Usvajaisten kylä II: Miccohin paluu: pelitopikki
- Keskustelun aloittaja Vehka
- Aloitettu
Saladin
Hahmo Pimeässä
Benjamin nojasi lapioonsa ja katseli hautausmaataan aurinkoisessa iltapäivässä.
Kaikki viime päivinä henkensä heittäneet lepäsivät täällä. Jopa sysisydämmet ja viemäreistä löydetyt harmaaviitat olivat saaneet Benjaminin hautuumaalta viimeisen leposijan. Ainoastaan apteekkari, jonka MacKenzie oli välttämättä tahtonut haudata itse sepän kanssa ja Alice, jonka ruumis oli mystisesti kadonnut juuri ennen hautausta eivät maanneet siellä. Kummallekin Benjamin oli tosin laittanut hautakivet hautausmaahansa ja haudankaivaja huomasikin jonkun laittaneen kukkakimpun Alicen hautakiven juurelle.
Kaikkien uusien hautojen edustat olivat multaiset ja vailla ruohoa, tosin Jarhon haudalla pilkisti jo muutama korsi.
Katsellessaan näitä hautoja Benjamin huomasi niissä yhden poikkeavuuden tavallisista haudoista. Hautakivissä oli kyllä nimet, muttei mitään muuta kirjoitettuna Jarhon hauta poislukien, sillä Saraste oli jo hoitanut sen. Ei rakastettua kyläläistä tai jotain muuta joka olisi kertonut vainajan elämästä.
Tämä häiritsi jostain syystä todella paljon Benjaminia. Hänen mielestään jokainen kuollut ansaitsi vähintäänkin sen ja haudankaivaja päättikin lopulta ottaa asian hoitaakseen. Hän menisi etsimään tarpeeksi tietoja kuolleista kyläläisistä niin paljon kuin mahdollista, jotta heidän hautakiviinsä tulisi kaikkein sopivimmat sanat.
Benjamin iski lapionsa maahan ja lähti kävelemään hautausmaalta.
Kaikki viime päivinä henkensä heittäneet lepäsivät täällä. Jopa sysisydämmet ja viemäreistä löydetyt harmaaviitat olivat saaneet Benjaminin hautuumaalta viimeisen leposijan. Ainoastaan apteekkari, jonka MacKenzie oli välttämättä tahtonut haudata itse sepän kanssa ja Alice, jonka ruumis oli mystisesti kadonnut juuri ennen hautausta eivät maanneet siellä. Kummallekin Benjamin oli tosin laittanut hautakivet hautausmaahansa ja haudankaivaja huomasikin jonkun laittaneen kukkakimpun Alicen hautakiven juurelle.
Kaikkien uusien hautojen edustat olivat multaiset ja vailla ruohoa, tosin Jarhon haudalla pilkisti jo muutama korsi.
Katsellessaan näitä hautoja Benjamin huomasi niissä yhden poikkeavuuden tavallisista haudoista. Hautakivissä oli kyllä nimet, muttei mitään muuta kirjoitettuna Jarhon hauta poislukien, sillä Saraste oli jo hoitanut sen. Ei rakastettua kyläläistä tai jotain muuta joka olisi kertonut vainajan elämästä.
Tämä häiritsi jostain syystä todella paljon Benjaminia. Hänen mielestään jokainen kuollut ansaitsi vähintäänkin sen ja haudankaivaja päättikin lopulta ottaa asian hoitaakseen. Hän menisi etsimään tarpeeksi tietoja kuolleista kyläläisistä niin paljon kuin mahdollista, jotta heidän hautakiviinsä tulisi kaikkein sopivimmat sanat.
Benjamin iski lapionsa maahan ja lähti kävelemään hautausmaalta.
Saladin
Hahmo Pimeässä
Apteekkari
Benjamin päätti aloittaa itsenäisen tutkimustyönsä apteekkarista, sillä hänen talonsa oli lähimpänä hautuumaata. Hänen talonsa ovi oli lukossa, mutta Benjaminilla oli avain. Itse asiassa haudankaivamisen lisäksi hänen työhönsä kylässä kuului niiden asuntojen avinten pitäminen joiden omistajat olivat joko kuolleet tai lähteneet aina siihen asti kunnes uusi omistaja ilmaantuisi. Kuitenkin astuessaan ovesta sisään haudankaivaja Benjamin epäili vahvasti että apteekissa tulisi olemaan joskus uusi omistaja. Paikka oli aina muutenkin ollut hämärän valaistuksen ja vähien ikkunoiden takia synkkä, mutta nyt kun sisään astuja tiesi siellä tapahtuneen kylmäverinen murha, paikassa oli jo aavemmainen tunnelma.
Benjamin ei turhia jahkaillutkaan alakerrassa, vaan riensi tiskin takana olevasta ovesta yläkertaan.
Yläkerran käsittävä makuuhuone oli pienempi kuin alakerta ja hyvin yksinkertaisesti sisustettu. Se oli myös hiukan valoisampikin, mikä oli siinä tilanteessa Benjaminin mieleen. Kuitenkin vuoteessa oli vieläkin runsaasti Saladinin veritahroja, joten huone oli silti vähintäänkin yhtä aavemmainen kuin edellinenkin.
