Vko 37: Menneisyyden varjo

Isilmírë

Kuukivi
Luvun avaava kuvaus siitä, miten Bilbon viimeinen temppu ikuistui lopulta hobittilasten iltasatuihinkin, jaksaa huvittaa joka kerta. Luku alkaa muutenkin samoissa hobittikulttuurin hyvin leppoisissa ja kaikkine turhanpäiväisine juoruiluineen hyvin inhimillisissä tunnelmissa kuin edellinenkin kuin korostaen sitä, että edellisen luvun lopun synkät aavistelut olivat sillä erää vielä juuri sitä, pelkkiä aavisteluja vain eivätkä aihe varsinaiseen huoleen.

Ympäröivän maailman huolenaiheiden vuosien mittaan voimistuva tihkuminen Kontuun, niin huvittavalla ja hobitteja hyvin luonnehtivalla tavalla kuin sitä kuvataankin, pohjustaa luvun varsinaista käännettä, Bilbon vanhan sormuksen paljastumista vaarallisimmaksi esineeksi mitä Keski-Maa päällään kantaa. Siitä lähtien Kontu ei enää ole muusta maailmasta eristetty leppoisa turvapaikka, vaan vaaranalainen siinä kuin mikä tahansa muukin maa ellei enemmänkin. Ja silloin on Frodon aika osoittaa todeksi Prologin sanat hobittien pehmoisen ulkokuoren alle kätkeytyvästä sisusta, joka ilman tätä taustaa - sekä tietysti Bilbon esimerkkiä - saattaisi vaikuttaa oudolta piirteeltä moisessa mukavaan elämään tottuneessa hobitissa. Olkoonkin, että Frodo on hobittimittapuulla muutenkin outo.

Vaikka vielä ollaan Konnun lempeässä huomassa ja autuaan tietämättömiä tulevista koettelemuksista muuten kuin epämääräisten huhujen muodossa, tämä luku on kuitenkin lähtölaukaus matkalle, joka lopulta johtaa Orodruinille asti.
 
Tämä luku herättää monia lisäkysymyksiä. Lukijalle kerrotaan kuin ohimennen monista asioista. Annan esimerkkejä. Yleisesti puhutaan ja odotetaan, että Frodo alkaisi viimeinkin elää hobiteiksi. Mitä on elää hobiteiksi? Siitä annetaan viitteitä, mitä se ei ole. Se ei ole ainakaan missään nimessä seikkailemista ja toisten (Konnun ulkopuolisten asukkaiden) asioihin sekaantumista.

Kerrotaan, että kummallista väkeä ja outoja kulkijoita kulkee Konnun läpi (jos rajavartijat päästävät rajan yli kulkemaan). Rajavartijoita oli viimeaikoina lisätty. Keitä kuuluu outoon väkeen? Kaikki muut kuin hobitit? On hobitteja, jotka työnsä puolesta kuulevat ja näkevät paljon ja ovat "ajan hermolla" tavallista rivihobittia enemmän. Hobitit tietävät, että haltiat menevät länteen ja jättävät Keski-Maan. Jotkut hobiteista ovat keskustelleet haltioiden kanssa, mutta keitä nämä hobitit ovat? Olisikohan herra Magot yksi heistä, asuihan hän rajamailla. (Magot tosin esitellään meille vasta hieman myöhemmin).

Onko Konnun pohjoisissa metsissä oikeasti nähty kävelevä puu, jalavankokoinen vai onko kyseessä vain huhu, jonka joku on aloittanut? Tämä kuulostaa selvältä viittaukselta entteihin. Onko joku enteistä oikeasti herännyt ennen Puupartaa ja lähtenyt entvaimoja etsimään? Tähän eivät ehkä mitkään aikakirjat osaa antaa vastausta. Tämä jää sen hobitin tietoon, joka kävelevän puun näki tai pilanpäiten jutun aloitti. Oli kenties kuullut taruja enteistä ja nähnyt matkallaan sen mitä silmät halusivat.

Lukija saa tässä luvussa myös vastauksia. Gandalf paljastaa lisää sormuksesta. Siitä onkin 16,5 vuotta aikaa, kun Gandalf lähti Bilbon juhlista matkalleen etsimään vastauksia. Gandalf on selvittänyt Sméagolin tarinan. En kyllä osaa kuvitella Klonkkua keskustelemassa Gandalfin kanssa suvustaan ja isoäidistään, mutta joltakin Gandalf on nämä sukuasiat onkinut tietoonsa. Vai liekö Klonkku keskustellut ja kinastellut yksinään itsensä kanssa? Sméagolin suvusta sanotaan, että siinä oli hyvämaineinen perhe, suuri ja rikkaampi kuin useimmat muut. Sméagolin isoäiti oli taruntuntija. Ehkäpä isoäidin muistiinpanoja lojui jonkun kirjaston perähyllyllä?

