TSH #84: Loppuyhteenveto!

Nerwende

Kontulainen
Kenen neropatin idea oli, että lähes 1000-sivuisesta pokkarista pitää tehdä yhteenveto? Ja kuka ääliö ilmoittautui sen tekemään? Köh, köh.

Miten tiivistää TSH:n juoni, sitä ainakin haluaisin teiltä muilta kysellä näin lopuksi. Kuvitelkaa tilanne, jossa joku oikeasti kiven alla asusteleva kysyy teiltä, että mistä siinä kirjassa sitten oikein on kyse? Mainitsetteko klassisen hyvän ja pahan taistelun, pienten ja yksinkertaisten voiton suurista ja fiksuista, kirjailijan halun luoda maalleen oma mytologia? Puhutteko sormusten ikuisesta symboliikasta vaiko suomen vaikutuksesta haltiakieliin? Nostatteko esiin monesti kirjan heikkouksina pidetyt "epäsovinnaisuudet" kuten Bombadilin, tarinan pituuden, naishahmojen vähyyden tai liitteet?

Lyhyimmillään tarinan voisi kai tiivistää "tuntematon hobitti matkaa läpi vaarojen tuhoamaan maailmaa uhkaavan pahuuden". Keksiikö joku hauskemman, kuvaavamman tai ylipäätään vain paremman tiivistelmän?

Mutta entäpä sitten se kaikki muu? Ei kai kukaan tosissaan väitä, että Samin uskollisuus, Gondorin ja Rohanin liitto, haltioiden kohtalo, Gandalfin viisaus ja Konnun vihreät kunnaat ovat vain painolastia ja rekvisiittaa joilla tarinaa on lihotettu? Miten kertoa lyhyesti kaikista noista kauneista ja kipeistä sivujuonteista, jotka itsessään jokainen muodostavat kirjan arvoisen tarinan? Minua enemmän lukeneet voivat kenties nostaa esiin muita samanlaisia teoksia, mutta minulle TSH on ainoa laatuaan juuri siitä syystä, että teemoja on niin paljon, ja jokainen niistä (ja useampi kuin yksi hahmo) voisi olla se tärkein, jos sen nostaisi esille ja kirjan nimeksi.

Niin, se kirjan nimi. Taru Sormusten Herrasta. Ei Taru Sormuksen Viejästä, Taru Sormuksen Tuhosta, Taru Sormuksen Saattueesta, Taru Sormusten Maailmasta, Taru Kahdestakymmenestä Sormuksesta , Taru Sormuksen Viejän Parhaasta Kaverista tai Taru Tyypistä Joka Ei Halunnut Sormusta Itselleen Mutta Suostui Kuninkaaksi. Kun kirjan nimi selkeästi kuitenkin viittaa Sauroniin, miksi tämä on pelkkä statisti? Vai onko Sauron sittenkin enemmän läsnä kertomuksessa kuin ensi silmäykseltä vaikuttaa? Loppupeleissä kaikki tiet vievät Mordoriin ja kaiki teot johtavat Sauroniin - kai moisella vaikutusvallalla pitää saada nimensä yhden kirjan kansiin, vaikka olisikin maailman laitojen ulkopuolelle pyyhkäisty olematon henkiolento.

Olen törmännyt useamman kerran lyhyen ajan sisällä kysymykseen "mikä on merkittävin kirja jonka olet lukenut?" Pienen sisäisen selailun jälkeen on ollut pakko vastata TSH. Rehellisesti voisin kai sanoa yhtä hyvin "Raamattu" (=kulttuuri jossa elän), "se joku sarjis josta opettelin lukemaan" tai "eka enkunkirja" mutta TSH se silti on. Ensinnäkin uskallan väittää, että luin Tarun ensimmäistä kertaa suhteellisen herkässä iässä, ja sen aatemaailma juurtui (tai kenties asettui tukikepiksi olemassaolevalle taimelle) varsin tiukasti - seikka joka on vasta hiljalleen alkanut solua tietoisuuteeni. Toisekseen: mikään muu kirja (kilpailevana hyvänä kakkosena Robin Hobbin tuotanto) ei ole vaikuttanut niin paljon siihen mitä teen vapaa-ajallani, eikä synnyttänyt yhtä paljon ihmissuhteita (kuinka vihaankaan tuota sanaa, voisiko joku keksiä uuden?). Jaksan aina ajoittain hämmästellä tätä miiteissäkin ääneen: miten on mahdollista, että jopa viisikymmenpäinen porukka kaikista yhteiskunnallisista ryhmistä, ikäluokista ja elämänkatsomuksellisista suunnista ryysii yhteen vuodesta toiseen ja pitää kivaa - AINOANA kaikkia yhdistävänä tekijänään yksi puoli vuosisataa sitten vieraassa kulttuurissa julkaistu kirja.