Benjamin alkoi jo tunteakin suurta halua juosta täyttä vauhtia pois, mutta onnistui jotenkuten hillitsemään itsensä ja aloitti etsinnät. Hänen huomionsa kiinnitti heti pöydällä oleva apteekkarin päiväkirja, jonka Saraste oli siihen jättänyt. Se oli päiväkirjaksi melko paksu ja avattuaan sen Benjamin huomasi päiväkirjan olevan täynnä tekstiä. Hän luki ensin lopussa olevat hätäisen näköisesti kirjoitetut sanat jotka Sarastekkin oli lukenut:
"halusin vain parantaa ja suojella tätä kylää."
Benjamin rojahti apteekkarin sängylle (mutta varoi kuitenkin visusti ettei istahtaisi veritahrojen päälle( :yuck: )) ja alkoi miettiä näitä arvoituksellisia sanoja. Hän ajatteli, että kenties apteekkari oli ennen kuolemaansa kuullut ääniä alakerrasta ja tiennyt loppunsa koittaneen ja siksi laittanut tuollaisen viestin. Benjaminin mielestä tämä ajatus tuntui järkeenkäyvältä ja selitti sen miksi sanat oli niin hätäisen näköisesti kirjoitettu.
Haudankaivaja harkitsi laittavansa nimenomaan nuo sanat apteekkarin hautaan, sillä oli selvää että ne olivat olleet täysin vilpittömät. Näin myös hän pääsisi työssään heti eteenpäin. Jokin kuitenkin esti häntä. Se saattoi olla osaltaan puhdasta uteliaisuutta, sillä Saladin oli ollut hänelle aina enemmän tai vähemmän arvoitus ja Benjaminilla oli luonnostaan utelias luonne.
Hän avasi uudestaan päiväkirjan ja tällä kertaa selasi sen alusta loppuun. Benjamin yllättyi miten tarkasti Saladin oli merkinnyt päivittäiset toimensa ja ajatuksensa päiväkirjan sivuille. Itse asiassa koko päiväkirja käsitti tapahtumia ja ajatuksia vain vähän yli vuoden ajalta. Apteekkari oli selvästi kuulunut siihen ihmisryhmään, jotka kirjasivat tekemisiään tarkasti muistiin siinä toivossa, että niistä tiedoista tulisi jonakin päivänä hyödyllisiä. Äkkiä Benjaminin mieleen pulpahti ajatus: Jos tuokin päiväkirja oli niin lyhyellä aikavälillä ja kuitenkin niin suurella tarmolla kirjoitettu, niin oli todennäköistä, että päiväkirjoja olisi jopa enemänkin. Teoriaa vahvisti se, että kirjan kanteen oli laitettu edellisvuoden vuosiluku, katkoviiva ja tyhjää tilaa johon oletettavasti olisi laitettu päiväkirjan täyttyessä uusi vuosiluku.
Benjamin aloitti näiden mietteidensä jälkeen heti kuumeisesti etsiä. Etsintä kesti oletettua kauemmin ja aurinko alkoi olla jo laskemassa, kun haudankaivaja löysi viimein etsimänsä piilotettuna irtonaisen lattialankun alle.
Hän oli ollut oikeassa. Päiväkirjoja oli enemmän. Itse asiassa tehtyään pikaisia laskeskelmia samalla kun otti niitä yksitellen esille, Benjaminin mielestä niitä oli yli 20. Kaikissa oli varmistuksena, samalla lailla merkattuna, vuosilukuja ihan niin kuin viimeisimmässäkin kirjassa.
Iloisena ja tyytyväisenä suoritukseensa Benjamin alkoi heti pakata niitä säkkiin jotta voisi kuljettaa ne toiseen paikkaan luettavaksi (hän alkoi olla kurkkuaan myöten täynnä apteekin ahdistavan aavemmaista tunnelmaa).
Päästyään apteekin ovesta ulos kirjat mukanaan, Benjamin päätti lukupaikakseen kapakan, sillä hän arveli tarvitsevansa paljon teetä, jotta hän pystyisi sulattamaan kaiken säkkinsä sisällöstä.
Sinne päästyään Benjamin huomasi salissa heti ensimmäiseksi tavallista suuremman hiljaisen tunnelman ja vielä suuremman kolikkokasan yhden pöydän vieressä. Kukaan ei uskaltanut tuon rahakasan lähettyvillekkään arvatenkin siinä pelossa, että niissä saattaisi olla jonkinmoinen kamala kirous. Bnejaminkin tuntui ajattelevan samansuuntaisesti ainakin siitä päätellen, että hän tyhjensi säkkinsä sisällön kolikkokasasta kauimpaiseen pöytään. Tämä herätti pientä kiinnostusta kapakan väessä ja moni katsoi kysyvästi haudankaivajaa. Tämä ei kuitenkaan välittänyt näistä vaan tilasi juoman ja istahti pöytänsä ääreen. Hän otti käsiinsä päiväkirjakasasta sen, johon oli merkitty kaikkein aikaisin vuosiluku ja alkoi lukea.
Benjamin päätti aloittaa itsenäisen tutkimustyönsä apteekkarista, sillä hänen talonsa oli lähimpänä hautuumaata. Hänen talonsa ovi oli lukossa, mutta Benjaminilla oli avain. Itse asiassa haudankaivamisen lisäksi hänen työhönsä kylässä kuului niiden asuntojen avinten pitäminen joiden omistajat olivat joko kuolleet tai lähteneet aina siihen asti kunnes uusi omistaja ilmaantuisi. Kuitenkin astuessaan ovesta sisään haudankaivaja Benjamin epäili vahvasti että apteekissa tulisi olemaan joskus uusi omistaja. Paikka oli aina muutenkin ollut hämärän valaistuksen ja vähien ikkunoiden takia synkkä, mutta nyt kun sisään astuja tiesi siellä tapahtuneen kylmäverinen murha, paikassa oli jo aavemmainen tunnelma.
Benjamin ei turhia jahkaillutkaan alakerrassa, vaan riensi tiskin takana olevasta ovesta yläkertaan.
Yläkerran käsittävä makuuhuone oli pienempi kuin alakerta ja hyvin yksinkertaisesti sisustettu. Se oli myös hiukan valoisampikin, mikä oli siinä tilanteessa Benjaminin mieleen. Kuitenkin vuoteessa oli vieläkin runsaasti Saladinin veritahroja, joten huone oli silti vähintäänkin yhtä aavemmainen kuin edellinenkin.
Benjamin alkoi jo tunteakin suurta halua juosta täyttä vauhtia pois, mutta onnistui jotenkuten hillitsemään itsensä ja aloitti etsinnät. Hänen huomionsa kiinnitti heti pöydällä oleva apteekkarin päiväkirja, jonka Saraste oli siihen jättänyt. Se oli päiväkirjaksi melko paksu ja avattuaan sen Benjamin huomasi päiväkirjan olevan täynnä tekstiä. Hän luki ensin lopussa olevat hätäisen näköisesti kirjoitetut sanat jotka Sarastekkin oli lukenut:
"halusin vain parantaa ja suojella tätä kylää."
Benjamin rojahti apteekkarin sängylle (mutta varoi kuitenkin visusti ettei istahtaisi veritahrojen päälle( :yuck: )) ja alkoi miettiä näitä arvoituksellisia sanoja. Hän ajatteli, että kenties apteekkari oli ennen kuolemaansa kuullut ääniä alakerrasta ja tiennyt loppunsa koittaneen ja siksi laittanut tuollaisen viestin. Benjaminin mielestä tämä ajatus tuntui järkeenkäyvältä ja selitti sen miksi sanat oli niin hätäisen näköisesti kirjoitettu.
Haudankaivaja harkitsi laittavansa nimenomaan nuo sanat apteekkarin hautaan, sillä oli selvää että ne olivat olleet täysin vilpittömät. Näin myös hän pääsisi työssään heti eteenpäin. Jokin kuitenkin esti häntä. Se saattoi olla osaltaan puhdasta uteliaisuutta, sillä Saladin oli ollut hänelle aina enemmän tai vähemmän arvoitus ja Benjaminilla oli luonnostaan utelias luonne.
Hän avasi uudestaan päiväkirjan ja tällä kertaa selasi sen alusta loppuun. Benjamin yllättyi miten tarkasti Saladin oli merkinnyt päivittäiset toimensa ja ajatuksensa päiväkirjan sivuille. Itse asiassa koko päiväkirja käsitti tapahtumia ja ajatuksia vain vähän yli vuoden ajalta. Apteekkari oli selvästi kuulunut siihen ihmisryhmään, jotka kirjasivat tekemisiään tarkasti muistiin siinä toivossa, että niistä tiedoista tulisi jonakin päivänä hyödyllisiä. Äkkiä Benjaminin mieleen pulpahti ajatus: Jos tuokin päiväkirja oli niin lyhyellä aikavälillä ja kuitenkin niin suurella tarmolla kirjoitettu, niin oli todennäköistä, että päiväkirjoja olisi jopa enemänkin. Teoriaa vahvisti se, että kirjan kanteen oli laitettu edellisvuoden vuosiluku, katkoviiva ja tyhjää tilaa johon oletettavasti olisi laitettu päiväkirjan täyttyessä uusi vuosiluku.
Benjamin aloitti näiden mietteidensä jälkeen heti kuumeisesti etsiä. Etsintä kesti oletettua kauemmin ja aurinko alkoi olla jo laskemassa, kun haudankaivaja löysi viimein etsimänsä piilotettuna irtonaisen lattialankun alle.
Hän oli ollut oikeassa. Päiväkirjoja oli enemmän. Itse asiassa tehtyään pikaisia laskeskelmia samalla kun otti niitä yksitellen esille, Benjaminin mielestä niitä oli yli 20. Kaikissa oli varmistuksena, samalla lailla merkattuna, vuosilukuja ihan niin kuin viimeisimmässäkin kirjassa.
Iloisena ja tyytyväisenä suoritukseensa Benjamin alkoi heti pakata niitä säkkiin jotta voisi kuljettaa ne toiseen paikkaan luettavaksi (hän alkoi olla kurkkuaan myöten täynnä apteekin ahdistavan aavemmaista tunnelmaa).
Päästyään apteekin ovesta ulos kirjat mukanaan, Benjamin päätti lukupaikakseen kapakan, sillä hän arveli tarvitsevansa paljon teetä, jotta hän pystyisi sulattamaan kaiken säkkinsä sisällöstä.
Sinne päästyään Benjamin huomasi salissa heti ensimmäiseksi tavallista suuremman hiljaisen tunnelman ja vielä suuremman kolikkokasan yhden pöydän vieressä. Kukaan ei uskaltanut tuon rahakasan lähettyvillekkään arvatenkin siinä pelossa, että niissä saattaisi olla jonkinmoinen kamala kirous. Bnejaminkin tuntui ajattelevan samansuuntaisesti ainakin siitä päätellen, että hän tyhjensi säkkinsä sisällön kolikkokasasta kauimpaiseen pöytään. Tämä herätti pientä kiinnostusta kapakan väessä ja moni katsoi kysyvästi haudankaivajaa. Tämä ei kuitenkaan välittänyt näistä vaan tilasi juoman ja istahti pöytänsä ääreen. Hän otti käsiinsä päiväkirjakasasta sen, johon oli merkitty kaikkein aikaisin vuosiluku ja alkoi lukea.
