pyry
Kontulainen
Verinen Pelennorin taistelu on ohi. Legolas ja Gimli suunnittelevat jo optimistisesti Aragornin tulevaa kuninkuutta ja siihen liittyvää monikulttuurista yhteistyötä. Kääpiöiden taituruus kivien käsittelyssä ja haltioiden puutarhanhoitoinnostus - Minas Tirithistä voisi tulla loistokkaampi kuin koskaan! Mutta jääkö Legolas istuttamaan koreita kasveja Keski-Maahan, vai antaako hän periksi vastaheränneelle kaipuulleen Suurta Merta kohtaan?
Parannuksen Tarhassa ystävykset tapaavat Merrin ja Pippinin. Legolas suostuu kertomaan hobiteille huimasta matkasta Kuolleiden Kulkuteillä ja voitokkaan armeijan kokoamisesta. Pelargirissa Umbarin satamassa Aragornin johtama armeija joutui tai pääsi viimein taistelemaan Mordorin laivastoa vastaan. Kuolleet soturit tuhosivat tai ajoivat pakoon kaikki viholliset. Taistelun jälkeen Aragorn antoi valapatoille kiitokseksi rauhan ja vapauden, ja harmaa armeija hävisi tuuleen. Kun vainajat olivat poissa, lähiseutujen ihmiset suorastaan tungeksivat Pelargiriin liittyäkseen Aragornin joukkoihin. Mordorin mustat laivat saivat pian uudet miehistöt, ja keulat käännettiin kohti Pelennoria. Ja kuten edellisissä luvuissa kerrottiin, tämä etelän armeija käänsi Pelennorin taistelun torjuntavoitoksi.
Mutta menestyksen huumassa tai jälleennäkemisten riemussakaan ei Denethorin sanoja unohdettu: "Hetken saatatte juhlia voittoa Pelennorin kentällä, ehkä päivän, mutta siitä voimasta kuin nyt nousee, ei voittoa tule." Ylimykset kokoontuvat pikapikaa neuvotteluun. Mitä tehdä? Vahvistaako Turvalinnan muureja uusia piirityksiä vastaan, vai lyödäkö kaikki yhden kortin, Mahtisormuksen tuhoamisen varaan? Gandalf neuvoo epäröimättä valitsemaan jälkimmäisen vaihtoehdon. Gondorin ja sen liittolaisten on marssittava haastamaan Sauron. Mordor on saatava mahdollisimman tyhjäksi örkeistä ja muusta sotaväestä, jotta Frodolla on paremmat mahdollisuudet päästä Tuomiovuorelle.
Ja näin päätetään tehdä. Jo kahden päivän päästä vaivaiset seitsemäntuhatta miestä lähtevät kohti Mustaa Porttia uhmaamaan itse Sauronia. Mutta eikö Sauron lähinnä naureskele moiselle armeijanrääpäleelle? Ei, sanoo Gandalf. Joukossa on sellaista sakkia, jota itse Musta Ruhtinaskin vastentahtoisesti kunnioittaa. Viimeinen taistelu on edessä.
Parannuksen Tarhassa ystävykset tapaavat Merrin ja Pippinin. Legolas suostuu kertomaan hobiteille huimasta matkasta Kuolleiden Kulkuteillä ja voitokkaan armeijan kokoamisesta. Pelargirissa Umbarin satamassa Aragornin johtama armeija joutui tai pääsi viimein taistelemaan Mordorin laivastoa vastaan. Kuolleet soturit tuhosivat tai ajoivat pakoon kaikki viholliset. Taistelun jälkeen Aragorn antoi valapatoille kiitokseksi rauhan ja vapauden, ja harmaa armeija hävisi tuuleen. Kun vainajat olivat poissa, lähiseutujen ihmiset suorastaan tungeksivat Pelargiriin liittyäkseen Aragornin joukkoihin. Mordorin mustat laivat saivat pian uudet miehistöt, ja keulat käännettiin kohti Pelennoria. Ja kuten edellisissä luvuissa kerrottiin, tämä etelän armeija käänsi Pelennorin taistelun torjuntavoitoksi.
Mutta menestyksen huumassa tai jälleennäkemisten riemussakaan ei Denethorin sanoja unohdettu: "Hetken saatatte juhlia voittoa Pelennorin kentällä, ehkä päivän, mutta siitä voimasta kuin nyt nousee, ei voittoa tule." Ylimykset kokoontuvat pikapikaa neuvotteluun. Mitä tehdä? Vahvistaako Turvalinnan muureja uusia piirityksiä vastaan, vai lyödäkö kaikki yhden kortin, Mahtisormuksen tuhoamisen varaan? Gandalf neuvoo epäröimättä valitsemaan jälkimmäisen vaihtoehdon. Gondorin ja sen liittolaisten on marssittava haastamaan Sauron. Mordor on saatava mahdollisimman tyhjäksi örkeistä ja muusta sotaväestä, jotta Frodolla on paremmat mahdollisuudet päästä Tuomiovuorelle.
Ja näin päätetään tehdä. Jo kahden päivän päästä vaivaiset seitsemäntuhatta miestä lähtevät kohti Mustaa Porttia uhmaamaan itse Sauronia. Mutta eikö Sauron lähinnä naureskele moiselle armeijanrääpäleelle? Ei, sanoo Gandalf. Joukossa on sellaista sakkia, jota itse Musta Ruhtinaskin vastentahtoisesti kunnioittaa. Viimeinen taistelu on edessä.
Last edited: