TSH:n alun vaikuttavuus

Oin

Hobitti
Aloin lueskella Tarua monen vuoden tauon jälkeen ties kuinka monetta kertaa uudestaan. Kohta olen ensimmäisen kirjan lopussa. Etsiydyin yksin tein tällekin foorumille, joka on muuten hieno. Jos tällainen olisi ollut minun nuoruudessani...

Se, mitä piti sanomani oli, että nyt lukiessani tajusin, että TSH:n esipuhe, se jossa Tolkien puhuu kirjastaan, vaikutti lukuorientoitumiseeni ensimmäisellä lukukerrallani (viidennällä luokalla vuonna kahdeksankymmentäjotain) vakavan imevästi. Se johtui sävystä, jolla Tolkien puhuu kirjastaan, kielitieteellisestä innoituksestaan, tarusodasta ja todellisista sodista ja kirjoittamisprosessista. En vielä tuntenut Tolkienin maailmaa enkä tajunnut noista asioista sen takia enkä nuoruuttani paljoa. Tiesin vain hämärästi, että olen alkamassa lukea jotakin suurta.

Toinen juttu oli kirjan alku, sen täsmälleen viisi ensimmäistä lukua eli Kontuosa. Hobittiporukka eikä myöskään lukija tiedä paljoa maailmasta, mutta viitteitä ja tietoja on jo annettu. Siinä on tietynlaista turvallisuutta, kun ollaan vielä Konnussa, mutta maailma ulkopuolella on tuntematon, pelottava ja kiehtova.

Salaliitto paljastuu on sydäntä lämmittävä luku.

Täytyy tunnustaa, että pidän yleensäkin kirjassa eniten niistä kohdista, joissa ollaan turvallisissa paikoissa (vaaran samalla uhatessa ulkopuolella): Kontu, Rivendell, Lorien, Rautapihan ateria, Minas Tirith, Henneth Annun (lisää ylämerkit, jos niitä oli, en jaksa tarkistaa...). Jotenkin Tolkien on niissä omimmillaan, ainakin minulle.

Ehkä kirjoitan myöhemmin lisää, kun etenen kirjassa.
 
Tervetuloa mukaan. :)

Aika monihan sanoo alusta, että se on todella vaikea ja tylsä ja jopa että lukeminen tyssäsi siihen kokonaan. Yleinen neuvo, jota tunnustan itsekin käyttäneeni houkutellessani viattomia tuttavia Tarun pariin, on sanoa että "hyppää vaan niiden esipuheiden yli, voit lukea ne sitten jälkikäteen". Ja tottahan se on, että enemmän niistä sitten varmasti ymmärtää. Itselläni on kuitenkin samanlainen kokemus alusta kuin sinulla Oin. En tiennyt kirjasta oikeastaan mitään aloittaessani sitä, ja alkutekstin Sarumanit ja Sauronit menivät herttaisesti sekaisin, samoin kuin oikean maailman ja Keski-Maan sota. Mutta varsin vaikuttava fiilis siitä jäi, aivan erilainen kuin mistään kirjasta ennen tai jälkeen tuon lukukokemuksen.

Tarkemmin ajatellen Tolkienin tarinankerronnalle tuntuu olevan hyvin tyypillistä vahva pohjustus. Vaikka muissa kirjoissa ei varsinaisia pitkiä prologeja olekaan, ei mikään tarinoista ala "keskeltä tapahtumia". Hobitinkin tarinan kulku keskeytetään parin ensimmäisen lauseen jälkeen, jotta lukijalle voidaan tehdä selväksi mikä oikeastaan on "hobitti".
 
Oin sanoi:
Tiesin vain hämärästi, että olen alkamassa lukea jotakin suurta.

Niinpä. Samoin kuin Nerwenillä, minulla meni kaikki nimet ja paikat ja jutut sekaisin, ja tajusin samalla heti, etten ole koskaan lukenut mitään Tarun kaltaista. Se esipuhe on vaikuttava.

Kontuosa, se on edelleen ihan parasta, koskaa siinä on odotuksen maku. Ystäväni, joka yritti Tarua joskus lukea, lopetti kesken koska alku oli kuulemma niin tylsä. Teki mieli pamauttaa kirjalla päähän. :p
 
Minulle esipuhe tuotti tiettyjä vaikeuksia ensimmäisellä lukukerralla noin kymmenvuotiaana. Sauron ja Saruman menivät kieltämättä sekaisin.

Prologi (hobiteista, piippukessusta jne.) sen sijaan oli mielestäni erittäin kiinnostava. Tosin prologin lopussa taas useat maininnat menivät ohi (kuka Meriadoc? Kuka Peregrin? Kuka Elendil?)

