Vko 39: Oikotie ja sieniä

Shacklebolt

Kontulainen
Tähän lukuun hobitit heräsivät Metsähovin ruohovuoteelta. Haltiat olivat jatkaneet matkaansa, mutta vielä kerrattiin sanojaan.

Mustien ratsastajien varjo häilyy kuitenkin näköpiirissä, joten Frodon vaatimuksesta hobitit eivät suuntaa tielle vaan "oikotietä" pitkin kohti Bukinpurin lauttaa. Tietynlainen hobittien huolettomuus syrjäyttää kuitenkin Mustien ratsastajien pelkoa - puolipäivän aurinko ja haltioiden virkistävä juoma vaalensi muiston aamulla nähdystä tummasta hahmosta, ja Pippin ja Sam intoutuvat laulamaan palkeiden täydeltä. Tästä palkintona hobitit saavat kuitenkin jälleen muistutuksen heitä seuraavasta uhasta ja matka jatkuu.

Luvun lopuksi hobitit kohtaavat isäntä Magotin - ja tämän koirat (jäin muuten miettimään hobittien kotieläimiä. Ovatkohan hobittien pitämät eläimet pienempiä kooltaan? Ratsuinaan hobiteilla on ponit, mutta miten esimerkiksi lampaat, lehmät jne.) Frodon vanha pelko saadaan haudata, ja hobitit saavat Magotilta avun matkallaan lautalle. Lopuksi kohtaamme vielä Merrin sumussa.
 

Isilmírë

Kuukivi
Suomen Tolkien-seura
Hobittien kokoa suhteessa kaikkiin muihin otuksiin olen minäkin pohtinut taas useampaan otteeseen. Kun oma kohta-viisivuotias on melkein 110 cm pitkä, niin hobitit alkavat kyllä tuntua tosi tosi pieniltä. Olkoonkin, että ovat varmaan vähän rotevampia, huomattavasti vahvempia ja ruumiinosiensa suhteilta aikuisen ihmisen kaltaisia, silti tuo Pichun edustama hobittien keskimitta on tosi vähäinen. Miten pihvelissä Gandalf edes mahtui hobitinkoloon mukavasti? Luulisi sinne menemisen tuntuneen samalta kuin leikkimökkiin ahtautumisen.

Mitä tulee hobittien kotieläimiin, joko ne ovat olleet erinomaisen hyvinkoulutettuja ja lauhkeita (ainakin omistajiaan kohtaan), tai sitten niiden on väkisinkin täytynyt edustaa pieniä rotuja. En oikein osaa kuvitella hobittia käsittelemässä esimerkiksi isoa friisiläislehmää, mutta kyyttö voisi olla aika passeli eläin.

Mitä lukuun tulee, se jatkaa edellisen luvun kutkuttavaa teemaa: vaara on aivan kintereillä, mutta hobitit sen paremmin kuin kirjaan ensi kerran tutustuva lukijakaan eivät vielä tiedä, miten suunnattoman suuri vaara se oikeasti on ja miten hilkulla on, ettei koko sankarillinen maailmanpelastusretki kaadu heti alkumetreillä Mustan Ruhtinaan totaaliseen voittoon.

Ukko Magotia en vieläkään osaa oikein kuvitella ilman että kirjan kuvaukseen sekoittuu Ville Virtasen tulkinta hahmosta Ryhmäteatterin muinaisessa näytelmässä. Kai Magot oli ensimmäisellä lukukerralla minulle sen verran vähäpätöinen hahmo, etten oikeastaan ajatellut hänestä sitä tai tätä, ja sitten Virtasen varsin persoonallinen näkemys tulvahti tajuntaani jättäen lähtemättömän jäljen. Vähän harmi, kun hahmo kuitenkin kirjassa on vakaa ja kunnioitettava maamies eikä suinkaan Aki-ja-Turo -tyyppinen yleisön hauskuuttajaksi tarkoittettu hönöttäjä.
 

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
Tällä kertaa taas tapahtumat sijoittuvat yhden ainoan vuorokauden (25. syyskuuta) aamusta iltaan, mutta tapahtumia riittääkin paljon. Samalla tulee oppineeksi yhtä ja toista Konnun maantieteestä.

Toisen Isäntä Magotin luona (ja sitä ennen Hobittilassa) vierailleen sormusaaveen nimikin tunnetaan toisesta yhteydestä: hän (tai se) oli Dol Guldurissa asunut Khamûl, koko joukosta toiseksi mahtavin. Näin siis Keskeneräisten tarujen kirjan luvussa Sormuksen etsinnät (s. 462, 482 [viite 1]). Samainen sormusaave seurasi hobitteja tietä pitkin Runkoon ja... no, siitä seuraavassa luvussa. Magotin luona oli siis kaksi sormusaavetta, Khamûlin kumppani oli "sen toveri Dol Guldurista" ja sama tyyppi jota Khamûl kutsui huudollaan kun hobitit olivat vielä Metsähovin luona.

