Vapaata Tolkien-tunnelmointia

Minulle tulee usein tunne, että olisi akuutti tarve päästä fiilistelemään Tolkien-tunnelmissa. Se on sellainen yleinen tuntemus, että olisi saatava kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa Ardan olemuksesta tai Tom Bombadilin tossuista tai mistä tahansa satunnaisesta rakkaaseen Ardaani liittyvästä teemasta, tuoksusta tahi tunnelmasta. Joskus olisi vain aivan pakko julistaa maailmalle, että Finrod on symppis - tai surra Belegin kuolemaa, kun se nyt pyytämättä ja yllätyksenä tuli kesken opiskelujen mieleen.

En ole kuitenkaan aikoihin saanut aikaiseksi viestiäkään Keski-Maa ja Tolkien -alueelle, koskapa siellä ei tunnu olevan tilaa sille kaipaamalleni vapaalle leijumiselle Keski-Maan tunnelmissa. Siispä laitankin nyt toivoni Kulmikkaaseen pöytään ja tunnelmoin vaikka yksin, ellei -mitä toivon- kontulaisista ole seuraksi. :yay:

Olen viime aikoina hieman vieraantunut kaikesta Tolkieniin liittyvästä. Tänä yönä innostuin ensimmäistä kertaa kuukausiin lueskelemaan tai pikemminkin selailemaan Silmarillionia. Tunsin hengästyväni silkasta ihastuksesta tuttujen nimien vilistessä silmissäni. Tuli sekä hurmaantunut ja kotoisa olo että kipeä kaipuu Tolkienin maailmaan. Nyt en osaa päättää, miten päästäisin hurmokseni purkautumaan. Alkaisinko lukea Silmaa? Kirjoittaisinko runon? Avaisinko ikkunan, jotta viileä yöilma saisi minut tolkkuihini? Todennäköisesti nuukahdan kohta - edellisyöt ovat jääneet vähäunisiksi - ja arvioin akuutin tolkienismini tilaa uudelleen päivänvalossa.

Täydellisen tuttu tunne. Itsellänikin pääsee joskus Arda unohtumaan ja haipumaan muistoissa, mutta sitten sitä saa jonkin muistutuksen siitä, ja kaikki palaa jälleen kirkkaana mieleen.

Minulla ainakin tunnelmointia nostattavat kauniisti sointuvat nimet. Ne jotenkin herättävät kaikuja jostain suuremmasta. Elbereth Gilthoniel, Eärendil, Kuolemattomat Maat.. Viimeksi mainittu erityisesti saa aikaan suuria tunteita. Jo pelkkä käsite 'kuolematon' aiheuttaa minussa suuren kaipauksen johonkin.

Fëanor. Miksiköhän tuon itsepäisen haltian tarina koskettaa niin paljon? Aiheutti paljon pahaa (mm. Sukusurma), mutta loi niin paljon kaunista. Fëanorin loppukin on vaikuttava - kuoltuaan hengen tuli kulutti ruumiin. Ehkä siksi, että olen itsekin melkoisen itsepäinen ja mustasukkainen kaikesta, minkä olen itse tehnyt. Olisi varmaankin minulta päässyt 'ei', jos olisin Fëanorin housuissa ollut valarin edessä.

Vihreän Lohikäärmeen yksi merkittävimmistä ansioista on se, että täällä tosiaan löytää ihmisiä, joilla on tasan samanlaisia tuntemuksia ja ajatuksia kuin itsellä. ihanaa.

Aiwendil sanoi:

--- olen itsekin melkoisen itsepäinen ja mustasukkainen kaikesta, minkä olen itse tehnyt. Olisi varmaankin minulta päässyt 'ei', jos olisin Fëanorin housuissa ollut valarin edessä.

Click to expand...

Mielenkiintoinen huomio. En ole tainnut koskaan kunnolla eläytyä Fëanorin asemaan kyseisessä tilanteessa, mutta nyt kun asiaa ajattelen, pystyn hyvin kuvittelemaan hänen tunteensa. Olenhan minäkin tehnyt asioita, joista en luopuisi mistään hinnasta - tai ainakin se tekisi todella kipeää.

