleman.
Tokihan jo itse Tolkien on aloittanut Denethorin ja hänen hallintonsa vähättelyn halutessaan perustella pohjoisesta tuotavan vallankaappajakuninkaan tarpeellisuuden. Annetaan kuva siitä, miten saarroksiin joutuneen Minas Tirithin joukot ”niin kuin muurahaiset [johtajan kuoltua] vaeltavat päämäärättä ja... ryntäilevät päättömästi” [oikeastaan kuvaus Mordorin joukkojen hajoamisesta], niin että tietenkin vain Gandalf voi järjestää puolustuksen, ei kukaan Gondorin omista päälliköistä. Ja kun Denethorin poltto”itse”murhan ja Morgulin joukkojen karkottamisen jälkeen ”viimeisessä neuvottelussa” päätetään lähettää 7000 Gondorin ja Rohanin miestä syötiksi Anduinin itäpuolelle, niin keitä tähän neuvotteluun osallistuu? Kuusi ”päällikköä”. Aragorn, tämän ”neuvonantaja” Gandalf Harmaahursti sekä kaksi Aragornin haltia”hitmania” Elladan ja Elrohir ”suostuttelevat” Rohanin ja Gondorin ainoat edustajat Éomerin ja Imrahilin luovuttamaan joukot tähän varsin mielikuvitukselliseen manööveriin (neljän ensiksimainitun ”päällikön” omat joukot koostuvat tässä vaiheessa enää vajaasta kolmestakymmenestä samoojasta).
Tämän viimeisen sotaretken etenemisreitti herättää myös kysymyksiä. Jos tarkoitus oli nimenomaan vetää Suuren Silmän huomio muualle kuin Cirith Ungolin suuntaan, jonne Frodo oli yrittämässä, niin miksi Lännen armeija sitten kuitenkin ensin marssi suoraan sinnepäin ennen kuin kääntyi pohjoiseen. Sauron ehti taatusti jo aloittaa joukkojen keskitykset Cirith Ungolin suuntaan. Eikö Lännen joukkojen olisi virran itäpuolen maaston vaikeakulkuisuus ja väijytysten riski huomioiden ja huollonkin helpottamiseksi kannattanut siirtyä ensin laivoilla Anduinia pitkin ainakin Cair Androsiin asti, ylittää sieltä Anduin ja marssia miltei suoraan itään Morannonia kohti?
Viides kirja on rakenteeltaan ”Tarun” monimutkaisin osa sikäli, että siinä kuljetetaan rinnan peräti kolmea eri tarinaa.
Ensiksi Pippinin ja Gandalfin pikaratsastus Hallavaharjan selässä Orthancin läheltä Minas Tirithiin juuri ennen kaupungin saarroksiin joutumista (433 mailia vajaassa neljässä vuorokaudessa, siis lähes 200 km vuorokausivauhtia; ”Companion” ss. 507-508) ja sen jälkeen tapahtumat tunnelmaltaan Berliinin Führerbunkkeria tai Macbethin linnaa muistuttavassa Denethorin päämajassa. Toiseksi ”Rohanin kutsunta”, Merrin ja kuudentuhannen Rohanin ratsastajan pidempi ja hitaampi marssi edellisten perässä Minas Tirithin avuksi. Kolmanneksi, sokerina pohjalla Aragornin, Gimlin, Legolasin ja samoojaveitikoiden koukkaus Kuolleiden kulkutien kautta (tämä osittain takaumana). Nämä kaikki reitit vievät Pelennorin kentille, ”Ajan suurimpaan taisteluun”. (Kirjan taistelukuvaukset ovat mielestäni vaikuttavimmillaan muinaisenglantilaista tyyliä jäljittelevinä runomittaisina katkelmina.)
Tämän jälkeen marssitaan vielä (jalkaväkiarmeijalle vaikeakulkuisessa maastossa kunnioitettavaa 40 km päivävauhtia) Mustan portin edustalle, jossa odottaa Sauronin Suu pahaenteisine tavaranäytteineen, selkänsä takana vielä aiempiakin suurempi örkki- ja itäläisarmeija.
Viidennen kirjan tapahtumat sijoittuvat välille 8.3-25.3, sotatapahtumat ja joukkojensiirrot etenevät siis miltei 1940-luvun salamasotatahtia.
(Saattue hajosi 26.2.; kolmas kirja kuvasi tapahtumia Anduinin länsipuolella 26.2 - 6.3 ja neljäs kirja tapahtumia Anduinin itäpuolella 28.2-13.3.: Haavoittunut Faramir tuodaan saarroksiin jäävään Minas Tirithiin samana päivänä kuin Lukitarin purema Frodo viedään vankina Cirith Ungoliin.)
Tyylilaji viidennessä kirjassa on ylevän synkkä. Hyvien johtajat Gandalf, Aragorn, Théoden ja Éomer sanelevat vain vähän toisistaan eroavia julkilausumiaan kuin suoraan historiankirjoja varten. Hobittihuumori on vähissä (Pippin sentään mahtailee nokkelasti itseään pidemmälle, yhdeksänvuotiaalle Bergilille) eivätkä Gimli ja Legolaskaan juuri ehdi kisailla keskenään.