Yhtä kaikki, tämän luvun jälkeen sormus on (The)Sormus.
 
Jos Tolkien olisi kirjoittanut kirjan uudelleen, olisikohan hän edelleen tarjonnut näin aikaisessa vaiheessa (ts. jaksossa..) varsin tarkkoja seikkoja Mordorista yhtä avoimesti, vaiko sittenkin viitannut Varjon toimiin ainakin hieman epämääräisemmin pitääkseen lukijan (nykyään tosiaan sanotaan useammin "sarjan katselijan" tai "juoni-RPG:n pelaajan") vähemmän spoilattuna ja enemmän (naivistisella maailmankuvalla aloittavan hobitistonkin mukana) ympäröivää todellisuutta vasta tutkivassa epätietoisuudessa.
 
Luku voisi olla nimeltään myös Hobitit - Uusi sukupolvi, sillä Frodo on nyt Repunpään herra ja Sam Gamgi väittelee Ted Hiesulin kanssa majatalossa aivan kuten heidän isänsäkin tekivät aiemmassa luvussa. Sormuksista paljastetaan tosiaan tässä vaiheessa hämmästyttävän paljon, Klonkustakin selvitetään koko elämäntarina vaikkei hahmoa ole edes esitelty lukijoille tapahtumavirrassa. Tässä tulee esiin kirjan poikkeuksellinen rakenne, joka kestää monia lukukertoja: ensimmäisellä lukukerralla moni asia on vielä niin vieras, ettei merkityksiä ymmärrä kokonaan. Asioita ei pidetä pimennossa keinotekoisesti lukijan uteliaisuutta rakentaen, joten jännityksen katoaminen ei merkitse niin paljon.
 
Tämä luku on kuin luonto tähän aikaan vuodesta: alkaa mehevän hehkeällä, lämpöisellä hobittimaisuudella, mutta Mordorin hallainen usva alkaa hiipiä pitkin pihaa luvun edetessä, tuoden kolkon kylmyyden ja pimeyden. ( Luojan kiitos Tolkien itse ei harrastanut tällaisia ontuvia vertauskuvia :grin: .)
Kaikin puolin kiinnostava tarina Sormuksesta, joka löysi tiensä Konnun Hobittilaan vuosisatojen saatossa. Erittäin kiehtova tarina henkilöstä nimeltä Smeagol. "Hobittimainen, sukua väkevien esi-isille." Ensi kertaa kiinnitin huomiota tähän kohtaan ajatellen, että Bilbo kohtasi Klonkussa tavallaan olennon, joka meikäläisille olisi vastaavassa tilanteessa jonkin sortin muinaishominidi pahasti rappioituneessa tilassa. ( Kyllä, ajatuksenjuoksuni on useinkin vähintäänkin omalaatuinen. )
Tolkienin taika näkyy tässä luvussa hyvin: intensiteetti kasvaa koko ajan. Ensin jutustellaan pubissa, lopuksi ollaankin suunnittelemassa vaarallista reissua.
Hyvin hobiteiksi elänyt puutarhurikin saa tipan linssiin kuullessaan mahdollisuudesta päästä tapaamaan haltioita! Toisaalta Sam oli elänyt salaa "paheellista" elämää fanittaessaan Bilbon seikkailukertomuksia ja veljeillessään Frodon kanssa. Yhä vieläkin luvun loppu hivenen häiritsee. "Purskahti itkuun." Ilosta, helpotuksesta vai shokista? En ole koskaan ollut ihan varma. Kertokaa te, viisaammat, oma näkemyksenne.

PS: Kotona luen kirjaa englanniksi, mutta keskustelun helpottamiseksi otin täällä kirjastossa hyllystä viereeni suomenkielisen painoksen. :D
 
Rhosgobella sanoi:
Toisaalta Sam oli elänyt salaa "paheellista" elämää fanittaessaan Bilbon seikkailukertomuksia ja veljeillessään Frodon kanssa. Yhä vieläkin luvun loppu hivenen häiritsee. "Purskahti itkuun." Ilosta, helpotuksesta vai shokista? En ole koskaan ollut ihan varma.

