Pään räällä täyttävä tauti ja aivoja sisäpuolelta tökkivät omat möröt eivät anna nukkua, vaikka on todella väsynyt olo. Sairastaessa on ollut liikaa aikaa ajatella, eikä se ettei ole moneen päivään päässyt lenkille tai käynyt tallilla tai kuntoillut yhtään mitenkään kauheasti auta. Haluan liikkua, haluan ulos.
Jatkan sinnikkäästi mörköjä vastaan tappelua, vaikka tiedän kyllä, että tänään minä hävisin. On taas niitä öitä, kun miettii, miksi sitä edes pistää vastaan. Tuntuisi helpolta antaa mörköjen viedä ja järjen kaikota, piiloutua maailmalta ja tehdä mitä möröt käskevät. Se tuntuu paljon, paljon helpommalta kuin päivästä toiseen yrittää pitää möröt häkeissään ja saada niitä vähitellen nitistettyä hengiltä. Enkä taas edes tiedä, haluanko niitä kaikkia hengiltä.
Joskus sitä tuntee olevansa niin kovin yksin, ja sitten sitä miettii, kelle tässä haluaisi puhua. Ei ehkä kellekään, ja jos jollekulle haluaisikin, niin mörköpuoli aivoista muistuttaa, että ei sitä kiinnosta, se vain valehtelee, ei se sua kaipaa.
Pyhpah, jospa ne möröt nitistäisi tällä kertaa yrittämällä vaan nukkua.