Minua ärsyttää, että olen todella suurissa määrin vieraantunut TSH:sta, mutta toisaalta se on (elokuvien syytä?) niin tuoreessa muistissa, etten saa luettua sitä, vaikka polte on kova. Olen yrittänyt jo kaksi kertaa tänä vuonna. Ensimmäisellä kerralla pääsin Elrondin Neuvonpidon loppuun, toisella kerralla jumiuduin Morian Porteille. En oikein käsitä. Mielikuvani kirjan tapahtumista ovat etenkin loppua kohti mentäessä todella hatarat. En vain jostain syystä saa kunnon imua lukemiseen. Rivendelliin asti olen tosin molemmilla yrityksillä viihtynyt tosi hyvin ja lukeminen on edennyt nopeasti. En taida koskaan kyllästyä Tom Bombadiliin.

Tom on siitä kiva että elokuva ei ole korvannut hänen hahmoaan mielikuvituksessani. Luen nyt Tarua uudelleen pitkästä aikaa (saattue pääsi eilen suureen saliin Moriassa) ja tekstin vertaaminen leffoihin on häiritsevää. Teksti on niin paljon vähäeleisempää ja silti vaikuttavampaa. Gimlin suru Balinin haudalla oli leffassa kovaäänistä mutta kirjan vastaava kohta kertoo enemmän hahmosta. Hän peitti päänsä hupulla ja siinä se. "Saat kääpiön kyyneliin, se helppoa on..."

Ehkä voisin lukea Silmankin uudelleen, vasta toista kertaa. Ensimmäisellä kerralla teksti väsytti nyyhkytyksellään. "Ah ja voi", haltiat vaikeroivat, "taas yksi meistä koki käsittämättömän hirveän kuoleman. Eiköhän kaikki painuta Länteen." - "Mutta mehän ollaan jo Lännessä!" - "Ah ja voi, no ei sitten."

Totta, minä olin pelkästään tyytyväinen, ettei Tomia sotkettu elokuvaan. Asiaa ei todennäköisesti olisi pystytty hoitamaan tyylikkäästi (jos moinen sana nyt Tomin yhteyteen sopii). Sitä paitsi lukiessa on hyvä tarttua tuollaisiin kohtauksiin, jotka on jätetty pois elokuvasta; omat mielikuvani hobiteista ja koko Keski-Maasta palautuvat viimeistään Vanhassa Metsässä. Ongelmia tulee uudestaan Rivendellistä lähtiessä. Minun täytyy ponnistella pitääkseni yllä kirjan kuvauksen mukaista mielikuvaa vaikkapa Boromirista, mikä tekee lukemisesta ajoittain kovin työlästä. Jos lukemisessa tulee parinkin päivän tauko, saatan huomata elokuvan hahmojen listineen omat rakkaat mielikuvani, jolloin Legolas alkaa puhua -Eru paratkoon!- Orlandon äänellä. :yuck:

Papa Legba sanoi:

"Ah ja voi", haltiat vaikeroivat, "taas yksi meistä koki käsittämättömän hirveän kuoleman. Eiköhän kaikki painuta Länteen." - "Mutta mehän ollaan jo Lännessä!" - "Ah ja voi, no ei sitten."

Click to expand...

Silmarillionin syvin olemus? Näh, onhan se toki synkeän haikean surumielinen opus. Kahdesti olen saanut koko Silman luettua läpi. Ensimmäisen kerran jäljiltä olin hieman halolla päähän paukaistu; en ihan pysynyt mukana, kuka on kenenkin poika ja kuka kaunainen kenelle. Toisella kerralla sen sijaan nautin lukemisesta huomattavan paljon. Sittemmin olen lukenut Ainulindalën, Valaquentan ja Akallabêthin ties kuinka monesti, mutta Quenta on jäänyt aina kesken siinä kohdassa, jossa selvitetään Beleriandin maantietoa. Syvennyn kai liikaa tutkimaan karttaa yrittäen saada maailman päässäni oikeaan muotoon ja unohdan lukemisen liian pitkäksi aikaa.