Mä olen aina ajatellut, että Sam herkesi itkemään niin ilosta, odotuksesta kuin vähän siitä ajatuksestakin, että mikään ei ehkä enää lähdön jälkeen olisi ihan samoin kuin ennen. Kuten ei sitten ollutkaan, mutta ihan niin isot mullistukset eivät Samilla(kaan) varmaan olleet mielessäkään tuossa vaiheessa.

Luku alkaa kevyesti, mutta saa melko pian synkät sävyt. Miksi sitä, miksi tätä, miksi meidän aikanamme, miksi Bilbo ei pistänyt Klonkkua päiviltä jne. Itse asiassa yksi vaikuttavimmista sananvaihdoista joskus varhaisteininä lukemassani kirjallisuudessa oli tämä:

"Sääli ettei Bilbo pistänyt kuoliaaksi tuota viheliäistä otusta kun hänellä oli mahdollisuus!"
"Sääli? Sääli pidätteli hänen kättään. Sääli ja armo: ei iskua ilman syytä. Ja hän sain palkkansa, Frodo. Juuri sen tähden paha vahingoitti häntä niin vähän ja hän pystyi lopulta pakenemaan, koska hänen ensimmäinen tekonsa Sormuksen hallussapitäjänä oli säälivä. Säälivä."

 
Samaa mieltä kuin Husky. Ja toinen jykevä lausahdus on tietysti tämä:

Monet niistä jotka elävät ansaitsevat kuoleman. Ja jotkut jotka kuolevat ansaitsevat elämän. Pystytkö sinä antamaan sen heille? Älä sitten ole niin innokas jakamaan kuolemantuomioita.

Meidän maailmassamme on monia tahoja, joiden soisi ottavan nämä sanat todesta.

Mitä lukuun kaiken kaikkiaan tulee, sehän on todella äärettömän tiivis ja heilauttaa lukijan äkkiä keskelle kaikkia kirjan teemoja. Tulee Sormuksen ja sormusten historia, Klonkun tarina ynnä muuta ynnä muuta. Hobittilan tapahtumat siirtyvät äkkiä 17 vuotta eteenpäin ja ollaan Frodon kolossa, josta Sormuksen tehtävä lähtee varsinaisesti liikkeelle. Vähäiset äänet (Samin saksien kilkatus) painostavassa hiljaisuudessa luovat hurjan tunnelman suljettujen ikkunaluukkujen taakse. Ja viimein helpottava loppukevennys Samin ansiosta (niin kuin usein myöhemminkin). Sam se pitää tarinankulunkin jalat maassa vilpittömän yksinkertaisella olemuksellaan.
 
Huskyn tapaan luulen Samin purskahtaneen itkuun monen seikan yhteisvaikutuksesta, noihin Huskyn mainitsemiin vielä lisätäkseni helpotuksen siitä, ettei muuttuisikaan "miksikään luonnottomaksi otukseksi!"

Se, että Sormus oli Bilbolla vuosikymmeniä, on mielestäni helppo sisäistää. Mutta kuten Tik mainitsi, aikaa kuluu Tarun alussa siihen tahtiin, että Frodokin ehtii pitää Sormusta hallussaan melko pitkään ennen lähtöään Hobittilasta. Sen helposti unohtaa, kun varsinainen seikkailu kirjassa kestää sen noin vuoden verran, vai kauan se kestikään. Saan välillä itseni kiinni miettimästä, että miten Sormus vaikutti Frodoon niin paljon enemmän kuin Bilboon, vaikka Se oli hänellää vain vuoden ja, Sormuksen tarinan tietäen, käytti sitä harkitemmin ja varmasti vähemmän, kuin Bilbo. Selitän itselleni aina, että sekä Sauron, että Sormus vahvistuivat ja sitä kautta myös pimeys, mitkä varmasti myös pitävät paikkansa. Mutta aina jossain pohdinnan vaiheessa muistan, että kyllähän se oli Fodollakin aika kauan, vaikkei alkuun sitä ilmeisesti lainkaan käyttänytkään, niin Gandalfin sanoin: "Näetkö? Sinunkin on jo vaikea luopua siitä, etkä tahdo vahingoittaa sitä." Eli Sormuksella oli Frodosta jonkinmoinen ote jo ennen varsinaisen seikkailun alkamista.

Minä jäin, Fairy Talen tavoin, miettimään, mitkä Konnussa nähdyt asiat pitivät paikkansa ja, mitkä olivat Hobittien mielikuvituksen aikaansaamaa liioittelua. Kääpiöitä, haltioita ja muita "tavallisempia" vieraita on varmasti voitu nähdä, mutta kävelevät puut kuulostavat ehkä hieman kaukaisilta, jopa Vanha Metsä huomioonottaen.

