Vko 38: Kolme kumppanusta

Anewielh

Kissaneiti
Konnavahti
"Lähde vähin äänin ja lähde pian."

Edellisen luvun vakavasta Sormus-keskustelusta on kulunut viikko tai pari, eikä Frodo ole tehnyt vielä elettäkään lähteäkseen Konnusta. Näissä tunnelmissa alkaa kolmas luku "Kolme kumppanusta".

Tässä luvussa Frodo tekee lähtöä kohti Rivendelliä. Hän on myynyt Repunpään Säkinheimo-Reppuleille ja ostanut uuden kodin Bukinmaalta salatakseen matkansa oikean tarkoituksen. Koko Hobittila kohisee Frodon lähdöstä ja jokainen pohtii lähdön todellisia tarkoitusperiä. Frodo odottelee aikansa Gandalfia, mutta kun häntä ei lopulta kuulu sovittuna ajankohtana, lähtee hän matkaan Samin ja Pippinin kanssa. Juuri matkan alkumetreillä Frodo kokee ensikohtaamisensa Mustien Ratsastajien kanssa, tosin tässä vaiheessa vielä epäsuorasti ja tietämättään.

Heti toisena matkapäivänään kumppanukset joutuvat piiloutumaan Mustalta Ratsastajalta ja Frodo tuntee ensimmäisen kerran suorastaan pakottavaa tarvetta käyttää Sormusta. Sillä kertaa onni on kuitenkin myötä ja Musta Ratsastaja poistuu paikalta löytämättä hobitteja. Ei mene kuitenkaan kauaa, kunnes (joko sama tai eri) Musta Ratsastaja lähestyy jälleen kumppanuksia ja vain Suurhaltioiden ilmestyminen paikalle pelastaa kolmikon. Haltiaseurue ottaa hobitit seuraansa ja nämä saavat levähtää hetken turvassa ennen uusia seikkailuja.
 
Pitkän marssin ensimmäinen etappi. Hobitit kävelevät vielä monen monta virstaa eteenpäin, mutta onneksi heillä ei ole kuluvia saappaita. Välillä he kulkevat veneillä, toisinaan örkki- tai hevoskyydillä. Oglafissa nyrpeän näköinen hobitti kysyy velholta, mikseivät he voineet kulkea koko matkaa jättiläiskotkien selässä ja saa tyhjentävän vastauksen, mutta koska sarjakuva on vain täysi-ikäisten luettavaksi, niin en kerro linkkiä tässä.

Luvun hauskin yksityiskohta on kolmea nukkuvaa hobittia ihmettelevä kettu.
 
Tämä luku nostaa niskavillat pystyyn. Ihan samaan tunnelmaan ei ihka ensimmäisen lukukerran jälkeen pääse, mutta kun tulin lukeneeksi tämän illan pimeydessä hämyvalossa, se auttoi. Konnussa on outoa väkeä ja yksi oudoista tyypeistä utelee Ukolta Reppulista. Frodo sattuu vielä kuulemaan palan keskustelua, joten vaara on todellinen aivan Repunpään ovella. Silti kolme matkalaista vetävät mukavan onnellisesti sikeitä ensimmäisenä yönä matkallaan.

Voin kuvitella mielessäni Konnun leppoisan maiseman ja kauniin alkusyksyisen metsän, jossa hobitit iloisina laulavat. Sitten laskeutuu täysi hiljaisuus, ei tuulenhuminaa, ei linnunlaulua eikä puron lorinoita. Sen hiljaisuuden rikkoo kavionkopse. Hobitit painuvat tieltä metsän puolelle ja sama toistuu vielä iltahämärässä, kun on jo lähes pimeää. Jännitys oikein hyppää lukijan syliin, niin hienosti tämä luku on kerrottu.

Luvussa on paljon laulua ja haltiat esitellään. Tulin vilkaisseeksi karttaa ja pohdin myös miten hobitit vielä jaksoivat patikoida haltioiden seurassa illan jo kääntyessä yöksi. Olen joskus laskenut että Hobittilasta Metsähovin haltioiden luo oli sellaiset 50km (Barbara Strachey, Journeys of Frodo). Kova matka kulkea tuo kahdessa päivässä painavat kantamukset selässä.

