Pagban muistelo toi mieleen, että minullakin on kerrottavana unitarina muutaman yön takaa. Lähtötilanteessa olin ison ja valoisan kerrostalokompleksin yläkerroksissa joidenkin kasvottomiksi jääneiden sukulaisten tai ystävien kanssa etsimässä huilunsoitonopettajaani, jolta minun piti muistaakseni hakea jokin nuotti. Talo oli samassa paikassa kuin ensimmäisen opettajani kotitalo, vaikka oikeasti etsin kolmatta ja pitkäaikaisinta opettajaani. En vain ollut varma, asuiko hän vielä siinä rakennuskompleksissa, jossa parhaillaan olimme, vai oliko jo muuttanut uuteen asuntoon. Jostain syystä ensimmäinen ehdotus oli, että kävisimme katsomassa uudelta asunnolta, mutta sitten huomautin, että kun nyt kerran olimme täällä, järkevintä olisi käydä ensin vanhalla asunnolla.
Koska me olimme yläkerroksissa mutta opettaja asui jossain alhaalla, menimme käytävään odottamaan hissiä, joka saapuikin nopeasti (hyvin moderni lasihissi se olikin). Yllättäen emme kuitenkaan menneet hissiin, vaan koko käytävän lattia lähtikin laskeutumaan, mikä unessa oli ihan loogista, koska meitä oli niin monta ja varsinainen hissi oli pieni. Koska tämä lattianpätkästä koostuva hissi oli tietysti avoin, näin koko ajan mitä ympärillämme tapahtui.
Vajosimme yhä alemmas, ja pian olimme halkaisijaltaan ainakin parisataametrisessä kirkkaasti valaistussa luolassa, jossa näköala paljasti, että kerrostalokompleksi oli todella valtava ja jatkui kerrostolkulla myös maan alle. Lopulta tulimme aivan pohjalle, ja yhtäkkiä paikalla olikin pitkiin univormutakkeihin pukeutuneita natsisotilaita, jotka kehottivat meitä jatkamaan matkaa. Ainoa tie eteenpäin oli tilava tunneli, jossa loputtoman näköiset leveät valaistut portaat laskeutuivat kohti jotain näkymättömissä olevaa päämäärää. Ajattelin, etten mitenkään jaksaisi kävellä alas asti, mutta toisaalta selän takan seisovat natsit antoivat silkalla läsnäolollaan ymmärtää, ettei vaihtoehtoja ollut. Lähdimme vaeltamaan alas nyt rinteeksi muuttunutta tunnelin sisustaa, ja mukana olivat valtavaksi paisuneen kasvottoman ihmisjoukon lisäksi nyt sekä äitini että jo ajat sitten kuollut isäni, joiden jaksamista yritin pitää silmällä.
Alhaalla meitä odotti jonkinlainen maanalainen 40-luvun maailma, vähän samanlainen aikakupla kuin kuunatsien tukikohta Iron Skyssa mutta paljon suurempi katuineen, taloineen, jokineen kaikkineen. Jatkoimme matkaa uiden, ja minä löysin vedestä kauniin kivikoristeisen rannerenkaan, johon kaiverretut riimut tunnistin tärkeäksi koodiavaimeksi. Siinä kohtaa uni alkoi kuitenkin haihtua, enkä koskaan saanut tietää, mitä tarkoitusta varten meidät oli moiseen maanlaiseen valtakuntaan paimennettu.