TSH #66: III/6.3. Tuomiovuori

Nerwende

Kontulainen
Ruusa Tölli taidetaan tosiaan mainita tässä luvussa ensimmäistä kertaa. No, parempi sekin kuin jos vasta ihan lopussa, lienee oikeastaan ihan uskottavaakin että ujo poikamies Sam ei ole ihastuksestaan paljoa huudellut ennen kuin nyt tiukan paikan tullen. Kel' aarrrre on...

Tässä taas huomaa miten vähän maallikko ymmärtää sanoista. Olisin voinut erehtyä ihmettelemään käännöstä Cotton --> Tölli, mutta onneksi Companion tuli apuun ja kertoi että sukunimenä se on muunnos hobittien "cottager"ia tarkoittavasta sanasta.

Tuomiovuorella Tolkienin eettiset teemat senkus tiivistyvät. On kristillistä Armoa, pohjoisen Sisua, Toivon säilyttämisen tärkeyttä. Ja loppupeleissä kaikki on Korkeamman Kädessä sillä edes se kuuluisa "onnistut kyllä kun yrität vaan" ei aina päde. Parhaansa tekeminenkään ei riitä, maailman sisukkain ja vaatimattominkin hobitti jää Sormuksen mahdin alle.

On muuten mielenkiintoista miten taitavasti Frodon epäonnistuminen pohjustetaan lukijalle jo etukäteen: Frodohan sanoo itse "Minä olen melkein kokonaan sen vallassa. En voisi luopua siitä..." Itse en kyllä ensimmäisellä lukukerralla todellakaan ottanut tätä vakavasti, vaan uskoin Frodon pystyvän suorittamaan tehtävänsä kun vaan pahikset pysyisivät poissa. Siinä iässä ja vaiheessa Sormuksen todellinen voima ja sisäinen vihulainen eivät olleet vielä ihan avautuneet minulle.

Tuomiovuori taitaa olla se paikka jossa Erun vaikutus tapahtumiin näkyy selvimmin, vaikka pääjehu nimettömänä pysyykin. "Sattumalla" on niin iso painoarvo tapahtumissa, ja sekä Frodo että Sam "kutsutaan" viimeiseen ponnistukseen sisäisellä "nyt eikä kohta"-tunteella.

Jossittelijat voivat toki herkutella seuraavilla: mitäpä jos Sam olisikin tappanut Klonkun? Tai entäpä jos Frodo ei olisikaan jaksanut perille, ja Sam olisi seissyt rotkon partaalla Sormus hallussaan? Entä jos Klonkku ei olisi pudonnut Sormuksen saatuaan? Entä jos Tuomiorotkoon olisi pudonnut vain Sormus, mutta ei Klonkkua?

Saiko Frodo Sormusta kantaessaan erikoisen kyvyn nähdä asioita, vai onko kyseessä vain sattumalta oikeaan osuva uhkaus, kun hän uhoaa Klonkulle että jos tämä vielä kajoaa Isäntään, Klonkku heitetään "Tuomion Tuleen"?

Varsin juudasmaisesti lopputulokseen vaikuttava Klonkku pistää tietysti taas miettimään hyvän ja pahan olemassaoloa ja häilyvää rajanvetoa niiden välillä. Voitaneen sanoa että Sauronin häviön kannalta Klonkku oli erittäin olennainen tekijä, mutta loppupohdinta jääkin sitten jokaisen oman moraalisen ja/tai uskonnollisen tulkinnan varaan.

Tällä lukukerralla päällimmäiseksi jäivät Frodo-painotteisesti ajatukset: "äläkä saata meitä kiusaukseen" (sillä mikä on lantamaisempi juttu kuin mokata maailman pelastaminen henkilökohtaisen halun tähden tietoisesti mutta kykenemättä itselleen?) ja että yksin ei ole hyvä kuolla.
 
Tämä luku on sieltä tylymmästä päästä, vuorelle kipuamisen piina välittyy aika uskottavan tuntuisesti. Tolkienhan yleensä säästelee kauhutehoja, minkä hyvänä puolena on se, että tosipaikan tullen niiden kohtuullinenkin lisääminen riittää. Eli "Tarun" kokonaisuus kevyempine ja raskaampine aineksineen on (minun silmissäni) viime kädessä onnistunut. Esimerkiksi (Tolkienia monessa suhteessa taitavammin kirjoittava) Robin Hobb kuvailee Fitzin kovia kokemuksia paljon hurjemmin kuin Tolkien Frodon koettelemuksia, mutta kun Hobb paahtaa melkein koko ajan täysillä, niin lukijan takki tyhjenee ennen aikojaan ja finaaliin päästyä olo on hiukan ontto, mullistava ratkaisu tuntuu jotenkin feikiltä. (Tämä vain salamurhaajatrilogian perusteella.)

"Tuomiovuori"- luvun piinallisuuden takia olenkin ilmeisesti yleensä sivuuttanut sen melko pintapuolisesti. Minulle ei luullakseni about ensimmäisten kymmenen vuoden (ensimmäisten viiden tai kuuden lukukerran) aikana tullut mieleen, että Frodo oikeastaan epäonnistui tehtävässään. Companionissa pohditaan millä perustein Frodoa voidaan juhlia sankarina, enkä ole varma, saavatko perusteet minut asiallisesti vakuuttumaan. Tunteen tasolla en toki pysty epäilemään Frodon sankaruutta. Mutta ajateltakoon "Hobitin" Bilboa ratkaisevan kriisin tullessa Arkkikiven kanssa. Bilbo pystyi nousemaan toisten hänelle asettamien vaatimusten yläpuolelle ja keksimään luovan ratkaisun. (Kieltämättä mitään vastaavaa olisi vaikea keksiä Sormuksen suhteen.)

Asiallisesti ottaen on kai niin, että viimeistään Saattueen hajotessa Frodo on - seikkailun kestäessä saamiensa vammojen ja tehtävän liiallisen kelaamisen vuoksi - Sormuksen viejäksi huonoimmin sopiva hobitti. Onneksi mukana on Samvais Vahva, Ajan sankari. Veikkaisin että erinäisissä jossittelutilanteissa (Klonkku lyöty ennen aikojaan tms.) Sam olisi Tuomiorotkon reunalla tehnyt sen, mitä oli tehtävä, miten epämiellyttävää se olisikin ollut.
 
Hampaita purren vältin Hobbin mainitsemisen aloitusviestissä, joskin aihe olisi ollut hieman eri kuin Telimektarilla.*

Niin, Samin päätöksellä on mielenkiintoisinta(?) spekuloida. Toisaalta Sam oli Frodon vieressä tuhkaa tallatessaan nähnyt Sormuksen pahan vaikutuksen vierestä, joten hänellä varmaan olisi ollut suurempi kiukku saada moinen kapine tuhottua. On kuitenkin muistettava, että Saminkin päähän oli livahtanut Sormusta sovitellessaan aiemmin ajatus maailman valtaamisesta kaiken kasvavan muodossa - tietysti ihan vain hyvää tarkoittaen. Sormuksen ongelmahan on juuri se, että suurimmatkin superhyvikset kuten Gandalf, Elrond, Galadriel ja Sam olisivat aloittaneet uransa Sormuksen käyttäjinä hyvillä teoilla, mutta Tolkien antaa ymmärtää että siihen se ei olisi jäänyt. "Power corrupts, absolute power corrupts absolutely". Toisaalta jos Sam olisi saanut taakan kannettavakseen ihan vasta vaikkapa Vuoren juurella, ei Sormuksen voima kenties olisi ehtinyt ottamaan häntä valtaansa.

* (Onko katolisessa uskossa jotain sellaista että se saa ihmisen kirjoittamaan maailman parasta fantasiaa?)
 
Näitä jossitteluja on esittänyt myös Professori itse kirjeessään rva Eileen Elgarille (Letters #246, s. 331-332). Kyseessä on hurja apokalyptinen dystopia: miten Frodon olisi käynyt, jos Klonkku ei olisi ehtinyt hätiin.