Gandalf oleskeli 2kk Konnussa ja hänen kerrotaan lähteneen vasta, kun Frodolla oli suunnitelma valmiina ja se lyötiin lukkoon. Gildor toteaa, että Frodo on lähtenyt matkaan viime tingassa, ellei jopa liian myöhään. Siltä kyllä tuntui, kun lukiessa kulki Hobittien mukana. Vielä oltiin tutussa koti-Konnussa, mutta jo vaara kintereillä.
 
"What does the fox say?" No siihen ei saada vastausta, mutta kuten Pagba mainitsi, saadaan tietää ehkäpä jopa jotain oleellisempaa: mitä se ajattelee.

Aikaisempien lukujen tapaan, tästäkin löytyy viisauksia (Taruhan vaikuttaa olevan täynnä niitä!), tällä kertaa Gildorin lausumana: "Haltiat antavat harvoin varomattomia neuvoja, sillä neuvo on vaarallinen lahja jopa viisaalta viisaalle".

Niin kuin jo silloin alkuun sanoin, vaikka tiedän mitä tuleman pitää (ellei sitten kirjarutto iske), niin kyllä minä vaan taas jännitin hobittien puolesta, vaikken tietenkään ensikerran vertaa.

Jännää muuten, kun nyt tarkemmin pohtiessa lukemaansa, tulee aina peilattua näitä tämän hetken tapahtumia tuleviin.

Nytkin kun miettii, niin tehtävän kannalta ehkä yhdet kaikkein vaarallisimmista ja lähimpää pitävimmistä (meniköhän tuo nyt ihan oikein?) tilanteista tapahtuu aivan matkan alkumetreillä. Jälkeen päin kun saa tietää, mitä Mustat Ratsastajat ovat, niin eipä Sormuksen joutuminen viholliselle (tai ystävälle, riippuu näkökulmasta) tule paljoa lähempänä olemaan. Musta Ratsastaja parin metrin päässä kolmesta, miltei puolustuskyvyttömästä, hobitista muutamaankin otteeseen. Toisella kerralla pelastuksen tarjoaa mahdollisesti Ratsastajan kevätflunssa ja toisella kerralla haltiat. Miksikähän Ratsastaja luovutti haltioiden tullessa paikalle? Ei ehkä pitänyt tutkimaansa asiaa paljastumisen arvoisena?

Lisäys:
Tietysti sitä mukaa, kun lauluja tulee eteen, niin ne, joista on olemassa versio, täytyy kuunnella. Vaikkapa Ryhmiksen tai Tolkien Ensemblen tuotoksia.
 
Kun luen Tarua iltasatusessioina pojalleni (olen nyt matkalla Viimapäälle; outoa, että Konkari totesi Ratsastajienkin varmaan olevan menossa sinne ja silti aikoi yhä suunnistaa näköalapaikalle. Eikö hänen olisi pitänyt päinvastoin välttää sitä? Ehkä hän arveli, että Mustat Ratsastajat käyttäytyvät siivosti ja odottavat kiltisti vuoroaan kolikoilla toimivien maisemakiikarien ääreen. Mutta tämä on asioiden edelle menemistä.) laulan ne runot, joihin tiedän sävelen. Olen itse aikoinani säveltänyt Hohoo käyn pulloni luo -biisin viisikieliselle kanteleelle. Tahtilaji muuttuu kesken kappaleen.
 
Tunnelmantäyteinen luku kaiken kaikkiaan. Ne laulut, todellakin! Yksi sana muuttaa Bilbon iloisen "Tie vain jatkuu..." -laulun Frodon versioksi, jossa tunnelma on paljon epävarmempi. Saamme kokea myös hobittien iloisen kävelylaulun ja haltioiden juhlavan hymnin. Ryhmäteatterin versioimat laulut saavat päässä soimaan tutun sävelen, vaikka lukemani laitos on englanninkielinen. ( Sitä nyt pitää koko ajan leuhkia, höhö. :grin: )
Olen aina pitänyt tämän luvun hiipivän vaaran tunnusta. Tai pikemminkin siitä, miten iloinen syyspäivä yhtäkkiä saa ylleen Mordorin kylmän henkäyksen. Tässä vaiheessa Mustista Ratsastajista ei ole vielä tarkempaa tietoa, mutta niiden kauhistuttavuus hyytää lukijankin selkäpiitä.
Fairy mainitsi tuossa matkan todelliset pituudet. Huh huh! Eipä ihme, jos laulu saikin version "jaloin uupunein vaeltaen".
 
Luvun alussa Frodoa auttaa matkavalmisteluissa monta ystävää, joista Fredegar "Pulla" Bolger ja Folco Boffin ovat vielä tässä vaiheessa suurinpiirtein yhtä näkyvästi esillä kuin Merri ja Pippin. Sam on toki ehtinyt jo saada oman roolinsa Gandalfin hyväksymänä matkakumppanina. Kuitenkin patikkamatkan ensimmäisessä vaiheessa Bukinpuriin on Frodon ja Samin mukana Pippin, mutta onko kyseessä suunnitelma, sattuma vai kohtalo, sitä ei tiedä. Myöhempien vaiheiden perusteella voisi arvella Merrin olevan hobiteista rohkein uhmaamaan vaaraa suoraan, mikä olisi voinut kostautua siinä vaiheessa, kun Mustat Ratsastajat olivat vielä tuntematon tekijä.

Gildorin ajatus "Avara maailma on kaikkialla ympärilläsi: voit aidata itsesi sisään mutta et voi ikuisiksi ajoiksi aidata maailmaa ulos." on vahvasti läsnä koko luvussa. Aivan kuten historiallisella ajalla mongolien ratsumiehet läpäisivät Kiinan muurin, työntyvät Keski-Maassa Mustat Ratsastajat helposti Kontuun sen piskuisten porttien ja pensasaitojen ohi. Toinen historiallinen vertailukohta ovat erilaiset salaisen poliisin yksiköt ja tiedustelupalvelut. Ihminen voi elellä omassa rauhassaan vuosikausia, mutta jos hän muuttuu tällaisten pimeiden toimijoiden silmissä potentiaaliseksi uhkaksi, murtuu turvallisuuden illuusio ja tuntemattomasta tuleekin tuttua luotettavampaa. 1900-luvun alkupuolen totalitaarisissa yhteiskunnissa valtavat ihmisjoukot joutuivat kokemaan tämän, ja nykyisinkin diktatuureissa vallanpitäjiä uhmaavat joutuvat elämään pelossa.

Luvusta löytyy myös arkisempi psykologinen selitysmalli, muuttoahdistuksen ja elämän uudelleenrakentamisen herättämän toivon vuorottelu. Myös se, että Frodo on palaamassa Bukinpuriin synnyinsijoilleen herättää mielenkiintoisia yhteyksiä. Useinhan esimerkiksi perheen perustamisen kautta ihminen joutuu kohtaamaan henkisesti uudelleen lapsuutensa aikaiset perhesuhteet ja mahdolliset traumat.

Kaiken kaikkiaan jo tähän mennessä on käynyt ilmi TSH:n kerroksellisuus ja joka suuntaan leviävät rönsyt. Nyt kun päästään liikkeelle ja ensimmäiset jännityselementit astuvat kuvaan, huomataan nopeasti, ettei Tolkien vedä tarinaa väkisin pitkin valtaväylää päästäkseen tehokkaasti määränpäähänsä, vaan jokainen sivupolku on yhden ja ainoan tien osakokonaisuus - kuten Frodo kertoo Bilbon mielessään hahmotelleen.
 
Jippiin! Matka vihdoin alkoi. Gandalf valmistelee ja varmistelee että Frodo oikeasti lähtee kun aika tulee. Yleisesti ilmoitettu aie muuttaa Bukinmaahan kuulostaa jo seikkailulta sekin, vaikka se olikin vain kulissi uteliaille kanssa hobiteille ja juorut saavuttaville matkaajille. Ja melkein jopa haluais kuulla miten Frodo sinne asettuis, elelis ja seikkailis Vanhan Metsän liepeillä.

Melko jännissä tunnelmissa sitten alkaa seikkailu, ensin viimeiseen asti odotellaan Gandalfia saapuvaksi ja lähdön hetkellä Frodo kuulee Ukon juttelevan jonku tyypin kanssa joka kyselee herra Reppulin perään. Tässä vaiheessa edelleenkän en ole vakuuttunut sataprosenttisesti että tyyppi olisi Musta Ratsastaja vaan joku muu epäilyttävä henkilö, kunnes kun hobitti joukkio näkee Mustan Ratsastajan metsässä ja sen mentyä Sam muistaa Ukon kertomuksen samaisesta keskustelusta minkä Frodokin oli kuullut.
Ja se toinen kohtaaminen metsässä kun musta hahmo lähti jo ryömimään hobitteja kohti. Voi pojat!! Tuostahan vois jo painajaisia nähdä ko sen verran pelottava kohta, ajatelkaapa omalle kohalle! :D Onneksi haltiat ovat olemassa sen verran kovaäänistä porukkaa että jopa Musta Ratsastaja sellaista pelästyy :p

Mutta voi että ko mukavan kuulosta vaeltelua muuten pitkin kontua. Oiii jooospa oiisiin saanuuut ooollaaa muuuuukaaaaanaaaaa! Siellä runoiltiin ja laulettiin, syötiin ja levättiin ja matkaa taas jatkettiin. Ja tuo ketun pohdinta hobittien näkemisestä on kyllä mainio. Ja mainio tuo Sam kun kuuli haltiat ja oli ihan haltioissaan menossa jo heitä vastaan.

Tuosta lopusta nyt ei oikein osaa paljoa sanoa. Semmonen turvallinen loppu jännityksen päätteeksi. Ja saahan sieltä Frodo pienesti tietoa ja neuvoa tulevaa seikkailua ajatellen, vaikka eipä niistä haltioista paljoa irti muuten saanut. Ja Sam ressukka ei Frodon viereltä edes unen saavuttaessa poistunut. Mainio veikko kyllä.
 
Muistan ensimmäisellä(kin) lukukerralla jo olleeni ylen ihastunut ensikohtaamisesta haltioiden kanssa, ja tietty samanlainen tunnelma palaa lukukerta toisensa jälkeen.

Tällä kertaa huomasin jääväni miettimään Folco Boffinia. Hänet ja Fredegar mainittiin Frodon läheisiksi ystäviksi (ei kuitenkaan yhtä läheisiksi kuin Merri ja Pippin), Fredegarilla tulee olemaan oma osansa vielä tarinassa (vaikka nyt asioiden edelle menenkin), mutta Folco taitaa kadota tarinasta kokonaan lähtiessään kotiinsa autettuaan pakkaamisessa?
 
Ainakin Fredegar organisoi Konnun vastarintaliikettä, mutten muista, häärääkö Folcokin mukana; Sarkun kätyriksi hän ei ainakaan ryhdy.
 
Ei tavata Folco-herraa enää, ei kosskaan, klunk.

http://wiki.kontu.info/Folco_Boffin
 
Ja vielä yksi tähän lukuun, tarkemmin sanottuna sen nimeen liittyvä juttu, jonka sain selville Scullin ja Hammondin Reader's Companionista.

Luvun nimihän on englanniksi "Three is company", ja se on leikkisä muunnos sanonnasta "Two's company, three's a crowd" joka tarkoittaa suunnilleen sitä, että kahdestaan homma sujuu, kolmas pyörä tekee seurueesta hankalan väkijoukon. Mutta jos "three is company", kyseessä on kaikesta sanontoihin kiteytetystä viisaudesta huolimatta kolmen hengen porukka, joka saa asiat rullaamaan. Vai saako?
 
Itsekin jäin miettimään Folcoa ja Fredegaria, mokomista kun ei ole juuri muistikuvia aikaisemmilta lukukerroilla vaikka näin alussa ovatkin melko tasavertaisina tarinassa muiden hobittitovereiden rinnalla. Fredegarin osuutta siis odotellessa.

Luvun englanninkielinen otsikko on itselleni aiheuttanut jatkuvan biisin päässä soimisen, Maximo Parkilta kun löytyy (ainokasi lohdutuksekseni sentään kohtuullisen hyvä) veisu jossa on Tikinkin mainitsemasta sanonnasta pätkä. Kolmekin päivää samaa biisiä alkaa olla tarpeeksi, onneksi luku vaihtuu!
 
Ylös