Viidennessäkin kirjassa metsien kätköistä ilmaantuu kuitenkin jotain odottamatonta ja ihastuttavaa, nimittäin Drúadanin ”villi-ihmiset”. Tämäntapaiset äkilliset ilmestykset (vrt. entit, Bombadil, kotkat) lisäävät Keski-Maan rakastettavuutta, mutta vähentävät ehkä tarinan draamallista ”puhtautta”: sankarien apuun putkahtaa aina kyllin tiukan paikan tullen jostain puskasta uusi, sadunomainen liittolainen. Ghân-buri-Ghânin sanat vilauttavat esiin naturalistisempaa Keski-Maan historiaa: rohirrim ovat metsästäneet villi-ihmisiä kuin eläimiä (Doriathin haltioilla oli muuten ammoin sama suhtautumistapa vähäkääpiöihin). Olikohan muuten mustainmaalaisten pelko siitä, että ”olkipäät” polttaisivat vankinsa elävältä todellakin vain Sarumanin propagandan tulosta?
Denethor on ehkä ”Tarun” kompleksisin henkilöhahmo, häntä kohtaan on vaikea tuntea sympatiaa mutta myös vaikea olla tuntematta. Kirjaa lukiessani minun mieleeni on Denethorista jäänyt ennen kaikkea (ylikorostunutkin) ylväys ja sukukunnian vaaliminen. Denethorin suhde poikiinsa on myös ollut hyvin läheinen. Juuri sen vuoksi Denethor murtuu itsekin kääntyessään vihassaan Faramiria vastaan. Joidenkin mielestä ”Tarun” traagisin kohta on neljännen kirjan kohtaus jossa Klonkku heltyneenä katselee nukkuvaa Frodoa, mutta minun mielestäni ainakin hyvin lähelle tulee kohta jossa roviolta pois kannettava Faramir ”valitti ja kutsui unessaan isäänsä”. Kun ajattelen, että filmimo(r)gulit päättivät tehdä Denethorista Caligulaa muistuttavan pöhöttynytkasvoisen baarikärpäs-inhokin (joka ei edes halunnut kutsua rohirrimia Minas Tirithin avuksi) niin todella unelmoin siitä, kuinka ensin filmikelat ja sitten kamerat tungettaisiin poikittain Jacksonin ja ”New Line Cineman” tuottajien rectumiin, niin että nämä kuolisivat tuskallisen kuoleman.
Tokihan jo itse Tolkien on aloittanut Denethorin ja hänen hallintonsa vähättelyn halutessaan perustella pohjoisesta tuotavan vallankaappajakuninkaan tarpeellisuuden. Annetaan kuva siitä, miten saarroksiin joutuneen Minas Tirithin joukot ”niin kuin muurahaiset [johtajan kuoltua] vaeltavat päämäärättä ja... ryntäilevät päättömästi” [oikeastaan kuvaus Mordorin joukkojen hajoamisesta], niin että tietenkin vain Gandalf voi järjestää puolustuksen, ei kukaan Gondorin omista päälliköistä. Ja kun Denethorin poltto”itse”murhan ja Morgulin joukkojen karkottamisen jälkeen ”viimeisessä neuvottelussa” päätetään lähettää 7000 Gondorin ja Rohanin miestä syötiksi Anduinin itäpuolelle, niin keitä tähän neuvotteluun osallistuu? Kuusi ”päällikköä”. Aragorn, tämän ”neuvonantaja” Gandalf Harmaahursti sekä kaksi Aragornin haltia”hitmania” Elladan ja Elrohir ”suostuttelevat” Rohanin ja Gondorin ainoat edustajat Éomerin ja Imrahilin luovuttamaan joukot tähän varsin mielikuvitukselliseen manööveriin (neljän ensiksimainitun ”päällikön” omat joukot koostuvat tässä vaiheessa enää vajaasta kolmestakymmenestä samoojasta).
Tämän viimeisen sotaretken etenemisreitti herättää myös kysymyksiä. Jos tarkoitus oli nimenomaan vetää Suuren Silmän huomio muualle kuin Cirith Ungolin suuntaan, jonne Frodo oli yrittämässä, niin miksi Lännen armeija sitten kuitenkin ensin marssi suoraan sinnepäin ennen kuin kääntyi pohjoiseen. Sauron ehti taatusti jo aloittaa joukkojen keskitykset Cirith Ungolin suuntaan. Eikö Lännen joukkojen olisi virran itäpuolen maaston vaikeakulkuisuus ja väijytysten riski huomioiden ja huollonkin helpottamiseksi kannattanut siirtyä ensin laivoilla Anduinia pitkin ainakin Cair Androsiin asti, ylittää sieltä Anduin ja marssia miltei suoraan itään Morannonia kohti?