Ardan voima on pelottava. Usein sitä vajoaa näpertelemään joidenkin pikkuasioiden parissa, kuten tutkii innolla yömyöhään Arwenin pukuja netissä, lueskelee hobittien nimistä tai vertailee Konnun ja haltioiden kalentereja. Omat suosikkikohdat ja -lauseet tulee luettua joka päivä, mutta jotenkin se kaikki on niin irrallista ja pientä. Sitä välttelee Harmaita Satamia, kunnes Sam äkkiarvaamatta sanoo; ''Aallot vie, vie, vie Meren yli; he menevät Länteen ja jättävät meidät''. Silloin minä purskahdan itkuun. Se on hämmästyttävää, kuinka se koko suuri kosmos kaikkine tarinoineen, hahmoineen ja asioineen voi kaikki äkkiä purkautua lauseessa tai vain parissa sanassa. Kaikki ne tunteet, mitä koskaan on tuntenut Tolkienia lukiessaan, ovat kuin suljettu aarrearkku ja sanat kuin avain, jotka vapauttavat kaikki tunteet ja ihmeet. Jokseenkin sama kuin se mitä Aiwendil lienee tarkoittaneen tällä:

Aiwendil sanoi:

Minulla ainakin tunnelmointia nostattavat kauniisti sointuvat nimet. Ne jotenkin herättävät kaikuja jostain suuremmasta. Elbereth Gilthoniel, Eärendil, Kuolemattomat Maat.. Viimeksi mainittu erityisesti saa aikaan suuria tunteita. Jo pelkkä käsite 'kuolematon' aiheuttaa minussa suuren kaipauksen johonkin.

Click to expand...

Aiwendil sanoi:

Fëanor. Miksiköhän tuon itsepäisen haltian tarina koskettaa niin paljon?

Click to expand...

Fëanorissa on sitä jotain. Ehkä hänessä tiivistyy kaikki se romanttinen, välin melankolinen, välin harras, välin aggressiivinen, välin kiihkeä ja ylevä kauneus, joka on Tolkienin teosten henki.

Kaipaan häntä usein. Heitä kaikkia, tietysti, mutta erityisesti Fëanoria ja hänen poikiaan. Kuinka ihminen voi itkeä jotakuta, joka ei ole koskaan syntynyt, kärsinyt eikä kuollut? Miksi kuljen Mandosin hiljaisilla käytävillä, kuunnellen kuolleitten huokailuja kun he unelmoivat menneistä ja tulevista ajoista? Miksi etsiydyn aina sinne alimpaan, kaukaisimpaan saliin, jossa Fëanorin rauhaton henki palaa itsessään, kiihkeänä, kauheana, kärsivänä? Väsyykö Tulenhenki koskaan, muuttuuko hän todella tuhkaksi?

Aiwendil sanoi:

Vihreän Lohikäärmeen yksi merkittävimmistä ansioista on se, että täällä tosiaan löytää ihmisiä, joilla on tasan samanlaisia tuntemuksia ja ajatuksia kuin itsellä. ihanaa.

Click to expand...

Eimen.

Pienenä itkin sitä etten voinut purjehtia joutsenlaivalla Amaniin (tässä on yksi, joka taisi lukea TSH:n ja Silmarillionin liian aikaisin ). Ei se ole sitten yhtään ihme, että koko Tolkienin luoma kosmos on juurtunut syvälle minuun. Se on rinnakkaistodellisuuteni, jonne hyppään, kun tätä meidän maailmaa ei enää oikein jaksa. Pitkät, pimeät syysillat ovat otollista aikaa, näin ollen tämä topikki aloitettiin aivan oikeaan aikaan. Tätä kaipasikin

HoME:t ovat aivan uusi elämys. Otetaan lukuisten esimerkkien joukosta Mar Vanwa Tyaliéva, the Cottage of Lost Play (miten tuon kääntäisi ilman, että se kuulostaisi typerältä? =P). Sinne vastikään Keski-Maahan ilmestyneet Toissyntyiset, ihmislapset, tulivat leikkimään keskenään ja ihmettelemään Amanin kauneutta turvallisen välimatkan päästä. Mar Vanwa Tyaliévaan päästiin Olórë Mallëa, Unten polkua pitkin, vain unissa tietenkin. Jotenkin koko ajatus on viehättävä, ja luulenkin, että olen usein käynyt siellä pienenä. Niistä jotka siellä olivat käyneet lapsuudessaan, tuli sielultaan levottomia, ja usein myös runoilijoita. huokaus.

"We knew that land once, You and I,
and once we wandered there
in the long days now long gone by--"

(en muista mikä HoME:ista, se oli joko ykkönen tai kakkonen)

Silmarillion on kuitenkin se, joka saa leijailemaan. Länsi ja sen tapahtumat ovat aina kiinnostaneet enemmän kuin Keski-Maa. Ihmismieltä kiehtoo se, mitä ei voi tavoittaa. En usko, että minä sentään Ar-Phazarônin typeryyden tasolle vajoaisin, mutta jos voisin, soutelisin kyllä sen verran kaukana, että Aman näkyisi edes vilaukselta.

