Vko 26: Mestari Samvaisin valinnat

pyry

Kontulainen
Luku alkaa hurjalla action-osuudella. Lukitari on purrut Frodoa ja Sam saapuu paikalle karvan verran liian myöhään. Raivoissaan hobitti hyökkää jättiläishämähäkin kimppuun ja saa kuin saakin haavoitettua petoa pahasti - tai oikeastaan Lukitari haavoittaa itse itseään yrittäessään rusentaa Samia, joka seisoo sen mahan alla miekan terä pystyssä. Lukitari ei kuitenkaan anna periksi vaan hyökkää uudestaan. Sam nappaa taskustaan Galadrielin loimuavan kristallipullon ja kiljuu pedolle hävyttömyyksiä haltiakielellä päin verkkosilmiä - ja kas kummaa: hämähäkki perääntyy kuin perääntyykin pikkuruisen vihollisensa edestä.

Voitettuaan taistelun Sam palaa Frodon luo. Frodo ei kuitenkaan herää, ja Sam on varma, että isäntä on kuollut - etenkin muistettuaan Galadrielin Peilistä näkemänsä näyn. Sam vajoaa epätoivoon.

Mutta turtumus ei kestä kauaa. Sam ymmärtää, että hänen on valittava. Hän voi lähteä jahtaamaan vihaamaansa Klonkkua, hypätä jyrkänteeltä varmaan kuolemaan, jäädä Frodon luo - tai ottaa vastuun hirvittävän raskaasta Tehtävästä. Sam päättää ottaa Sormuksen ja lähteä ypöyksin Tuomiovuorelle, vaikka teko sotii koko hänen olemustaan vastaan.

Vaikeudet alkavat heti kun Sam lähtee liikkeelle. Örkkijoukko lähestyy, eikä hobitilla ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin panna Sormus sormeensa. Örkit kulkevat ohi huomaamatta häntä, ja suuntaavat suoraan kohti Frodoa. Sam ei mitenkään voi jatkaa matkaansa eikä jättää Frodon ruumista örkeille - ei vaikka koko Keski-Maan kohtalo riippuu siitä. Hän valmistautuu viimeiseen taisteluunsa, joka on tuomittu epäonnistumaan, ja säntää örkkien perään. Ikävä kyllä jonkinlaisena porttina toimiva suuri kivi tukkii Samin tien. Hän kuulee edelleen örkkien äänet ja jää kuntelemaan.

Örkit ovat huomanneet, ettei Lukitarilla ole kaikki hyvin. Toisaalta ne ovat vähän vahingoniloisia, toisaalta ne tajuavat myös sen, ettei Frodo ole liikkunut yksin. Ne tietävät Klonkun piileskelevän lähistöllä, mutta se ei suinkaan auttaisi kaveria Lukitarin verkoista pois, joten vapaana hiipii vielä yksi sankari - joku pelottavan voimakas miekanheiluttelija, haltia ehkä? Parasta siis kuljettaa pikku vakooja mahdollisimman nopeasti pois. Etenkin, kun hän ei ole kuollut, sillä Lukitari ei syö kuollutta lihaa.

Tieto iskee Samin tajuntaan kuin pommi. Hän huomaa aukon kiven yläpuolella ja kiipeää siitä käytävään. Örkit ovat juuri astumassa sisälle suurista tornin ovista. Sam säntää niitä kohti, vetää sinisenä hohtavan Piikin esille ja karjuu raivosta. Kukaan ei edes huomaa häntä. Ovet pamahtavat kiinni, ja Sam jää ulkopuolelle.
 
Luvussa oleva pitkä örkkipäälliköiden Shagratin ja Gorbagin keskustelu on varsin antoisa. Örkkinäkökulma Sormuksen sotaan on erittäin tervetullut! Örkeille tullut määräys, että jokainen vanki on riisuttava ja tämän mukana kulkevat varusteet luetteloitava toi mieleeni harmaassa univormussa 1900-luvun alun kirjoituskonetta paukuttavan örkkikorpraalin! Örkit ovat kaikkea muuta kuin sivistymättömiä, selvästikin joukossa on luku- ja kirjoitustaitoisia. Kirjoittikohan joku Sormuksen sodasta pitkän aikalaisromaaninkin? Hyväntahtoinen kuunsirppi katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika velikultia.
 
Tässäpä on luku johon meinasin lopettaa ihan ensimmäisellä TSH lukukerralla lukemisen. Ja yllättäen syy siihen oli tuo Frodon "kuolema" kuten Sam olettaa asian olevan. Ei kertakaikkiaan meinannu enää lukeminen innostaa. Mutta onneksi jatkoin.

Toinen asia mikä tästä luvusta on jääny mieleen on se polku mitä Sam lähtee kulkumaan jätettyään Frodon ja se punainen valo tornista, ja tämä ihan sen takia että Jacksonin elokuva täsmää täydellisesti ulkomuodoltaan tätä mielikuvaa (jonka siis sain jo ennen ku oli elokuvia nähny). Aivan mahtava hetki oli elokuvateatterissa aikanaan huomata tuo yhteys :D

Ja tuo Samin seuraaminen luolaan örkkipääliköiden kintereillä on mainio kohtaus kyllä kanssa.
 