On lohdullista huomata, että kaikesta huolimatta TSH on ja pysyy. Se ei kulu puhki vaikka sitä lukisi uudestaan ja uudestaan (kannet ja selkä kyllä kärsivät). Yksikään näkemäni animaatio, sarjakuva, näytelmä, barbienukke, lautapeli tai elokuvasovitus ei ole onnistunut sitä pilaamaan. Kaikkein parasta on, että vieläkin kirjasta tuntuu löytyvän uutta (ja typoja! :p) ja jokaisella lukukerralla (ehkä oman silloisen elämäntilanteen vuoksi) eri teemat saavat eri tavalla painoarvoa. Itselleni on tuonut viime aikoina paljon uusia ahaa!-fiiliksiä ns. oheiskirjat - eivät suinkaan ne Aragornista Örkkiin-opukset, vaan sellaiset jotka käsittelevät Tolkienia, hänen tekstejään, ja TSH:n teemoja. (Novalle iso kiitos useamman tälläisen lainaamisesta!) On hienoa löytää uusia näkökulmia ainaisen balrogin siipien mittailun ohelle.

TSH:sta riittää sanottavaa. Puolen vuosisadan aikana aika moni on kirjoittanut aiheesta artikkeleita ja kirjoja, ja uusia ilmestyy koko ajan. Viime vuosina netti on mahdollistanut "tavallisten" lukijoiden kohtaamisen ennenkokemattomalla tavalla: olihan minullakin ensimmäisen lukukerran aikana kavereita jotka kahlasivat samaa kirjaa, mutta ei kellään niistä tainnut kilahtaa päässä ihan näin kumeasti. Käärmeen kaltaiset kommuuniit mahdollistavat Tarun pureskelemisen aivan uudenlaisella voimalla - muiden tietoutta ja asiantuntemusta kun voi kätevästi tässä lainailla. Siksipä jätänkin tämän keskustelunavauksen ja koko Lukutuvan kontulaisille vapaaksi temmellyskentäksi ilomielin - tiedän että tänne tulee taas ilmestymään uusia huomioita ja mielipiteitä Tarusta.
 
Kiitos Nerwolle hyvästä loppuyhteenvedosta. Nyt harmittaa vain se, etten ole ollut projektissa mukana lukemassa kirjaa enempää enkä vähempääkään topiikkien tahtiin. Josko tämä kesä sittenkin olisi vihdoin se jolloin saan Tarun luettua uudestaan?

Nerwen sanoi:
Mutta entäpä sitten se kaikki muu? Ei kai kukaan tosissaan väitä, että Samin uskollisuus, Gondorin ja Rohanin liitto, haltioiden kohtalo, Gandalfin viisaus ja Konnun vihreät kunnaat ovat vain painolastia ja rekvisiittaa joilla tarinaa on lihotettu? Miten kertoa lyhyesti kaikista noista kauneista ja kipeistä sivujuonteista, jotka itsessään jokainen muodostavat kirjan arvoisen tarinan? Minua enemmän lukeneet voivat kenties nostaa esiin muita samanlaisia teoksia, mutta minulle TSH on ainoa laatuaan juuri siitä syystä, että teemoja on niin paljon, ja jokainen niistä (ja useampi kuin yksi hahmo) voisi olla se tärkein, jos sen nostaisi esille ja kirjan nimeksi.
Aloitin juuri Eila Pennasen (siis se rouva joka avusti Kersti Juvaa suomentamaan Tarun kaksi ensimmäistä osaa) pientä Tolkien-aiheista esseetä kirjassaan "Luettua, läheistä - juttuja kirjoista", ja sen aluksi Pennanen määrittelee Tarun ehkä harvinaisen rohkean segmentoivasti: "J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta on sarja fantasiajuonen yhteen liittämiä kertomuksia, runoja ja pienoisromaaneja." Ehkä tämä sinänsä provosoivankin vahva kommentti on olennaisen tuntumassa: TSH on jotain siinä määrin valtavaa, detaljirikasta ja monipolvista, että sitä on yhtä vaikea typistää muutaman lauseen kuvaukseksi kuin hyllymetrillistä tavallisempia romaaneja...

Tarusta on moneksi.
 
Ylös