Valië Nienna sanoi:

Eimen.

Click to expand...

Eikö kuitenkin "Násië", olisihan se toki tolkiaanisempaa?

Aiwendil sanoi:

Otetaan lukuisten esimerkkien joukosta Mar Vanwa Tyaliéva, the Cottage of Lost Play (miten tuon kääntäisi ilman, että se kuulostaisi typerältä? =P)

Click to expand...

Tjaa-ah, eipä siitä kai mitään hulvattoman hienoa saa käännettyä. Hukattujen leikkien tupa? Jotain kodikastahan paikan nimen sopisikin olla, ei niinkään mitään erityisen jylhää tahi uljasta.

Aiwendil sanoi:

Otetaan lukuisten esimerkkien joukosta Mar Vanwa Tyaliéva, the Cottage of Lost Play (miten tuon kääntäisi ilman, että se kuulostaisi typerältä? =P)

Click to expand...

Tälle nimelle on olemassa Kersti Juvan "virallinen suomennos", sillä se mainitaan Roverandomin esipuheessa (s. xix-xx): Kadonneiden leikkien talo.

* * *

Äskeistä ei juuri voi nimittää tunnelmoinniksi. Mutta ehkä tätä: Jacksonin elokuvan jälkeen Silmarillion on alkanut tuntua entistäkin kiehtovammalta, koska sen kuvat ovat peräisin aivan omasta päästäni. Beleriand lähiseutuineen on minulle ollut aina se kaikkein villein Villi Maa, ja koska Angband puuttui kartasta, sen kuvittelemiseksi olen aina joutunut käyttämään kaiken mielikuvitukseni. Mikäs sen mukavampaa? Oi niitä tiheitä metsiä, kuohuvia jokia, jylhiä vuoristoja ja uhkaavia tasankoja.

Yksi mieleenpainuvimmista kuvista on jostakin syystä outo kohtaus Ivrinin rannoilla: Tuor ja Voronwë näkevät pitkän mustapukuisen miehen musta miekka vyöllään kulkevan kovaa vauhtia kohti pohjoista. Sanaakaan ei vaihdeta.

Haltioiden ja ihmisten uljas taistelu pimeyden voimia vastaan (ja sitä myötä hobittien yms. pikkuväen rauhaisan elon turvaaminen, usein näiden tajuamattakaan) on sellaista, jota kaivattaisiin tosielämässäkin vähän enemmän. Saan aina väristyksiä kuvitellessani rohirrimin hyökkäystä vapaan maailman tärkeintä linnaketta piirittävien Mordorin joukkojen sivustaan Pelennorin kentillä.

Haltiamieli sanoi:

Valië Nienna sanoi:

Eimen.

Click to expand...

Eikö kuitenkin "Násië", olisihan se toki tolkiaanisempaa?

Click to expand...

Paljolti mahdollista.

Haltiamieli sanoi:

[Tjaa-ah, eipä siitä kai mitään hulvattoman hienoa saa käännettyä. Hukattujen leikkien tupa? Jotain kodikastahan paikan nimen sopisikin olla, ei niinkään mitään erityisen jylhää tahi uljasta.

Click to expand...

Minäkin olen miettinyt tuota suomennosta. Jotenkin ''leikit'' kuulostaa liki riettaalta... Mutta miten olisi jokin hieman vapaampi suomennos, kuten vaikka ''Kadonneen auvon koto''. Onhan Rivendellin Viimeinen Koto enkuksi Last Homely House tms.