Lukitari kokee jotain aivan uutta ja odottamatonta, kun pieni hobitinrääpäle osoittautuukin vihassaan kovaksi vastukseksi. Se suututti väärän hobitin. Samin viha, miekanpistokset ja Galadrielin tähtilasin sokaiseva valo ovat otukselle liikaa ja se vetäytyy luolaansa haavojaan parantelemaan. Taas muistan ensimmäisen lukukertani. Samin ja Lukitarin taistelukuvaus tuntui kestävän vaikka kuinka kauan. Älähdin myös kun Frodon tilanne ensikertaa avattiin lukijalle. Kirjan päähenkilö ja erittäin keskeinen hahmo on nyt kuollut ihan oikeasti! Samin kamppailu hiipi samalla omaan nahkaan täydellä totisella voimalla. Epätoivo, suru ja viha vellovat. Siinä pitäisi pitää pää selkeänä ja tehdä suuria päätöksiä.

Samin päätökset tuntuvat hobitista itsestään typeriltä, mutta kaikki etenee kuitenkin hyvässä järjestyksessä. Hän ei jäänyt itse kiinni, eikä Sormus joutunut vihollisen käsiin. Eikä hän olisi voinut mitenkään piilottaa Frodoa tuossa tuntemattomassa kivilouhikossa. Olisi vielä puuttunut, että hän olisi mennyt hautaamaan rakkaan ystävänsä elävältä! Nytpä hän olikin hiiviskelemässä ja vakoilemassa nurkissa ja kuuli tärkeitä asioita. Hänen isäntänsä ei ollutkaan kuollut, vaan erittäin vahvasti elävien kirjoissa ja häntä oltiin viemässä tornin korkeimpaan osaan "yläkammioon". Myös uskottiin haltiasoturin olevan karkuteillä.

Örkkien keskustelussa selviää muuten se, että rauhallisempina aikoina örkeillä meni lujaa ja makoisasti. Ne kaipasivat aikaa, jolloin elelivät leveästi ja mukavasti ryöstösaaliillaan. "Niin kuin ennenvanhaan". Nyt he olivat mahtavimpien komennuksen alla ja sodassa. Vartiot olivat havainneet Klonkun jo pari päivää sitten. Ehkäpä solaa oli sen jälkeen tarkkailtu kaukoputkilla ja kiikaireilla tavallista tarkemmin ja useammin. Lukitari oli kuitenkin niin hyvä vartija, etteivät örkit ottaneet turhia paineita vahtimisessaan, nythän se taas nähtiin. Paitsi se mahdollisuus oli olemassa, että se iso soturi oli päässyt karkuun ja oli nyt jossain.

Kaksi Tornia päättyy Samin levottomuuteen ja epätietoisuuteen. Jotain on tehtävä, mutta mitä? Lukija jää pureskelemaan Samin kanssa kynsiään, kun seuraavassa luvussa ollaan jo aivan muissa tunnelmissa...
 
Jännittävää muuten, että Sam yhtäkkiä osaa haltiakieltä. Mistä hän muka olisi oppinut ne lauseet, jotka saivat haavoittuneen Lukitarin lopulta perääntymään?
 
Fairy talen mainitsema Shagratin kaihoisa toteamus "Ah! Niin kuin ennen vanhaan" hieman on jäänyt vaivaamaan mieltäni. Mihin aikaan Shagrat mahtaa viitata? Puhuuko hän omasta menneisyydestään vai koko örkkien suvun menneisyydestä? Jos hän puhuu omasta menneisyydestään, jää jäljelle kysymys "Mikä aika?", jos örkkien menneisyydestä yleensä, saattaa hän puhua jopa toisen ajan mustista vuosista. Tai jopa ensiajan vielä mustemmista vuosista. Miten örkit saattoivat olla niin hyviä historiantuntijoita?

Myöhemmin Gorbag viittaa aivan selvästi yli kolmentuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin: "...täällä jossakin lähistöllä liikuksii vapaalla jalalla joku joka on vaarallisempi kuin mikään muu kirottu kapinallinen pahojen vanhojen aikojen jälkeen, Suuren piirityksen jälkeen. Joku on päässyt läpi." Tai siis ainakin minä ymmärrän niin, että hän tarkoittaa Barad-dûrin piiritystä Viimeisen liiton sodassa toisen ajan lopussa. Joko Gorbag on yli 3000 vuotta vanha tai sitten örkkien keskuudessa perimätieto tahi historianopetus oli tosiaankin sangen hyvällä mallilla.
 
Tjaa, onhan lisäksi mahdollista, että Gorbagilla on tietoa yli 6500 vuotta vanhoista tapahtumista. Sillä todellinen Suuri piiritys nähtiin ensiajalla auringon vuosina 60-455, kun Beleriandiin saapuneet noldor sulkivat Morgothin Angbandiin lähes 400 vuodeksi Angbandin piirityksenä tunnetuksi ajanjaksoksi.
 
Ylös