Mutta se, mikä TSH:ssa ensimmäisen lukemisen päätteeksi todella kolahti, olivat liitteet. Ehkä juuri ne synnyttivät vimmaisen halun lukea mahdollisimman nopeasti uudestaan TSH.ta ja sittemmin mitä tahansa Tolkienin kirjoittamaa.
 
Minä sain professori Tolkienista (ja samalla hänen kirjastaan) hyvän kuvan heti Esipuhetta lukiessani: "ei lainkaan toivoa" - "vähän toivoa" -juttu ja hänen kertomuksensa kirjan kirjoittamisesta sota-aikana (kuva siitä miten hän seisoo yöllä Balinin haudalla Luftwaffen pommikoneiden jyristessä taivaalla!) herättivät kiinnostuksen kirjaan. Kuivakkaan humoristinen pohdinta siitä, miten jotkut ovat pitäneet kirjaa "ikävystyttävänä, mielettömänä tai halveksittavana" herättivät välittömästi sympatiaa. Ja jostakin syystä mieleeni on jäänyt kirjailijan tärkeintä motiivia kuvaava lause "halu käydä käsiksi todella pitkään tarinaan, joka säilyttäisi lukijan mielenkiinnon, huvittaisi häntä, ilahduttaisi häntä ja kukaties myös paikoitellen jännittäisi tai syvästi liikuttaisi."

Sitten aloin pohtia sitä, mitä "allegorinen" tarkoittaa, ja miten (ja miksi) allegoriaa inhotaan. Samalla olin jo ehtinyt tutustua pohdintoihin kirjan vaihtoehtoisesta lopusta (onneksi olin jo lukenut Silmarillionin läpi, joten ei haitannut vaikka Sauronin tuhoaminen paljastettiin jo tässä), jotka antoivat olettaa, että oltiin käymässä käsiksi perusteellisesti valmistettuun tekstiin.

Ja olihan se avartavaa lukea myös ensimmäisen maailmansodan kokeneen näkökulma siihen, että myös Vanha maailmansota saattoi olla yhtä järkyttävä kokemus kuin se kaikkien tuntema Toinen sota.
 
Minä en oikeastaan ymmärrä, miten joku voi pitää Tarun alkua tylsänä/tylsimpänä kohtana. Minusta koko alkupuoli (eli koko ensimmäinen kirja Konnusta Rivendelliin asti) on mielenkiintoisinta koko kirjassa. Jopa ne keskustelut, mitä Samvais käy Hiesulin ja muiden hobittiporukoiden kanssa Vihreässä lohikäärmeessä, Gandalfin salaperäiset kertomukset, Bilbon käyttäytyminen, asioiden hidas ja kokeileva eteneminen - puhumattakaan niistä hyytävistä kohdista jossa vielä tuntemattomat Nazgûlit ilmaantuvat kuvaan. Ensimmäinen kirjahan on täynnä merkkejä, yksityiskohtia ja tapahtumia. Miten se voi olla pitkästyttävä? Sehän on täynnä odotusta!

Juu, ja sitten siihen alkualkuun. Useat kerrat aiemmin olen hypännyt professorimme selitykset yli, koska olin liian pieni keskittyäkseni niihin. Jälleen kerran kuitenkin paneuduin niihin, sillä se kuiva huumori, kielikuvat ja kertomus tarinan muotoutumisesta, ne kaikki oli kerrottu jollain omaleimaisella tavalla.
Minua jollain kummalla tavalla kuvottivat ja kuitenkin viehättivät nuo vertaukset nykymaailmaan (mikäli olen ymmärtänyt sanan 'allegoria' oikein, heh?). Nyt vasta myöhemmin olen kai alkanut ymmärtää, mikä saattoi olla syynä siihen että Tolkien vihasi allegoriaa. Keski-Maan piti saada olla oma maailmansa, ilman mitään liitännäisiä (joita, mikä pahinta, olivat maailman 'ulkopuoliset' miltei röyhkeällä tavalla tehneet) tähän meidän maailmaamme. Tai näin minä sen ajattelen.

