Vapaata Tolkien-tunnelmointia

//Ihan käsittämätön tunne siitä, että elää täysin väärässä ajassa, paikassa ja maailmassa!//

Onneksi joku muukin tuntee näin! Luulin jo olevani ainoa "höynähtänyt" Se on niin voimakas, se kaipuu johonkin suurempaan, kun naiset käyttivät kokohameita, ihmiset opettelivat miekkailemista ja jousiammuntaa tälläisen toimettoman tietokoneella vuodattamisen sijasta...

Mutta, asiasta kolmanteentoista. Olin Lapissa vaeltelemassa keväällä. Olin jonkin kurun pohjalla, ympärillä rakkaa ja joitakin puita. Sitten yhtäkkiä alkaa aurinko paistaa rakkakivien takaa, ja Rivendell aukeaa silmieni edessä! ;D Tuolloin en ollut vielä yhtä tolkienisti kuin nykyään, mutta se oli Rivendell. Samalla tuli jotenkin kotoisa olo.

Hmm, taidan olla vähän sekaisin Älkää välittäkö kirjoitusvirheistä...

Tolkien on rohkeasti viatonta. Hänen tarinansa ovat melkein lapsenomaisen rakastuneita kaikkeen siihen mikä on hyvää ja kaunista tässä maailmassa. Kun suljen hänen kirjansa ja lähden ulos, tuo sama onnellinen sieluntila seuraa minua. Rumat ja kauniit ihmiset, puut, vesi kaikissa olomuodoissaan, maan multa ja kadun kivet, valo, hajut ja maut, sään vaihtelut ja erimuotoiset rakennukset ja esineet. Haluaisin jäädä kadulle seisomaan ja vain ihastelemaan niitä kaikkia.

Ja sitten kaikki vääntyy, tummuu ja sammuu. Ihmiset ovat pahoja, särkyneitä, sisältä tyhjiä ja eksyneitä. Luonnonilmiöt ovat vain lakejaan noudattavia merkityksettömiä hiukkasia tarkoituksettomassa aika-avaruudessa.

Kiipeän Luolavuorelle. Sen tuulentuivertamalta paljaalta laelta näkee joka suuntaan yli koko laajan metsäisen horisontin. Taivas on harmaa, pilvet repaleisia. Paikoin maan poimujen välissä näkyy taloja - täältä ylhäältä Turku kätkeytyy puunlatvojen väliin. Voisi kuvitella olevansa kaukana kaikesta, vaikka heti kukkulan juurella puitten piilossa on kerrostaloja, marketteja, opistoja, ruuhkaisia teitä. Merta ei näy, mutta tunnistan Hirvensalon, Ruissalon ja muut saaret, ja arvaan missä niiden väliset salmet kulkevat. Ruissalon tammet ovat komeassa ruskassa. Täytyisi käydä siellä ennen talvea.

Jossain alhaalla puiden ja talojen välissä on varmasti ihmisiä.

En haluaisi lähteä pois. Maailma on kauniimpi täältä ylhäältä käsin. Ja alhaalla odottavat vain murheet ja kiireet.

Pohjimmiltaan Tolkienin kirjat ovat rakkaustarinoita. Vähän sille sun tälle. Mutta pääasia on, että rakastettu on joko kuollut, kuolemassa, tai tulee kuolemaan jossain lähitulevaisuudessa. Senkö kanssa sitten pitäisi elää? Niin kai modernimpi fantasia sanoo. En oikein lue sitä, sillä en saa siitä samaa tyydytystä kuin Professorin visioista. Yhtä tyhjää ja sisäisesti eksynyttä kuin tämä päältä kimmeltävä nykyaikakin. Ja vissiin jokainen maailmanaika tätä ennen.

En minä mihinkään menneeseen vuosisataan kaipaa. Silloin ihmiset olivat samanlaisia kuin tänäänkin. Kaipaan johonkin toiseen olemisen tasoon, johonkin ylevämpään ihmisyyden tilaan. Kadonneeseen paratiisin? Varmastikin, mutta paratiisi on niin paljon muutakin kuin nättejä ihmisiä näteissä vaatteissa nätin luonnon keskellä. Ylevä, sykähdyttävä ilo jonka koen nähdessäni valon hohtavan kostean vaahteranlehden lävitse on vain kuvajaista jostain paljon syvemmästä ilosta. Paratiisi on korvien välissä. Viattomuutta. Puhtautta. Hyvyyttä. Pyhyyttä.

Ja Tolkien ja minähän tiedetään, ettei sellainen kaipaus ole koskaan lohdutonta.