Itse lukiessani en sitä tarkemmin ajatellut, mutta Fairy Talen kommentista, Gandalfin tiedoista Klonkun tarinan suhteen, tuli mieleen, että Klonkun yhteisö vaikutti aikanaan varsin elinvoimaiselta, ja olisihan heillä varmasti jälkeläisiä, joita Gandalf olisi voinut jututtaa. Toisaalta hänen puheistaan sai sen kuvan, että sitä ei ainakaan enitsellään enää ollut olemassa. Miksi näin, ja missä olivat sen yhteisön jäänteet, vai oliko niitä? 500 vuotta on tietysti pitkä aika, mutta silti.
 
Mukava luku joka sisältää paljon infoa asioista. Lukiessa ei niinkään ajattele sitä määrää mutta jälkikäteen selatessa huomaa että jopas onkin. Mutta mukavasti valottaa asioiden taustaa.

Ja Sam saadaan kans ujuutettua mukaan tarinaan, hänen innostus seikkailuun ja haltioiden näkemiseen, kuin myös se itkun parahus, lienekkö jo alkavaa koti-ikävää, helpotusta ettei Gandalf taio rupikonnaksi, onnea mahdollisesta haltioiden näkemisestä ja siitä ettei Frodo päässyt karkaamaan matkoillensa ilman häntä. Mene ja tiiä.

Elokuvia kun helpommin saattaa muistaa ko TSH:ta miettii niin nyt lukiessa taas muistuu miten kirja tästä jatkuu elokuvasta poiketen. Sitä siis ootellessa.
 
Gandalfiltahan tulee tässä luvussa sananlaskuja solkenaan:

Mutta se [millaisena aikana he elävät] ei ole heidän päätettävissään.
Voimme päättä vain siitä, mitä teemme sillä ajalla mitä meille annetaan.


Gandalfilla tuntuu tosiaan oleva kiire, kun häne ei ehdi harvoin käydesään edes kahta päivää viipymään.

On hieman hassua, että sormuksessa on pätkä haltiarunosta, jonka on täytynyt syntyä vasta sormuksen teon jälkeen. Tai onhan runoilija voinut liittää Sauronin kirjoittamat säkeet runoonsa.

Se, että luvussa tulee paljon tietoa, ja lukija ei jää kaipaamaan jotain tietoa, vaikka moniin asioihin tulee toki myöhemmin lisätietoa ja Frodon kannalta enemmän tietoa ennen seikkailua olisi ollut tarpeen. Tämä on virkistävä vastakohta jännäreiden jatkuvalle tiedon perässä juoksemiselle, jossa kaikkea tietoa ei ikinä ehditä kertoa, vaan aina jää jokin kaihertamaan lukijan mieltä.

Jos Bilbon oli tarkoitus löytää sormus, mutta se tarkoitus ei ollut lähtöisin Sormuksen Herralta, keneltä se oli lähtöisin?

Kun Sam kerran muistutti Tolkienia sotilaspalvelijoista, minulle tuli mielleyhtymä iloitsevasta Samista niihin sata vuotta sitten sotaan lähteneisiin.
 
Olórini sanoi:
On hieman hassua, että sormuksessa on pätkä haltiarunosta, jonka on täytynyt syntyä vasta sormuksen teon jälkeen. Tai onhan runoilija voinut liittää Sauronin kirjoittamat säkeet runoonsa.

Runo on nähdäkseni laadittu ryhmätyönä. Sauron aloitti runoiliun, kun hän lausui sormuksessa olevat sanat pistäessään sen ensimmäisen kerran sormeensa ja Eregionin haltiasepät kuulivat sanat samaan aikaan. Ilmeisesti he sitten sävelsivät runon muut säkeet. Tuskin Sauronilla oli kiinnostusta enempään runoiluun. Mutta sen verran ylpeä hän oli omasta osuudestaan että kaiversi sen sormukseen, haltiakirjaimin koska ei omia jaksanut keksiä.
 
Olórini sanoi:
Jos Bilbon oli tarkoitus löytää sormus, mutta se tarkoitus ei ollut lähtöisin Sormuksen Herralta, keneltä se oli lähtöisin?

Kirjeessä 156 Jesuiitta Robert Murraylle 4.11.1954 Tolkien kirjoittaa:
Niinpä siis Jumala ja "enkelimäiset" jumalat, Lännen valtiaat tai mahdit, vilahtavat vain muutamassa kohdassa, esimerkiksi Gandalfin keskustelussa Frodon kanssa: "Tämän takana toimii jokin muu voima, joka oli Sormusten tekijän suunnitelman ulkopuolella" tai siinä miten Faramir hiljentyy ennen päivällistä númenorilaiseen tapaan.
Tässä vilahtaa siis Jumala/Eru kaitselmuksena.