*surinaa ... surinaa* Aika tulla takaisin Theodor. Taaa-aaakaisiiin. Eieiei, ei yhtään hyvin suoriuduttu, mutta kylässä tapahtunee pian todella kummia; aika suorastaan pysähtyy, joten sinut on pakko hakea pois. Ja katso nyt itseäsi, mitä olet oikein puuhannut? *surinaa ... surinaa*
Theodore pamahtaa hereille ja nousee kuin salaman lyömänä ylös. Viitisen sekuntia hän ehtii vilkaista ympärilleen [ottaen huomioon viime hereilläoloaikana tapahtunut sekoilu ja sodanjulistelu] ennekuin hänen elämänsä kaamein krapula pamahtaa päälle kuin viisikymmenkiloinen rauta-alasin. Moista päänsärkyä hän ei ole kokenut moniin moniin vuosiin, ja silmät vetistelee kuin suolaa niihin kaadettaisiin. Mitä minä olen oikein tehnyt? Yarr.. Edellisillan muistikuvat alkavat hiljalleen palata hänen mieleensä. Vaivalla hän saa nostettua itsensä sängystä ylös ja istahdettua pöytänsä ääreen likaiselle penkille. Puisella pinnalla lojuu kolme kappaletta suuria julisteita joihin on punaisella maalilla kirjoitettu: SOTAA! SOTAAN! SOIAAN! SO<strike>KA</strike>TAAN! Muisto hänen puheestaan hällyy hänen mielessään kuin kaukaisen ajan tapahtuma; ja päätä jomottaa karmivasti. Lähtiessään hän ei huomaa kaunista kirjettä, joka on aseteltu tyylikkäästi kynttilänjalan viereen. Sitä kirjettä hän ei koskaan tulisi lukemaan.
Hän kävelee utuisen pihamaansa poikki kohti metsän rajaa; ja kostea ilma tuntuu hyvältä saastaista oloa vastaan. Ajatukset kirkastuvat, muisti alkaa palata, ja samalla unet välkähtelee mielessä; kuten kuvat, jotka olet nähnyt mutta joita et tarkasti muista. Theodoren silmät suurenevat. Ovatko he tulossa? Mitä ihmettä? En minä halua lähteä täältä! Työni on kesken ja pahasti! Hän katsoo surullisena kohti kylää, josta näkee ihmisiä poistuvan. Nämä 16 vuotta, jonka aikana hän oli oppinut rakastamaan ja vihaamaan kaikkea mitä kylä piti sisällään, kaikki ne olivat olleet vain turhaa, jos nyt olisi lopun aika. Kyyneleet silmissä Theodore katseli metsää, mökkiään ja kaikkea mitä hänen elämäänsä kuului. Synkät olivat hänen ajatuksensa kun ilman täytti ääni, joka oli kuin vedenalainen suhina ampiaisenpesässä; taivaalla näkyi kirkas valkea valo. Se piteni Theodorea kohti, ikäänkuin venyi taivaalta alas; laskeutui hänen päälleen ja sitten se oli poissa. Tyhjä pihamaa oli täysin äänetön, vailla elävää sielua. [[Theodore Vulpertin loppu]]
Jep, sori tosi epäaktiivisesta ja erittäin juonesta erkanevasta pelistä; mutta olen ensikertalainen enkä oikein jaksanut muutenkaan keskittyä. Ensi kerralla paremmin.
Theodore pamahtaa hereille ja nousee kuin salaman lyömänä ylös. Viitisen sekuntia hän ehtii vilkaista ympärilleen [ottaen huomioon viime hereilläoloaikana tapahtunut sekoilu ja sodanjulistelu] ennekuin hänen elämänsä kaamein krapula pamahtaa päälle kuin viisikymmenkiloinen rauta-alasin. Moista päänsärkyä hän ei ole kokenut moniin moniin vuosiin, ja silmät vetistelee kuin suolaa niihin kaadettaisiin. Mitä minä olen oikein tehnyt? Yarr.. Edellisillan muistikuvat alkavat hiljalleen palata hänen mieleensä. Vaivalla hän saa nostettua itsensä sängystä ylös ja istahdettua pöytänsä ääreen likaiselle penkille. Puisella pinnalla lojuu kolme kappaletta suuria julisteita joihin on punaisella maalilla kirjoitettu: SOTAA! SOTAAN! SOIAAN! SO<strike>KA</strike>TAAN! Muisto hänen puheestaan hällyy hänen mielessään kuin kaukaisen ajan tapahtuma; ja päätä jomottaa karmivasti. Lähtiessään hän ei huomaa kaunista kirjettä, joka on aseteltu tyylikkäästi kynttilänjalan viereen. Sitä kirjettä hän ei koskaan tulisi lukemaan.
Hän kävelee utuisen pihamaansa poikki kohti metsän rajaa; ja kostea ilma tuntuu hyvältä saastaista oloa vastaan. Ajatukset kirkastuvat, muisti alkaa palata, ja samalla unet välkähtelee mielessä; kuten kuvat, jotka olet nähnyt mutta joita et tarkasti muista. Theodoren silmät suurenevat. Ovatko he tulossa? Mitä ihmettä? En minä halua lähteä täältä! Työni on kesken ja pahasti! Hän katsoo surullisena kohti kylää, josta näkee ihmisiä poistuvan. Nämä 16 vuotta, jonka aikana hän oli oppinut rakastamaan ja vihaamaan kaikkea mitä kylä piti sisällään, kaikki ne olivat olleet vain turhaa, jos nyt olisi lopun aika. Kyyneleet silmissä Theodore katseli metsää, mökkiään ja kaikkea mitä hänen elämäänsä kuului. Synkät olivat hänen ajatuksensa kun ilman täytti ääni, joka oli kuin vedenalainen suhina ampiaisenpesässä; taivaalla näkyi kirkas valkea valo. Se piteni Theodorea kohti, ikäänkuin venyi taivaalta alas; laskeutui hänen päälleen ja sitten se oli poissa. Tyhjä pihamaa oli täysin äänetön, vailla elävää sielua. [[Theodore Vulpertin loppu]]
Jep, sori tosi epäaktiivisesta ja erittäin juonesta erkanevasta pelistä; mutta olen ensikertalainen enkä oikein jaksanut muutenkaan keskittyä. Ensi kerralla paremmin.
Igor näkee jälleen unta. Tapahtumat vilisevät hänen tajunnassaan kuin elokuvassa. Äiti. Kaupungin kadut. Noita. Raivoava pappi. Palava sauna. Tuore hautakumpu.
Tonttu avaa silmänsä ja muistaa kaiken. Todellisuus vyöryy hänen ylitseen kuin mammuttilauma. Boris huutaa.
Sillä Boris hän on.
Mutta Boris ei ole aina ollut Boris. Boris syntyi Sonjana. Hän ei kuitenkaan kokenut koskaan olevansa sitä, mitä hänen odotettiin olevan. Lapsuudenkodin ongelmat eivät ainakaan helpottaneet asiaa. Isä oli kuollut, sitten kaksi veljeä. Isoveljen veivät sysisydämet, rakkaan kaksoisveljen puukotti humalainen Mörrimöykky. Tästä Sonja oli katkeroitunut lopullisesti. Äiti odotti hänen ryhtyvän aikanaan saunatonttuemännäksi, mutta Sonja ei halunnut kumpaakaan. Hän vihasi kylän pieniä sosiaalisia ympyröitä, ja vielä enemmän hän vihasi vartalonsa naiseutta ja siitä seuraavia sosiaalisia odotuksia. Sonjan pikkuveljeä Igoria äiti tuntui kerrassaan paapovan.
Eräänä päivänä Sonja ei enää jaksanut, vaan paiskasi oven kiinni perässään ja lähti. Ensi töikseen tonttu porhalsi kohti Mörrimöykyn koloa Korpikuusen Kannon alla ja hakkasi ovea nyrkillään. Peikon avatessa oven Sonja tirvaisi olentoa turpaan, syöksyi sisälle, vilkaisi ympärilleen, nappasi pöydältä veitsen ja hyökkäsi uudelleen. Mörrimöykky juoksi ulos ja Sonja seurasi perässä. Ajojahti oli pitkä ja raskas, ja he juoksivat perätysten virstakaupalla, peikko henkensä hädässä murhanhimoinen tonttu kannoillaan. Lopulta Mörrimöykky kompastui juurakkoon ja kaatui maahan. Sonja oli sekunnissa hänen päällään, puukko peikon karvaisella kurkulla.
<i><b>"MIKSI TAPOIT VELJENI? MIKSI? MIKSI!?"</i></b> huusi tonttu. <i>"Anna armova!"</i> anoi peikko. <i>"En miä sitä tahallani tehnynnä! Se oli ittepualustusta! En miä voinunna muuta! Se olj sen oma puukko, se kävi miun kimppuhun ihan tuhannen päissäsä, ei se varmana ees tajunna notta siinä uon miä. Pakkoha miun oli tapella takasi, ja siinä rytäkässä puukko piäs lipsahtammaan kurkkuhun. Miä uon tosi, tosi pahhoillani ja pyyvän siun anteeksantova. Miä teen mitä hyvväänsä, jos annat miun ellää!"</i> Silmät kiiluen, hikeä tippuen Sonja puristi veistä kädessään ja piteli sitä Mörrimöykyn kurkulla niin, että pieni punainen verivana alkoi norua sammalpeitteelle. Tonttu olisi halunnut kostaa niin kovasti, niin kovasti... mutta ei kuitenkaan pystynyt surmaamaan peikkoa. Sen sijaan se sihisi: <i>"Häivy! Ja jos näen sinua enää ikinä, vannon, että pilkon sinut pieniksi siivuiksi ja huudat kuin pistetty sika! Älä koskaan palaa! JUOKSE!</i> Pieni mutta aseistettu tonttu nousi vain hieman suuremman mutta paljon karvaisemman peikon päältä ja jäi katsomaan, kun tämä juoksi puiden välissä pujotellen kaukaisuuteen, taakseen katsomatta.
Sonja antoi henkensä tasaantua ja päätti jättää entisen elämänsä kokonaan taakseen. Hän halusi nähdä suuren maailman. Ja ennen kaikkea hän halusi löytää keinon olla ruumiiltaan mies, kuten hän tunsi jo sisäisesti olevansa. <i>Boris</i>, hän huokasi. Sillä nimellä hänet tultaisiin tuntemaan. Sonja oli kuollut. Hän olisi nyt Boris.