HoME:t avaavat kyllä aivan uudenlaisen kuvakulman Silmarillionin tapahtumiin. Ajatellanpa sen tarkkoja kuvauksia Silmarilien luonnista, kunkin valan asunnoista, Puiden synnystä, Kuun ja Auringon teosta... Toisaalta se on ihanaa. En koskaan väsy vaeltelemaan Kortirionilla, ihastelemaan Valimarin kultaisia taloja, vaipumaan uneen Irmon kylkeen Lórienissa (mitähän Estë tykkäisi?) tai uneksumaan Tol Eressëan pimeän meren yli hohtavista valoista. Gondolinin taisteluun on helppo unohtaa itsensä, nähdä Turgonin tornin sortuvan kuninkaansa sisällään, juosta Idrilin salaista käytävää kuumuuteen tupertuneiden ruumiiden yli... Kuitenkin ehkä paras kohtaus on se, jossa Tuor ja Idril ovat Gondolinissa muurin vierellä ja Tuor suunnittelee ajatuksissaan suutelevansa Idriliä. Ahhhh... Ja kuka sanoi Tolkienilta puuttuvan romanttisuutta? :neko:

Kuitenkin Silmarillionin lopullinen versio on parempi. Toisaalta on ihana saada lukea tarkkoja kuvauksia rakastamistaan paikoista, hahmoista ja tapahtumista, mutta kuitenkin. Juuri Silman myyttisyys, kaukaisuus tekee siitä niin kiehtovan. Lost Talesissa ei ole sitä samaa tenhoa kuin Silman ylevässä herkkyydessä, joka antaa meidän kaukaa nähdä vilauksia tuntemattomista maista ja hehkuvista olennoista (näin Frodoa lainatakseni). Juuri luoksepääsemättömyys tekee kaipuksesta kuihtumattoman. Minä pikku hömppä jaksan ikuisesti selata tätä lausetta, joka päättää Silman:

Syksyn hämärässä se purjehti ulos Mithlondista kunnes Käyrän Maailman vedet vajosivat sen alta eivätkä pyöreän taivaan tuulet enää siihen koskeneet, ja korkeat ilmat kantoivat sen maailman sumujen yllä Ammoiseen Länteen, ja laulujen ja tarujen eldar olivat poissa.

Pienenä itkin sitä etten voinut purjehtia joutsenlaivalla Amaniin.

Click to expand...

Minä itken sitä vieläkin.

Silmarillion on kuitenkin se, joka saa leijailemaan. Länsi ja sen tapahtumat ovat aina kiinnostaneet enemmän kuin Keski-Maa. Ihmismieltä kiehtoo se, mitä ei voi tavoittaa

Click to expand...

*Tekee Haltiamielen tyytyväiseksi*

Násië...

Yksi mieleenpainuvimmista kuvista on jostakin syystä outo kohtaus Ivrinin rannoilla: Tuor ja Voronwë näkevät pitkän mustapukuisen miehen musta miekka vyöllään kulkevan kovaa vauhtia kohti pohjoista. Sanaakaan ei vaihdeta.

Click to expand...

Todellakin. Kaksi serkusta, kaksi täysin eri kohtaloa sivuutti toisensa, tietämättään. Niin pienestä kiinni.

Minä jotenkin järkytyin lukiessani synkästä Mornië-laivasta, joka kuljetti ihmiset autioon ja kylmään Avathariin odottamaan lopun tuloa. Kaivaten Amaniin, jonka kauneuden saattoivat vain aistia kaukaa. Pahempaa oli kyllä Fuilla joidenkin ihmisten varalle - heidät heitettiin suoraan Melkorin näppeihin. Onneksi Tolkien lopulta hylkäsi synkimmät piirteet. Tummansävyinen kerronta iskee, mutta rajansa kaikella. Olisivat muuten jääneet kaivelemaan mielessäni ne ihmisraukat istumassa pimeydessä, ilman muuta tekemistä kuin vain odottaa.

Vielä joku, joka on jäänyt aivan erityisesti mieleeni. Tietenkin Túrin Turambar, oman kohtalonsa herra. Fëanor on haltioista se, joka liikuttaa sydäntäni, ja ihmisistä Túrin. Samanlaista itsepäisyyttä ja hengen paloa molemmissa. Tummia ja nopeita vihassaan. Joka kerta Narn i Hîn Húrinia lukiessani mieleeni nousee mieletön toive, että kenties tällä kertaa käy paremmin. Tietenkään ei, ja Túrin syöksyy miekkaansa, kuten aina. huokaus.

Ajatus siitä, että Túrin palaa vielä lopussa, Dagor Dagorathissa, ja surmaa Morgothin, tyydyttää minua suuresti. Niin kovan kohtalon on Túrin saanut osakseen, että on vain oikeus ja kohtuus, että hän saa iskeä kaiken pahan alun ja juuren kuoliaaksi.

"In that day Tulkas shall strive with Melko, and on his right shall stand Fionwe and on his left Túrin Turambar, son of Húrin, Conqueror of Fate; and it shall be the black sword of Túrin that deals unto Melko his death and final end; and so shall the children of Hurin and all Men be avenged."
(The Shaping of Middle-Earth, The Quenta ~1930)

Kuitenkin tämä samainen kappale jatkuu, ja siinä on eräs erittäin hämmentävä lause.

"But of Men in that day the prophecy speaks not, save of Túrin only, and him it names among the Gods."

*leijailee* Túrin lasketaan valariin kuuluvaksi? *leijailee edelleen*

Missä minä olisinkaan ilman Tolkienia. Jouluna käyn Oxfordissa siskoni luona, ja taatusti käyn silloin samalla hiljentymässä hänen hautansa edessä. Minun puoli-jumalani.

En koskaan selviä TSH:n lopusta kuivin silmin. Itken yleensä viimeiset sivut niin, etten ajoittain pysty näkökentän sumenemisen vuoksi lukemaan. Samin lause "Enkä minä voi tulla." on kaikista koskettavin. Se on niin yksinkertainen, mutta niin valtavan surullinen, pikemminkin toteamus kuin kysymys. Sam oli ollut valmis seuraamaan Frodoa kauhuihin ja kuolemaan, mutta enää hän ei voinut seurata. Kyseinen lause heijastelee myös omaa, ajoittain voimakasta kaipaustani Valinoriin - tai vaikkapa Kontuun kunnon hobittipäivällisille. Kaikki kyyneleet eivät ole pahasta; minulle iso osa Tolkienin teosten viehätystä on juuri siinä, miten paljon ja voimakkaita tunteita ne herättävät.

--- ja laulujen ja tarujen eldar olivat poissa. Tässä on toinen lause, joka todella riipaisee. Nimen omaan tuo aivan loppu aiheuttaa kylmiä väreitä, se on niin haikea päätös Silmarillionille.

En näköjään kykene kunnolla ilmaisemaan ajatuksiani. Lieneekö kellonajalla jotain tekemistä asian kanssa... :roll:

Kun nuorena luin "Tarua" enemmän ja useammin, niin sen lopusta jäi minulle mieleen valoisa, etten sanoisi autuas tunnelma. Taru loppui mielessäni siihen kuvaan missä "harmaa sadeverho muuttui hopeaksi ja lasiksi ja vetäytyi pois ja auringon ponnahtaessa taivaalle hän [Frodo] näki valkeat rannat ja niiden takana kaukaisen vihreän maan."

Pelkäänpä, että en pienenä pahemmin noteerannut Samia ja sitä miltä hänestä tuntui, vaikka jälkikäteen ajatellen voisi sanoa, että Frodo oli traaginen epäonnistuja ja Sam kertomuksen suurin sankari. Eräät "Tarun" loppupuolen kuvaukset Frodon kivuista ja masennuksista luin tuolloin mahdollisimman nopeasti ja vaivaantuneena. Jos tarina kerran oli päättynyt happy endiin niin silloin sen oli oltava mielessäni happy.

Ylipäätään mieleeni ovat jääneet voimakkaampina kuvina Tolkienin kuvaamat paikat, maisemat ja tunnelmat kuin henkilöt ja tapahtumat. Tämä on ehkä hyvä sikäli, että vaikka Jacksonin elokuvan näyttelijöiden kasvot tulevat nykyään ensin mieleeni "Tarun" henkilöitä ajatellessa, niin hänen elokuvansa maisemat eivät ole syrjäyttäneet omia varhaisempia tunnelmiani.

Kiinnostavaa kyllä, voimakkaimmat tunnelmani tuntuvat liittyvän TSH:n 1. kirjan eräisiin tapahtumapaikkohin. "Metsähovin" takainen metsä, jossa vietettiin iltaa haltioiden kanssa, Bukinmaa, Tom Bombadilin talo, Hautakerot. (Suurelta osin Jacksonilta säästyneitä .) Ensimmäinen kohtaaminen haltioiden kannsa on minun mielikuvissani taianomaisin, jo Rivendell on jonkinlainen antikliimaks. Ja Rivendellin jälkeen tulee aina enemmän ja isompaa, enemmän ja isompaa (aivan kuin Jacksonillakin, jolta kuitenkin puuttuu "Konnun puhdistuksen" loppunäytös, joka Tolkienilla uudestaan pienentää mittakaavaa). Näin ajatellen TSH:ssa "sense of wonder" on suurimmillaan 1. kirjassa, sikäli en ihmettele, jos joku tarinan tunteva ei jaksa enää innostua Rivendellin jälkeisen osuuden suorittamisesta.

Minä haluaisin voimakkaimmin päästä eräisiin aika lailla arkimaailmaa muistuttaviin "Tarun" paikkoihin: Krikkolo, Bombadilin talo jne. (Eipä silti, kyllä Minas Tirith olisi silti nähtävä paikan päällä.)
"Silmarillionin" paikoista haluaisin ehkä viettää aikaani Dorthonionin mäntyjä kasvavalla ylängöllä (hassua, sehän on melkein kuin Suomessa). Numenoressa viihtyisin kukkulaisessa sisämaassa lampaiden määkinän keskellä. En usko, että haluaisin käydä Valinorissa, varsinkin Kahden Puun loisto tuntuu aika pelottavalta. Muutenkin luulen, että minun olisi liian vaikeaa sietää ihmisenä oloa sen jälkeen, olisi siis järkevämpää pysyä poissa sieltä (näinhän ajattelivat myös Tolkienin maailman viisaimmat ihmiset). Jos haltiat ovat niin kauniita ja viisaita ja hyviä ja kuolemattomia, niin olkoot sitä jossain kaukaisessa paikassa!

Olen taas kerran päässyt kakkososan puoliväliin ja ilokseni huomasin, että lukiessa vanhat ja alkuperäiset mielikuvat palaavat kiitettävän selkeinä mieleen ja Uuden-Seelannin (kieltämättä imponeeraavat) maisemat liukuvat taka-alalle - varsinkin, kun elokuvaa ei ole tullut katsottua vähään aikaan.

Lisäksi huomasin sen merkillisen tosiasian, että lukiessani en näe henkilöiden kasvoja koskaan kovin selvästi, lähinnä maisemat, Konnun sinisen yön, tummat puut ja alhaalla laaksossa tuikkivat valot; Vanhan metsän kiemuraiset puunjuuret ja lehtien peittämät polut; hautakerojen vihreät kummut, joiden ruohoa tuuli lakaisee - ja se kylmä valkoinen sumu; Briin kuraiset kadut; Viimapään louhikot; Rivendellin sammalen peittämät graniittiseinät; Morian ahtaat tunnelit; ja niin edespäin; eli minulle on käynyt melko lailla samalla tavalla kuin Makarille, huomaan ma. Tarun päähenkilö on Keski-Maa, joka keväällä oli tuoksuineen kuin lämmin hapanleipä...

Nyt lukiessa jää kaipaamaan niitä tarinoita, mitä ei kerrota. Miten mestari Grímasta tuli Kärmekieli? Hän varmaan joutui Sarumanin kanssa tekemisiin Théodenin asioilla juostessaan, mutta miten S käänsi hänet puolelleen? Hunajaisella äänellään vai löysikö hän Éowynin (laitan heittomerkkejä joka kohtaan kun en muista kirjoitusasuja) himon kuninkaan neuvonantajan sydämestä?

Tom Bombadil piti suuressa arvossa erästä maanviljelijää. Miten he tapasivat ensimmäisen kerran? Usutettiinko koirat oudon maankiertäjän kimppuun vain pyöriäkseen nöyrinä hänen jaloissaan?

Monet ovat kirjoittaneetkin juttuja Tolkienin vähälle maininnalle jääneistä kertomusten yksityiskohdista. Sinänsä turhaa touhua, että perikunnan mustasukkaisesti vahtiessa oikeuksiaan, jutuilla ei ole mitään toivoa tulla julkaistuiksi. Niitä kirjoitetaankin kirjoittamisen ilosta vapaan Tolkien-tunnelmoinnin nimissä.

Papa Legba sanoi:

Tom Bombadil piti suuressa arvossa erästä maanviljelijää. Miten he tapasivat ensimmäisen kerran? Usutettiinko koirat oudon maankiertäjän kimppuun vain pyöriäkseen nöyrinä hänen jaloissaan?

Click to expand...

Vai olisiko Mato-farmari aikanaan ollut yksi seikkailullisemmista hobittinuorukaisista ja lähtenyt tutustumaan Vanhaan Metsään ja siellä tavannut Bombadillon?
Vai etteikö Bombadilin tunteminen kulkisi peräti suvussa, onhan hän kuitenkin vanhastaan tuttu "taruhenkilö" Bukinmaan ja Nevan väelle?