Mutta niitä selityksiä lukiessa tuntuu ihan kuin Tolkien olisi siinä. Kauniisti muotoiltu piippu kädessä, katselemassa jonnekin muualle, niinkuin siinä yhdessä kuvassa.[/i]
 
Olen muistaakseni joka kerta lukenut esipuheen kahlatessani läpi kyseistä trilogiaa. Tuntuu vain ettei kirja tunnu samalta jos hyppään esipuheen yli. Ja joka kerta olen miettinyt mitä se allegoria tarkoittaa :) Trilogian alku voi vaikuttaa tylsältä. Mutta mielestäni alku ei ole tylsä, se on pikemmin turvallinen, kun varsinainen seikkailu ei ole vielä alkanut, vielä ei olla taisteltu ja jouduttu vaaraan. Kirjan alkua lukiessani minulle tulee varmaan juuri sen turvallisuuden takia eräänlainen lämmin ja turvallinenkin olo. Koska joka tapauksessa jännitän aina samoissa kohdissa, vaikka olen lukenut trilogian monta kertaa läpi, alku on sellainen rento ja turvallinen. Toistoa toistoa :)

Ne jotka lopettavat kirjan lukemisen koska alku on "tylsä"(asia ei kyllä niin ole) tuomitsevat koko kirjan alun perusteella, joka on mielestäni todella väärin. Ja kyseessä saattaa olla myös tekosyy livistää lukemisesta. Jos ei lue paljon ja saa koko tiiliskivitrilogian kerralla käteensä, voi vähän hirvittää :) Ja voi myös olla että sana "fantasia" karkoittaa...no tämä on oma näkemykseni jota saa korjata ja täydentää.

Tässä lopuksi voisin vielä vähän ikään kuin sujuvasti poiketa aiheesta. En ole lukenut paljoakaan fantasiaa. Ja syyksi epäilen vahvasti sitä, että luulen pettyväni jos luen muuta fantasiaa kuin Tolkienin kirjoittamaa. En tiedä olenko siis sivistymätön. Mutta sivistymätön en ole kun Tolkienin kirjoista puhutaan :) ainakaan kovin paljon:)

Toivottavasti tuossa kommentissani oli edes jotakin asiaa :) etten ole kirjoittanut vain kaikkea turhaa
 
Allegoria tarkoittaa kärjistettynä kirjaan, runoon, maalaukseen tms. kätkettyä "opetusta", joka on usein moraalinen tai poliittinen. Kyse on siis eräänlaisesta vertauskuvallisuudesta. Esim. C.S. Lewisin Narnia-kirjoja pidetään yleisesti allegorisina, koska niissä esiintyy "kätkettynä" Raamatun ja tiettyjen kristillisten kirkkojen opetuksia. (Esim. se, että Aslan-leijona sovittaa Edmundin synnit kuolemalla, ja herää sitten henkiin on toki aika selkeä viittaus Kristuksen tarinaan.) Allegorian ja "tavallisen" vertauskuvallisuuden ero on siinä, että allegoria johdattelee tarkoituksella tiettyyn johtopäätökseen, kun taas vertauskuvallisuus on yleensä sellaista "voit tulkita tämän niin tai noin, heijastaa sitä omiin kokemuksiisi, toiveisiisi, pelkoihisi tai voit jopa olla tulkitsematta ja lukea tekstin sellaisenaan". Allegorian ja "viattoman" vertauskuvallisuuden välinen raja on kuitenkon vähintääkin häälyvä ja ellei teoksen tekijä itse ole allegorian olemassaoloa myöntänyt, on sen osoittaminen mielestäni aina hiukan epävarmalla pohjalla.
 
Mun mielestä Tolkienilla on ihan selvää kristillistä allegoriaa. Sen sijaan vertailut toiseen maailmansotaan ym, mistä Tolkien puhuu esipuheessa ovat musta ihan epäuskottavia muutenkin.

Itse silloin kun ala-asteiässä luin ekan kerran, en lukenut mitään noita alkuhöpinöitä enkä myöskään lopun liitteitä. Itse kertomus riitti silloin. Tietty myöhemmin nekin on tullut luettua moneen kertaan, ja kyllähän ne oikeastaan on hyvä lukea jo ensimmäisellä kerralla jos vaan jaksaa. Mutta jos on lukenut Hobitin (niinkuin minä silloin muinoin) niin ehkä prologia ei välttämättä tarvitse lukea aluksi, jos haluaa aloittaa itse stoorilla.

Musta TSH:n alku tuntui silloin pienenä tosi verkkaiselta, kun piti niin monta sivua lukea, ennen kuin alkoi tapahtumaan. Mutta sitten kun lähdettiin Repunpäästä liikkeelle vihdoin, niin tykkäsin kirjasta jopa enemmän kuin Hobitista. Mutta 3. kirjan alussa TSH alkoi tuntua oudolta: ei enää ollenkaan samanlaista kuin Hobitti! Sitten mulla lukuvauhti hiipui, ja loppukirjan lukemiseen meni muistaakseni kuukausikaupalla aikaa. Sormuksen sota, Aragornin kuninkuus ym. oli sitten jo niin epähobittimaisia asioita, etten oikein niitä aluksi ymmärtänyt. Jotenkin silloin ekalla lukukerralla olin kiinnostunut vain siitä, mitä hobiteille tapahtui.
 