Ja mitä ihmeitä Boris olikaan matkoillaan nähnyt! Suurimman vaikutuksen häneen teki kuitenkin valtakunnan pääkaupunki, Beronna. Kuninkaanlinnan taivaisiin kurkottavien tornien varjossa vallitsi moniarvoinen ja suvaitseva ilmapiiri, jossa Boris koki saavansa olla oma itsensä. Ja mikä parasta, kaupungissa oli noitia. Näiden palvelukset olivat kalliita, mutta tonttu työskenteli niska limassa eräässä majatalossa säästääkseen rahaa. Kun sitä oli kasassa tarpeeksi, Boris saapasteli valtakunnan parhaana pidetyn noidan luokse ja tilasi tältä taikajuomaa. Tonttu hengitti syvään ja joi kitkerän liemen yhdellä pitkällä siemauksella. Muutaman sekunnin kuluttua hän tunsi vartalonsa muuttuvan. Prosessi oli kivulias, ja pieni olento kaatui maahan kouristellen ja huutaen tuskasta. Pian hän kuitenkin rauhoittui ja makasi maassa hengästyneenä. Vartalon mukauduttua loppuun saakka Boris tunsi kasvoissaan nipistelyä, kun parta työntyi esiin ja jatkoi kasvuaan kunnes oli lähes yhtä pitkä kuin tonttu itse.
Boriksen työnantaja ei ollut tunnistaa häntä hänen palatessaan majataloon, mutta onnitteli lopulta tonttua ja antoi tälle jopa viikon lomaa, jotta Boris sais rauhassa totutella uuteen vartaloonsa. Palkatonta, tietenkin, mutta eipä tonttu enää rahasta liiemmin piitannutkaan, kunhan sai mahansa täyteen ja katon päänsä päälle. Ja olihan hän aluksi kömpelö, mutta ajan kanssa tilanne korjaantui, ja Boris tunsi vihdoinkin olevansa kokonainen.
Vuoden vierivät ja ihmiset kuolivat Boriksen ympärillä, kun taas tonttu vanheni huomattavasti hitaammin. Hänestä oli tullut majatalonpitäjä jo vuosikymmeniä sitten, kun vanha omistaja oli testamentannut omaisuutensa tontulle tämän sitouduttua elättämään vanhusta ja tämän vaimoa näiden elämän loppuun asti. Saatettuaan jälleen erään hyvän ystävänsä haudan lepoon hän tunsi ensimmäistä kertaa kaipuun nähdä vanha kotisauna, edes pikaisesti. Yhtäkkiä hänellä oli ikävä äitiään, ja etenkin pikkuveljeään. Aikamieshän tämäkin jo olisi, tonttujekin mittapuun mukaan. Niinpä tonttu-ukko pakkasi leipää reppuun ja lähti patikoimaan kohti Walbaronin syrjäseutuja ja Suvannon kylää.
Kysyttyään monesti tietä tonttu alkoi tunnistaa maisemia. Kartano sijaitsi vanhalla paikallaan, joskin se oli huomattavasti ränsistyneempi kuin viime näkemällä. Saunakin löytyi, mutta Boriksen innostus muuttui pian kiukaan tuhkaksi hänen suussaan. Igor-veli makasi lauteella heikkona, verta yskien ja henki rahisten. Boriksen kerrottua kuka hän on, Igor hymyili. <i>"Tervetulova kotihin"</i>, se henkäisi. <i>"Missä äiti on?"</i>, kysyi Boris. <i>"Äeti..."</i> aloitti Igor.
Igor eli vain sen aikaa, että ehti kertoa, mitä kotopuolessa oli tapahtunut. Boris hautasi veljensä rantaan ja kaivoi koivuntaimen maasta istuttaakseen sen merkiksi haudalle. Saatuaan työn valmiiksi tonttu vajosi polvilleen maahan haudan viereen ja huusi keuhkojensa täydeltä kirotulle taivaalle kunnes kaatui tajuttomana maahan.
Herätessään tonttu luuli olevansa Igor. Veljen kertomus oli muuttunut hänen omiksi muistoikseen. Tonttu näki ja tunsi oman miehisen vartalonsa eikä tiennyt enää mitään koko Boriksesta. Sonjan hän muisti kauan sitten kadonneena isosiskonaan. Hän oli omaksunut Igorilta jopa niin Sonjan kuin Boriksenkin halveksiman maalaismaisen puheenparren. Saunatonttu hoiperteli takaisin saunalleen ja ryhtyi sytyttämään tulta kiukaaseen, mutta oli niin sekava, että sytytti koko saunan palamaan eikä muistanut tästäkään jälkikäteen kuin epämääräisen häpeäntunteen. Tonttu kuitenkin tiesi olevansa janoinen. Hyvin janoinen. Eikä vesi kelpaisi kuin mustuneiden kasvojen pesuun.