Jotenkin kuitenkin uskoisin, ettei Tom noin vain olisi sattunut kuljeksimaan Kontuun, eli tuntuisi loogiselta (jos Bombadiliin kannattaa logiikkaa sotkea laisinkaan), että tutustumiskosketus olisi tullut Maggotin suunnalta. Vai?

Haltiamieli sanoi:

jos Bombadiliin kannattaa logiikkaa sotkea laisinkaan

Click to expand...

Varmasti Tompalla on oma logiikansa, joka on niin hieno ja ylivertainen, että se menee tavallisten tallaajien ymmärryksen yli. Hieman niin kuin naisten logiikka kaikessa erehtymättömässä loistossaan...

Saattaahan olla, että Tom piti tarkoituksellisesti yllä joitain kontakteja naapureihinsa. Ei ole vaikea kuvitella hänen pitäneen hobiteista ja jo senkin vuoksi olleen kiinnostunut heidän pikku touhuistaan. Myös Briin kuulumisten luulisi koskeneen häntä. Tunsihan hän Pomppivan Poninkin, joten varmaan hänellä on siellä täällä muutamia 'kontaktihenkilöitä', jotka Haltiamielen arvauksen mukaan saattavat kulkea perintönä kunnollisissa suvuissa.

Muita ''kertomattomia tarinoita'': mitä oli Kuolleitten kulkuteiden oven takana, kun Brego oli kuollut yrittäessään väkisin avata sen? Tämä kysymys kiusannee minua ja veljeäni hamaan loppuun asti... Mistä Celeborn ja Galadriel tunsivat Puuparran? Missä he olivat kohdanneet aiemmin ja mitä tehneet? Kenestä Tom puhui katsellessaan perhosenmallista korua haudanhaamun ryöstösaaliissa? Mitä tapahtui Elrosille, Elladanille ja Celebornille? (Okei, ehkei ihan 'tarina'...) Tuliko Aragornin haamu Arwenin haudalle kulkeakseen yhdessä tämän kanssa Maailman ulkopuolelle - niinhän voisi kirjassa ymmärtää vihjattavan...

Valië Nienna sanoi:

Kenestä Tom puhui katsellessaan perhosenmallista korua haudanhaamun ryöstösaaliissa?

Click to expand...

Tarkkaanottaen koru ei ollut perhosenmallinen, vaan solkeen upotetut kivet olivat vain väriltään kuin "sinisten perhosten siivet". Niin, tuo on kyllä varsin kiintoisa kohta. Vaikuttaisi, että Tom olisi todella tuntenut korun ammoisen kantajan... mahtoivatko Cardolanin dúnedain olla hänen kanssaan aikoinaan tekemisissä? Kenties ainakin viime vaiheessa, kun Hautakerot toimivat Cardolanin viimeisten vapaiden ihmisten suojapaikkana - mikäli Tom asui silloin kutakuinkin samoilla sijoilla kuin Kolmannen Ajan lopulla, kohtaamiset olisivat olleet miltei väistämättömiä. Se hautahan jossa hobitit olivat vankeina oli mahdollisesti Cardolanin viimeisen prinssin hauta.
Prinssin, joka on nimetön kaikkialla muualla paitsi minun päässäni. Jokin uni tai vastaava intuitio istutti nimen Sinnach päähäni vuosia sitten, enkä vieläkään ole päässyt siitä eroon, vaikka jo aikaa sitten selvisi ettei nimellä olekaan mitään tekemistä Tolkienin tekstien kanssa. Omituista. Nimi taisi vielä iiriksi tarkoittaa kettua. Mikä nottei, kenties iiri sopisi ihan hyvin mallintamaan Itä-Eriadorissa tuolloin puhuttua kieltä...

Mutta enivei, kenties solki oli kuulunut vaikkapa viimeisen prinssin puolisolle?

Mithlond

En ole koskaan osannut kuvitella, että Harmaissa satamissa paistaisi aurinko. Sen sijaan "Harmaat satamat" assosioi minulla käsitteeseen "Cherbourgin sateenvarjot".
Ehkä tämänkin takia "Kuninkaan paluu"-elokuvan loppukohtaus Satamissa oli minusta niin omituinen.