Hmm. No kuten sanoin, niin allegorian rajanveto on vaikeaa. Itse näkisin kuitenkin niin, että Ardassa näkyvät Tolkienin ihanteet, ja siksi siellä on mukana niin kalevalaista tarustoa kuin katolilaisia ideoita ja hevosilla ratsastavia muinaisenglantilaisia ja monarkian arvostusta ja kieliä jotka vivahtavat Tolkienin omiin suosikkeihin ja islantilaisista taruista lainattuja henkilönimiä ja "vihreitä" sekä perinteitä kunnioittavia arvoja ... ja lukemattomia muita vastaavia juttuja. Millään niistä ei kuitenkaan ole sellaista "opettavaa" tarkoitusta mielestäni, kuin vaikkapa juuri tuon Narnian kertomuksilla. On ihan eri asia esitellä erilaisia arvoja kuin tuputtaa niitä. Tai siis että esim. TSH:n pointtina on kertoa tarina, eikä julistaa kristillisiä arvoja vaikka niitä sieltä löytyykin. Ja ylipäätään mielestäni jos TSH:n haluaa nähdä allegorisena, on vähän hassua nostaa se kristinusko sieltä erilleen ja jättää kaikki muut arvot (kuten nyt vaikka sen monarkian ylivertaisuuden tai luonnonmukaisuuden ihannoinnin) sivuun. Tai siis, noh, jos Frodon katolilaiseksi kutsuttu "yritän vaikka toivoa ei ole" ja siitä seuraava "palkinto" eli tehtävän onnistuminen on kristillistä allegoriaa niin on sitten se "todellisen kuninkaan" palaaminen maanpaostakin ja asioiden järjestyminen tolalleen sen myötä myöskin monarkistista allegoriaa. (Ja ei, minä en kuulu niihin jotka näkevät Aragornissa messiaanisia piirteitä.)
 
Ai, Aragorniakin on veikattu Tolkienin Kristus-vastineeksi. Frodo, Gandalf ja Eärendil ovat ne, joista minä olen kuullut.

Varsinaiseen aiheeseen liittyen minun on sanottava, että rakastan Tarun alkua. Prologia tosin en enää jaksa kokonaan lukea. Ensimmäisellä lukukerralla olin päättänyt ottaa urakakseni lukea joka ainoan sivun, ja sen myös tein. Olin silloin vielä todella skeptinen suhteessa Taruun ja fantasiakirjallisuuteen ylipäätään. Esipuhe kuitenkin sai minunkin mielenkiintoni heräämään entisestään. Huomautukset Konnun asiakirjoista taas alkoivat jo olla aikamoista piinaa, mutta luin kaikki alkuselostukset läpi periaatteesta, vaikken mitään ymmärtänytkään.

Ensimmäinen kirja (Konnusta Kahlaamolle) on ehdoton suosikkini. Se on noussut entistä selkeämmin rakkaimmaksi Tarun osaksi nyt, kun olen jo pitemmän aikaa yrittänyt lukea Tarun pitkästä aikaa uusiksi. Ensimmäinen kirja sytyttää aina aivan kuin ensimmäisellä lukukerralla. Rivendellin kohdalla tulee kuitenkin stoppi. Muistan tapahtumat liian hyvin enkä jaksa käydä niitä läpi enää siitä eteenpäin. Parhaimmillani olen päässyt Morian portille, mutta kynnykselle Saattue jäi - valitettavasti.

Sen sijaan hobittien seikkailut Konnussa, ensimmäinen kohtaaminen haltioiden kanssa ja tietenkin kutkuttavan jännittävät nazgûl-kohtaukset ovat todellista namia joka ainoalla lukukerralla. Vanhasta Metsästä, Tom Bombadilin talosta ja Hautakeroista kertovat luvut voisin varmaan lukea kerran viikossa, sen verran ihania ne ovat. Brii myös viehättää ja Viimapää tietenkin on ihan omaa luokkaansa, Aragornkin on vielä salaperäinen metsien mies. Glorfindel ja pako kahlaamoille; adrenaliinipiikkiä kerrakseen. Mutta sitten tapahtuu jotain ihmeellistä, enkä pääse eteenpäin kuin sivu kerrallaan, vaikka sinänsä nautinkin lukemisesta.

Ehkä en vain tunnetasolla muista, millaisia lukuelämyksiä kirja myöhemmissä vaiheissa tarjoaa. Jostain syystä vain hobittien huviretken muuttuminen Saattueen eeppiseksi vaellukseksi latistaa tunnelman. Ei se sitä tehnyt vielä satumaisilla ensimmäisellä ja toisella lukukerralla, mutta nyt tämän kauan kaivatun kolmannen lukukerran se jähmettää.
 
Sûlwen Niniel sanoi:
Ai, Aragorniakin on veikattu Tolkienin Kristus-vastineeksi. Frodo, Gandalf ja Eärendil ovat ne, joista minä olen kuullut.

Messiaaninen hahmo ei ole välttämättä sama asia kuin Kristus-hahmo. Aragorn olisi ehkä messiaaninen henkilö juutalaisessa mielessä (Daavidin tai brittien Arthurin tapaisena pelastajakuninkaana), mutta tuskin kristillisessä mielessä. Itse ajattelisin että Tolkienin teoksissa ei ole Kristus-vastinetta (ellei sitten se Ainulindalessa mainittu "Sammumaton Tuli").

Minäkin tosiaan pidän eniten TSH:n ensimmäisestä kirjasta, jossa Tolkien saattoi vielä irrotella vapaasti, mutta eikö neljäs kirja, Frodon, Samin ja Klonkun matka Mordoriin, ole kuitenkin tarinana "tiukin"?
 
Luuttuaja sanoi:
Mun mielestä Tolkienilla on ihan selvää kristillistä allegoriaa. Sen sijaan vertailut toiseen maailmansotaan ym, mistä Tolkien puhuu esipuheessa ovat musta ihan epäuskottavia muutenkin.
Tolkienhan on tietääkseni itse kieltänyt teostensa olevan allegorisia. Mutta tietenkään kukaan ei voi kirjoittaa mitään saamatta edes huomaamattaan vaikutteita muista tarinoista. Tolkienille olivat selkeästi tärkeitä perinteiset konservatiiviset arvot, ja niiden (kuten kaikkien muidenkin arvojen) puolustaminen johtaa yleensä väistämättä "tietynlaiseen" tekstiin, jossa on paljon viittauksia historiaan, uskontoihin ja muinaistaruihin. Siis kaikki kunnon tarinan ainekset. :)

Makar sanoi:
Minäkin tosiaan pidän eniten TSH:n ensimmäisestä kirjasta, jossa Tolkien saattoi vielä irrotella vapaasti, mutta eikö neljäs kirja, Frodon, Samin ja Klonkun matka Mordoriin, ole kuitenkin tarinana "tiukin"?
Eikös Tolkien esipuheessaankin sanonut jotenkin niin, että hän joutui "pakottamaan" itsensä kuvaamaan matkaa Mordoriin ja irtautumaan Rohanissa ja Gondorissa käytävien sotavarustelujen ja taistelujen kiehtovasta tuoksinnasta?
 
Dilbert sanoi:
Eikös Tolkien esipuheessaankin sanonut jotenkin niin, että hän joutui "pakottamaan" itsensä kuvaamaan matkaa Mordoriin ja irtautumaan Rohanissa ja Gondorissa käytävien sotavarustelujen ja taistelujen kiehtovasta tuoksinnasta?

Aivan, näinhän Tolkien todellakin toteaa, ainakin muistaakseni.Muistan kun ensimmäisen kerran luin trilogiaa, että minua kiinnosti lähinnä vain se, mitä Frodolle ja Samille käy. Mutta nyt mielestäni muut tapahtumat ovat kiinnostavimpia. Siksi esimerkiksi Helmin Syvänteen taistelu tulee luettua hurahduksessa, mutta Frodon, Samin ja Klonkun reissaamista Emyn Muililla on vaikea lukea nopeasti. Voisi todella sanoa että Frodon, Samin ja Klonkun matka Mordoriin on aika "tiukkaa".
Sanoisinko, että kuvaus matkasta on aika ajoin "ahdistava", mielestäni välillä aika raskasta luettavaa, tarkoitan sillä, että tapahtuu, mutta silti tuntuu ettei tapahdu. Selitinpäs selvästi. No joka tapauksessa, itselleni tulee sellainen raskas, ahdistava ja unelias olo kun luen kyseisiä kohtia. Tunne kestää Emyn Muililta Cirith Ungoliin. Onkos muilla samanlaisia- tai tyyppisiä tuntemuksia?
 
Ylös