Tonttu astuu ulos omasta majatalostaan ja katsoo violetiksi maalattua, keskeneräistä saunarakennusta muistaen kaiken Suvannossa kokemansa pelon, vihan ja surun. Ja sysisydämet. Mikä häntä muka pidättelee täällä? Boris palaa takaisin sisälle, pukee päälleen matkavaatteet ja pakkaa reppunsa. Hän ottaa mukaansa kaikki majatalon kassassa olevat rahat, muutaman ruisleivän, kiekon juustoa ja leilin täyteen olutta. Tonttu sulkee oven perässään jättäen palvelusväen nukkumaan ja lähtee kävelemään pimeää tietä pitkin pois Suvannosta. Minne? Sitä ei Boris tiedä itsekään. Mennessään tonttu laulaa hiljaa:
<i>Löytääkö matkaaja määränsä, yksikään kerro ei tarina
vaan vuoret tietää ja polut kuiskii
he vuosia kulkivat yhdessä
Suunnitellen ja oppien, toisistaan voimaa imien
he sekoittaa toden, synnyttää tarun
he päättää nyt sodat saa loppua
On ruhtinaat suistuva istuimiltaan korkeilta ja kylmiltä
on kuninkaat sortuva, maailma muuttuva
portit on avoinna kaikille</i>
Tonttu avaa silmänsä ja muistaa kaiken. Todellisuus vyöryy hänen ylitseen kuin mammuttilauma. Boris huutaa.
Sillä Boris hän on.
Mutta Boris ei ole aina ollut Boris. Boris syntyi Sonjana. Hän ei kuitenkaan kokenut koskaan olevansa sitä, mitä hänen odotettiin olevan. Lapsuudenkodin ongelmat eivät ainakaan helpottaneet asiaa. Isä oli kuollut, sitten kaksi veljeä. Isoveljen veivät sysisydämet, rakkaan kaksoisveljen puukotti humalainen Mörrimöykky. Tästä Sonja oli katkeroitunut lopullisesti. Äiti odotti hänen ryhtyvän aikanaan saunatonttuemännäksi, mutta Sonja ei halunnut kumpaakaan. Hän vihasi kylän pieniä sosiaalisia ympyröitä, ja vielä enemmän hän vihasi vartalonsa naiseutta ja siitä seuraavia sosiaalisia odotuksia. Sonjan pikkuveljeä Igoria äiti tuntui kerrassaan paapovan.
Eräänä päivänä Sonja ei enää jaksanut, vaan paiskasi oven kiinni perässään ja lähti. Ensi töikseen tonttu porhalsi kohti Mörrimöykyn koloa Korpikuusen Kannon alla ja hakkasi ovea nyrkillään. Peikon avatessa oven Sonja tirvaisi olentoa turpaan, syöksyi sisälle, vilkaisi ympärilleen, nappasi pöydältä veitsen ja hyökkäsi uudelleen. Mörrimöykky juoksi ulos ja Sonja seurasi perässä. Ajojahti oli pitkä ja raskas, ja he juoksivat perätysten virstakaupalla, peikko henkensä hädässä murhanhimoinen tonttu kannoillaan. Lopulta Mörrimöykky kompastui juurakkoon ja kaatui maahan. Sonja oli sekunnissa hänen päällään, puukko peikon karvaisella kurkulla.
<i><b>"MIKSI TAPOIT VELJENI? MIKSI? MIKSI!?"</i></b> huusi tonttu. <i>"Anna armova!"</i> anoi peikko. <i>"En miä sitä tahallani tehnynnä! Se oli ittepualustusta! En miä voinunna muuta! Se olj sen oma puukko, se kävi miun kimppuhun ihan tuhannen päissäsä, ei se varmana ees tajunna notta siinä uon miä. Pakkoha miun oli tapella takasi, ja siinä rytäkässä puukko piäs lipsahtammaan kurkkuhun. Miä uon tosi, tosi pahhoillani ja pyyvän siun anteeksantova. Miä teen mitä hyvväänsä, jos annat miun ellää!"</i> Silmät kiiluen, hikeä tippuen Sonja puristi veistä kädessään ja piteli sitä Mörrimöykyn kurkulla niin, että pieni punainen verivana alkoi norua sammalpeitteelle. Tonttu olisi halunnut kostaa niin kovasti, niin kovasti... mutta ei kuitenkaan pystynyt surmaamaan peikkoa. Sen sijaan se sihisi: <i>"Häivy! Ja jos näen sinua enää ikinä, vannon, että pilkon sinut pieniksi siivuiksi ja huudat kuin pistetty sika! Älä koskaan palaa! JUOKSE!</i> Pieni mutta aseistettu tonttu nousi vain hieman suuremman mutta paljon karvaisemman peikon päältä ja jäi katsomaan, kun tämä juoksi puiden välissä pujotellen kaukaisuuteen, taakseen katsomatta.
Sonja antoi henkensä tasaantua ja päätti jättää entisen elämänsä kokonaan taakseen. Hän halusi nähdä suuren maailman. Ja ennen kaikkea hän halusi löytää keinon olla ruumiiltaan mies, kuten hän tunsi jo sisäisesti olevansa. <i>Boris</i>, hän huokasi. Sillä nimellä hänet tultaisiin tuntemaan. Sonja oli kuollut. Hän olisi nyt Boris.