Kirjettä on käsitelty ja käännetty jo täällä, joten tässä vain yhteenveto: jos sormusaaveet olisivat ehtineet paikalle, ne olisivat mielistelleet Frodoa, kumartaneet tätä herranaan ja houkutelleet tämän ulos Sammath Naurista. Sitten ne olisivat tuhonneet sen sisäänkäynnin ja odotelleet <i>until Sauron himself came</i>. Frodolla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia Sormuksen isäntää vastaan, vaan tämä olisi vienyt Sormuksen ja kiduttanut Frodoa rangaistukseksi.

Samassa yhteydessä Tolkien pohtii myös vielä kauheampaa mahdollisuutta: entä jos Gandalf olisi ottanut Sormuksen? "Vaikka Sauron moninkertaisti [---] pahan, hän jätti "hyvän" selvästi siitä erottuvaksi. Gandalf [sormusherrana] olisi tehnyt hyvästä inhottavaa ja pahalta näyttävää." (Letters #246, s. 333).
 
Sammath Naur ("Tulen kammiot") on minun korvissani aika hieno, uhkaavan kuuloinen nimi. Samoin Gorgoroth tai Barad-dûr. Milloinkohan tajusin, että ne ovat haltiakieltä (sindaria)?

Hämmästyttävästi sindarin sointi sopii "pimeiden" mielleyhtymien herättämiseen (pidän tässä suhteessa myös - ngr -äänneyhtymästä). Itse asiassa tämän laatuisten sanojen rinnalla pari Tolkienin tuottamaa "Mustan kielen" (Ash nazg durbatulûk...) tai örkinkielen (Ugluk u bagronk...) jaksoa tuntuvat jotenkin keinotekoisilta tai jopa tahattoman koomisilta. (No, Tolkienhan ei kehittänytkään mustaa- ja örkinkieltä sellaisen historiallisia kehityssääntöjä noudattavan prosessin avulla kuin haltiakieliään.)
 
Ugluk u bagronk...! :D Oe voe, tuoko Tolkienia? No joo. Sormusrunoa en pilkkaisi, durbatulûkit ja thrakatulûkit sointuvat minun kielelläni miellyttävän särmeinä. Hieman kuin valarin kielen tulukhedelgorûsit ja mâchananashkadit. Saa muuten miettimään, nyysikö Sauron valarin kielestä tiettyjä sointuja.

Vastustan kiivasti käsitystä, että Frodo epäonnistui. Kuten Tolkien itse kerran sanoi, Frodo teki sen mitä pystyi. Hän ei luovuttanut. Hän teki kaiken sen, mitä häneltä saattoi odottaa, ja vielä paljon enemmänkin. Vastus vain kävi inhimillisesti ottaen liian suureksi. Tämä on hirveän vaikea selittää selkeästi, mutta otan kömpelöksi esimerkiksi sen, jos tavallisen ihmisen pitäisi pystyä kantamaan boeing-lentokonetta. Kun kone tömähtäisi maahan ja ''kantajasta'' jäisi jäljelle vain se kuuluisa märkä läntti, niin joku voisi tietysti syyttää häntä epäonnistumisesta. Mutta moraalisella tasolla kantaja olisi onnistunut siinä vaiheessa, kun olisi nostanut kätensä vastaanottamaan nostureiden tarjoamaan konetta eikä vain juossut alta pois minkä kintuista kerkeää.
Huum, humm, taidamme puhua hieman eri asioista: teknisestä ja moraalisesta onnistumisesta. Keski-Maan historian kannalta tietysti vain teknisellä suorituksella on väliä, Frodon itsensä kannalta moraalisella.
Tulee mieleen, mahtoiko Eru järjestellä asiat juuri niin kuin ne sitten sujuivat. Että Frodon tekninen epäonnistuminen oli kyllä hyvässä tiedossa ja jo valmiiksi suunnitelmaan kuuluva. Tietysti joo, kyllähän Suuri Tarinankertoja oli asiat juuri näin järkännyt. Sattumalta satuttiin, kuten me täällä Keski-Maassa sanotaan.

Tahtoo huomauttaa, että Samin silmin nähty kuvaus Mordorin tuhoutumisesta on todella vaikuttava, kuin uninäkymä. Loistavaa kirjoittamista!
 
Ylös