Olin myös miettinyt tuota sormusrunoa, Tikin näkemys vaikuttaa järkeenkäyvältä.

Tämä on jollakin tavalla vaikeasti lähestyttäväkin luku; vuosia vierii virkkeen aikana, ensimmäinen pitkä Gandalfin monologi. Asettaa lukijaa Tarun lukemiseen sopivaan tunnelmaan :)
 
Sormusrunon synnystä...

Shacklebolt sanoi:
Olin myös miettinyt tuota sormusrunoa, Tikin näkemys vaikuttaa järkeenkäyvältä.

Niin, olen yhdistänyt kaksi eri tietoa hetkestä, jolloin Sauron pukeutui Sormukseen ensimmäisen kerran.

Ensiksi, Silmarillionin Mahtisormukset ja kolmas aika -tekstissä sanotaan: "Heti kun Sauron pani Suurimman Sormuksen sormeensa, tajusivat he [= Eregionin haltiasepät] hänet.." (Silm. s. 358).

Toiseksi, Elrondin neuvonpidossa Gandalf lausuu Sormuksen tekstin mustalla kielellä ja tämän jälkeen selitellessään tekoaan sanoo muun muassa näin: "Mustista vuosista kantautuvat nämä sanat, jotka Eregionin sepot kuulivat, ja silloin he tiesivät tulleensa petetyiksi..." (TSH I/2.2., s. 268 (1-os. laitos, 2007)

Tästä herää vain yksi kysymys: Osasivatko Eregionin haltiasepät mustaa kieltä? Vai painuivatko sanat heidän mieleensä ja ottivatko he myöhemmin selvää niiden merkityksestä? Vai mitä oikein tapahtui, koska sormusruno joka tapauksessa syntyi. Sehän ei voinut syntyä aivan saman tien, koska siinä mainitaan ihmisten ja kääpiöiden saamien sormuksien määrät. Eihän Sauron niitä edes heti jakanut eikä kukaan ollut päättänyt edeltäkäsin, miten monta sormusta käppärit ja sairaalloiset saisivat.
 
Onko tiedossa, että sepät kuulivat säkeet juuri alkuperäisessä, mustalla kielellä kirjoitetussa muodossaan?

Ehkä Sauron ajatteli alkuperäisiä säkeitä lähettäessään telepaattisen viestin, ja Eregionin Seppo kuuli mielessään viestin sisällön omalla äidinkielellään. Tai ehkä vastaanottajat sekä kuulivat sanat (ash nazg...) että ymmärsivät niiden merkityksen, vaikka kieli oli vieras, aivan kuten Finrod kohdatessaan beorilaiset ihmiset pystyi osittain ymmärtämään heitä (HoME XI s. 406). Tai sitten Sauron oli vain ystävällinen ja käänsi sanat Seppoa varten haltiakielelle.

En tiedä, miettikö Tolkien tätä kysymystä sen tarkemmin, mutta yleensä hän pyrki tekemään selvän eron kielellisen viestinnän ja telepatian välillä. Esimerkiksi Notion Clubin Ramer ja Frankley pohtivat sitä, miten ruumiittomat olennot voisivat puhua (HoME IX s. 202):

' – – token (perceived by sense) plus significance (for the mind) – that is peculiar to an embodied mind; an essential characteristic, the prime characteristic of the fusion of incarnation. Only hnau, to use Jeremy's Lewisian word again, would have language. The irrational couldn't, and the unembodied couldn't or wouldn't.'

'But spirits are often recorded as speaking,' said Frankley.

'I know,' Ramer answered. 'But I wonder if they really do, or if they make you hear them – – But in any case the process would be the reverse of the normal in a way, outwards, a translation from meaning into symbol. – –'
 
Hyvinpä olette luvun jo puineet. Omat (Tolkienin) historian tietoni eivät riitä millään viimeisten aiheiden analysoimiseen mutta katselen vierestä sujuvasti kun tietävämmät avaavat sanaisia arkkujansa.

Takaisin maallisemmalla tasolla luku on tosiaan mahtipontisia lauseita täynnä, montaakin otetta sietäisi siteerata yhteydessä jos toisessa. Dialogien ja paljastuksien suuri määrä pitää luvun yhtenä pikalukuisimmasta päästä kirjassa. Tarina jatkukoon!
 
Ylös