Ja mitä ihmeitä Boris olikaan matkoillaan nähnyt! Suurimman vaikutuksen häneen teki kuitenkin valtakunnan pääkaupunki, Beronna. Kuninkaanlinnan taivaisiin kurkottavien tornien varjossa vallitsi moniarvoinen ja suvaitseva ilmapiiri, jossa Boris koki saavansa olla oma itsensä. Ja mikä parasta, kaupungissa oli noitia. Näiden palvelukset olivat kalliita, mutta tonttu työskenteli niska limassa eräässä majatalossa säästääkseen rahaa. Kun sitä oli kasassa tarpeeksi, Boris saapasteli valtakunnan parhaana pidetyn noidan luokse ja tilasi tältä taikajuomaa. Tonttu hengitti syvään ja joi kitkerän liemen yhdellä pitkällä siemauksella. Muutaman sekunnin kuluttua hän tunsi vartalonsa muuttuvan. Prosessi oli kivulias, ja pieni olento kaatui maahan kouristellen ja huutaen tuskasta. Pian hän kuitenkin rauhoittui ja makasi maassa hengästyneenä. Vartalon mukauduttua loppuun saakka Boris tunsi kasvoissaan nipistelyä, kun parta työntyi esiin ja jatkoi kasvuaan kunnes oli lähes yhtä pitkä kuin tonttu itse.
Boriksen työnantaja ei ollut tunnistaa häntä hänen palatessaan majataloon, mutta onnitteli lopulta tonttua ja antoi tälle jopa viikon lomaa, jotta Boris sais rauhassa totutella uuteen vartaloonsa. Palkatonta, tietenkin, mutta eipä tonttu enää rahasta liiemmin piitannutkaan, kunhan sai mahansa täyteen ja katon päänsä päälle. Ja olihan hän aluksi kömpelö, mutta ajan kanssa tilanne korjaantui, ja Boris tunsi vihdoinkin olevansa kokonainen.
Vuoden vierivät ja ihmiset kuolivat Boriksen ympärillä, kun taas tonttu vanheni huomattavasti hitaammin. Hänestä oli tullut majatalonpitäjä jo vuosikymmeniä sitten, kun vanha omistaja oli testamentannut omaisuutensa tontulle tämän sitouduttua elättämään vanhusta ja tämän vaimoa näiden elämän loppuun asti. Saatettuaan jälleen erään hyvän ystävänsä haudan lepoon hän tunsi ensimmäistä kertaa kaipuun nähdä vanha kotisauna, edes pikaisesti. Yhtäkkiä hänellä oli ikävä äitiään, ja etenkin pikkuveljeään. Aikamieshän tämäkin jo olisi, tonttujekin mittapuun mukaan. Niinpä tonttu-ukko pakkasi leipää reppuun ja lähti patikoimaan kohti Walbaronin syrjäseutuja ja Suvannon kylää.
Kysyttyään monesti tietä tonttu alkoi tunnistaa maisemia. Kartano sijaitsi vanhalla paikallaan, joskin se oli huomattavasti ränsistyneempi kuin viime näkemällä. Saunakin löytyi, mutta Boriksen innostus muuttui pian kiukaan tuhkaksi hänen suussaan. Igor-veli makasi lauteella heikkona, verta yskien ja henki rahisten. Boriksen kerrottua kuka hän on, Igor hymyili. <i>"Tervetulova kotihin"</i>, se henkäisi. <i>"Missä äiti on?"</i>, kysyi Boris. <i>"Äeti..."</i> aloitti Igor.
Igor eli vain sen aikaa, että ehti kertoa, mitä kotopuolessa oli tapahtunut. Boris hautasi veljensä rantaan ja kaivoi koivuntaimen maasta istuttaakseen sen merkiksi haudalle. Saatuaan työn valmiiksi tonttu vajosi polvilleen maahan haudan viereen ja huusi keuhkojensa täydeltä kirotulle taivaalle kunnes kaatui tajuttomana maahan.
Herätessään tonttu luuli olevansa Igor. Veljen kertomus oli muuttunut hänen omiksi muistoikseen. Tonttu näki ja tunsi oman miehisen vartalonsa eikä tiennyt enää mitään koko Boriksesta. Sonjan hän muisti kauan sitten kadonneena isosiskonaan. Hän oli omaksunut Igorilta jopa niin Sonjan kuin Boriksenkin halveksiman maalaismaisen puheenparren. Saunatonttu hoiperteli takaisin saunalleen ja ryhtyi sytyttämään tulta kiukaaseen, mutta oli niin sekava, että sytytti koko saunan palamaan eikä muistanut tästäkään jälkikäteen kuin epämääräisen häpeäntunteen. Tonttu kuitenkin tiesi olevansa janoinen. Hyvin janoinen. Eikä vesi kelpaisi kuin mustuneiden kasvojen pesuun.
Tonttu astuu ulos omasta majatalostaan ja katsoo violetiksi maalattua, keskeneräistä saunarakennusta muistaen kaiken Suvannossa kokemansa pelon, vihan ja surun. Ja sysisydämet. Mikä häntä muka pidättelee täällä? Boris palaa takaisin sisälle, pukee päälleen matkavaatteet ja pakkaa reppunsa. Hän ottaa mukaansa kaikki majatalon kassassa olevat rahat, muutaman ruisleivän, kiekon juustoa ja leilin täyteen olutta. Tonttu sulkee oven perässään jättäen palvelusväen nukkumaan ja lähtee kävelemään pimeää tietä pitkin pois Suvannosta. Minne? Sitä ei Boris tiedä itsekään. Mennessään tonttu laulaa hiljaa:
<i>Löytääkö matkaaja määränsä, yksikään kerro ei tarina
vaan vuoret tietää ja polut kuiskii
he vuosia kulkivat yhdessä
Suunnitellen ja oppien, toisistaan voimaa imien
he sekoittaa toden, synnyttää tarun
he päättää nyt sodat saa loppua
On ruhtinaat suistuva istuimiltaan korkeilta ja kylmiltä
on kuninkaat sortuva, maailma muuttuva
portit on avoinna kaikille</i>
