Kohteen keittiö siistitty ja järjestetty, neuvotteluhuoneet tarkastettu (ilmeisesti melkein jokaisessa on ollut valot ja koneet päällä viikonlopun yli; mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa?), iso neukkari jaettu kahteen osaan (se on ihan oma operaationsa, äänitiivis väliseinä kun koostuu monesta osasta ja sen paikalleen saamisessa on vähän askarreltavaa), elektroninen infotaulu päivitetty ja kaksi neukkaria laitettu valmiiksi päivän ensimmäisiä tapaamisia varten. Nyt ehtii hetken hengähtää koneen ääressä ennen kuin vieraiden vastaanotto alkaa.
Olen lievässä flunssassa, mutta töissä saa sentään levättyä paremmin kuin kotona, jossa Pichu on isänsä huomassa edelleen räkäisenä, rohisevana ja kiukkuisena toipumassa keuhkoputkentulehduksesta. Nyt kun itsekin toipuisin tästä puolikuntoisesta tilasta niin ehkä jaksaisin nähdä elämän ylipäätään vähän aurinkoisempana. Tällä hetkellä se näyttää kaikin puolin ankealta. Pieni mahdollisuus, että pääsisin kuin pääsisinkin pikkujoulumiittiin, on tällä hetkellä se valopilkku, johon takerrun. En vain oikein jaksa luottaa siihen, että se todella toteutuisi. Miehellä kun on koko seuraava viikko vapaata omaa Korean matkaansa varten, niin viikonloppuvapaa vielä siihen lisäksi saattaa hyvinkin olla poissuljettu vaihtoehto. Enkä jaksa enää järjestää lapsille hoitopaikkoja ja ajella pitkin Uuttamaata heitä viemässä ja hakemassa; varsinkaan, kun Pichu saattaa koska tahansa saada jonkin räkätaudin ja vetää hengitystiet tukkoon ja joutua sairaalaan, ja silloin jomman kumman meistä vanhemmista pitää kuitenkin olla paikalla.
