Nerwende
Kontulainen
Tarina palaa täyden ympyrän takaisin hobittien Kontuun ja hyvä niin: tämän vuoksi kannatti kärsiä matkan tuska ja rasitus, pahan tappio (vaikkakaan ei lopullinen) saa merkityksensä vasta kun lukija palautetaan sen pariin minkä säilyttäminen on kaikkien niiden uhrausten arvoista.
Pulla Bolgerin hahmo saa lihaa luidensa ympärille vaikka hänestä kerrotaankin vain muutaman lauseen verran. Aiempien toimiensa perusteella hänet olisi saattanut tuomita laiskaksi, araksi tai ainakin mukavuudenhaluiseksi, mutta niin vaan Fredegarissakin asuu sitkeä sissihobitti.
Lobelia oli loppupeleissä hyvis, tämän unohdan liian helposti. Vaikka sovinnonele tulikin ikään kuin haudan takaa, se tuli kuitenkin.
Vuoden 1420 kerrotaan olleen ihan ylimaallisen hyvä. Kuinka iso osa siitä oli Galadrielin lahjan mukanaan tuomaa siunausta jää kai lopulta jokaisen oman tulkinnan varaan - noissa luontokuvauksissa näen kuitenkin myös sitä samaa "suuremman voiman läsnäoloa" josta oli muistaakseni puhetta siinä yhteydessä kun voitonviesti saapui Minas Tirithiin.
Mahtaako olla myös niin että uusien puiden nopeaan kasvuun vaikutti Lórienin ajaton ilmapiiri jota mullan mukana tuli ripaus Kontuunkin? Toisaaltahan Kultaisen Metsän lumous oli kuitenkin hiipumassa Galadrielin pakatessa kamppeitaan Nenyan voiman ehdyttyä - ilmeisesti Lórienista ei kuitenkaan tullut tavallista ryteikköä ihan hetkessä.
Ensimmäisellä lukukerralla oli jännää kun muiden haltiasormusten haltijat paljastuivatkin vielä ihan viimeisillä sivuilla - en tosin ollut kyllä niiden sijaintia muistanut siitä vaiheessa miettiäkään.
Pätkä Gandalfin "Tässä viimein, hyvät ystävät"-puheesta toteamukseen että meren ääni painui syvälle Samin sydämeen saattaa olla kauneinta mitä olen koskaan lukenut. Sanokoot kirjallisuusihmiset mitä tahansa Tolkienin kyvyistä kirjailijana, minusta on mestarillista että noin pienessä tilassa pystyy päättämään noin monen hahmon tarinan näin pitkän ja monitahoisen kertomuksen päätteeksi ja niin upeilla sanavalinnoilla, että niiden suloisuus ei katoa vaikka ne lukisi kuinka monta kertaa.
Parhaat tarinat loppuvat juuri tällä tavalla - realistisesti. "Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti" on kamalin mahdollinen tapa lopettaa - ensinnäkin se kuulostaa todella tylsältä tavalta elää kaikkien seikkailujen jälkeen (jos siis puhutaan "perinteisistä" saduista) ja toisekseen kuka muka uskoo että niin todella tapahtui? Mikä maailma se sellainen on, jossa sankari urotyönsä tehtyään saa osakseen jonkun typerän siunauksen joka pitää tämän loppuelämän ajan huolta siitä että edes hyttynen ei pääse pistämään? Lisäksi sellainen loppu antaa ymmärtää että sankarille on tehty joku MiB-muistipyyhintä jonka ansiosta seikkailun aikana sattuneen menetykset ja kolhut eivät mitenkään vaikuta hänen tulevaisuuteensa. Pöh. Tämänkin vuoksi on tärkeää että Taru ei pääty Cormallenin kentälle tai Aragornin ja Arwenin häihin ja että lukija pääsee näkemään ettei edes kaukainen Kontu ole täysin turvassa.
Tekisi mieli sanoa, että kirja todella on liian lyhyt, eikä se uudestaan lukemalla pitene. Oikeaan paikkaan tarina kuitenkin loppuu eikä onneksi sisällä Samin ja Elanorin suunniteltua dialogia - vaikka on tietysti tosi hienoa että sellainen on jälkipolville jäänyt.
Pulla Bolgerin hahmo saa lihaa luidensa ympärille vaikka hänestä kerrotaankin vain muutaman lauseen verran. Aiempien toimiensa perusteella hänet olisi saattanut tuomita laiskaksi, araksi tai ainakin mukavuudenhaluiseksi, mutta niin vaan Fredegarissakin asuu sitkeä sissihobitti.
Lobelia oli loppupeleissä hyvis, tämän unohdan liian helposti. Vaikka sovinnonele tulikin ikään kuin haudan takaa, se tuli kuitenkin.
Vuoden 1420 kerrotaan olleen ihan ylimaallisen hyvä. Kuinka iso osa siitä oli Galadrielin lahjan mukanaan tuomaa siunausta jää kai lopulta jokaisen oman tulkinnan varaan - noissa luontokuvauksissa näen kuitenkin myös sitä samaa "suuremman voiman läsnäoloa" josta oli muistaakseni puhetta siinä yhteydessä kun voitonviesti saapui Minas Tirithiin.
Mahtaako olla myös niin että uusien puiden nopeaan kasvuun vaikutti Lórienin ajaton ilmapiiri jota mullan mukana tuli ripaus Kontuunkin? Toisaaltahan Kultaisen Metsän lumous oli kuitenkin hiipumassa Galadrielin pakatessa kamppeitaan Nenyan voiman ehdyttyä - ilmeisesti Lórienista ei kuitenkaan tullut tavallista ryteikköä ihan hetkessä.
Ensimmäisellä lukukerralla oli jännää kun muiden haltiasormusten haltijat paljastuivatkin vielä ihan viimeisillä sivuilla - en tosin ollut kyllä niiden sijaintia muistanut siitä vaiheessa miettiäkään.
Pätkä Gandalfin "Tässä viimein, hyvät ystävät"-puheesta toteamukseen että meren ääni painui syvälle Samin sydämeen saattaa olla kauneinta mitä olen koskaan lukenut. Sanokoot kirjallisuusihmiset mitä tahansa Tolkienin kyvyistä kirjailijana, minusta on mestarillista että noin pienessä tilassa pystyy päättämään noin monen hahmon tarinan näin pitkän ja monitahoisen kertomuksen päätteeksi ja niin upeilla sanavalinnoilla, että niiden suloisuus ei katoa vaikka ne lukisi kuinka monta kertaa.
Parhaat tarinat loppuvat juuri tällä tavalla - realistisesti. "Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti" on kamalin mahdollinen tapa lopettaa - ensinnäkin se kuulostaa todella tylsältä tavalta elää kaikkien seikkailujen jälkeen (jos siis puhutaan "perinteisistä" saduista) ja toisekseen kuka muka uskoo että niin todella tapahtui? Mikä maailma se sellainen on, jossa sankari urotyönsä tehtyään saa osakseen jonkun typerän siunauksen joka pitää tämän loppuelämän ajan huolta siitä että edes hyttynen ei pääse pistämään? Lisäksi sellainen loppu antaa ymmärtää että sankarille on tehty joku MiB-muistipyyhintä jonka ansiosta seikkailun aikana sattuneen menetykset ja kolhut eivät mitenkään vaikuta hänen tulevaisuuteensa. Pöh. Tämänkin vuoksi on tärkeää että Taru ei pääty Cormallenin kentälle tai Aragornin ja Arwenin häihin ja että lukija pääsee näkemään ettei edes kaukainen Kontu ole täysin turvassa.
Tekisi mieli sanoa, että kirja todella on liian lyhyt, eikä se uudestaan lukemalla pitene. Oikeaan paikkaan tarina kuitenkin loppuu eikä onneksi sisällä Samin ja Elanorin suunniteltua dialogia - vaikka on tietysti tosi hienoa että sellainen on jälkipolville jäänyt.
Harmaat Satamat 