Khamûl oli sekä hyvä että huono jäljittäjä: sen sanotaan tunteneen Sormuksen läsnäolon Yhdeksästä kaikkein herkimmin, mutta päivänvalo sekoitti sitä enemmän kuin muita. - Tämänhän voisi kääntää suoraan pelihahmon ominaisuuksiksi...

Se mikä minusta näin suomalaisena lukijana tässä luvussa on tuntunut oudoimmalta heti ensimmäisestä lukukerrasta lähtien, on jokamiehenoikeuksien puuttuminen Konnusta: että sienestämisestä voi saada koirat peräänsä, ajatella. Mutta niinhän siellä Britanniassa kai asiat ovat aina olleet, metsänvartijat kiertelevät lordien metsissä jäljittämässä salametsästäjiä, -kalastajia ja ilmeisesti myös -sienestäjiä ja ehken jopa -marjastajia. Voi raukkoja.
 

Isilmírë

Kuukivi
Suomen Tolkien-seura
Olen tähän asti hahmottanut tuon sienijutun niin, että Magot ihan aktiivisesti viljelee sieniä maillaan. Sehän olisi aika loogistakin, kun miettii hobittien rakkautta sieniin. Pienoinen ahaa-elämys siis tuo, että kyse lieneekin tosiaan luvattomasta villisienien keruusta toisen omistamalla metsäalueella.

Muistanko oikein, että Khamûl oli muiden mainittujen ominaisuuksiensa lisäksi se Nazgûl, joka oli myös veden suhteen heikoin/sekoavaisin/pelokkain? Jos Rankkivuon laiturille olisi tullut joku toinen sormusaave, olisko se ehkä yrittänyt uittaa hevosensa yli hobittien perässä?
 

Shacklebolt

Kontulainen
Isilmírë sanoi:
Hobittien kokoa suhteessa kaikkiin muihin otuksiin olen minäkin pohtinut taas useampaan otteeseen. Kun oma kohta-viisivuotias on melkein 110 cm pitkä, niin hobitit alkavat kyllä tuntua tosi tosi pieniltä. Olkoonkin, että ovat varmaan vähän rotevampia, huomattavasti vahvempia ja ruumiinosiensa suhteilta aikuisen ihmisen kaltaisia, silti tuo Pichun edustama hobittien keskimitta on tosi vähäinen. Miten pihvelissä Gandalf edes mahtui hobitinkoloon mukavasti? Luulisi sinne menemisen tuntuneen samalta kuin leikkimökkiin ahtautumisen.
maailmanpelastusretki kaadu heti alkumetreillä Mustan Ruhtinaan totaaliseen voittoon.
Niinpä, meidän Tuhto on nyt 77cm, eli aika lailla hobittimittaa. Tuntuu kyllä tosi hullulta :D
 

Husky

Ilmaanhaukkuja
Shacklebolt sanoi:
Ovatkohan hobittien pitämät eläimet pienempiä kooltaan? Ratsuinaan hobiteilla on ponit, mutta miten esimerkiksi lampaat, lehmät jne.)
Jospa hobittien lehmät ovat Jouluruusun esi-äitejä?
 

Constantine

Sen "jonkin" keksijä
Kuten on sivuttu, haltiat ovat kadonneet tähtien myötä kuin jokin Shakespearen "hapuillen tavoittelema" antiikin metsäniittyjen uni — joskin heidän leipänsä on (kääreiden?) läsnäolon tuoman voiman katoamisesta huolimatta vielä syömäkelpoista . . . ainakin 24 tunnin ajan.

Välillä jo muissa maailmoissa häilyneet (ja hobittien aina unohtuvaa leprekaanista käyntiäkin nopeammat) suurhaltiat tuntuvat olleen myös jokseenkin varmoja siitä, että Frodon tehtävä olisi hukassa ilman Samiksi nimetyn vaikuttajan läsnäoloa.

Kätkiköhän lännestä ("ilman" ja "veden" yhteistyönä) metsään ilmaantunut sade edes vähäisimmässä määrin hobittien jälkiä tai hajua (jotta he pääsivät viettämään hetkeksi germaanista laatuaikaa Magotin valopihakeskiöön ja aterioimaan 'neljässätoista hengin')?

Westronin puhujalle ei sattumalta olisi tuottanut juuri ongelmia ääntää kääntäjien valitsemia nimimuotoja "Neva" ja "Krikkolo" yhtään sen enempää kuin Tolkienin omia poikkieuropismeja "Marish" ja "Bamfurlong" (Papuvainio).
 

Atheon

Kontulainen
Kotieläinten ajattelisin ihan hyvin voivan olla normaalikokoisia. Esimerkiksi lehmien ja koirien luonteet ovat yleisesti ottaen sen verran leppoisia, että en usko suurikokoisuuden olleen, ainakaan niiden kohdalla, kovinkaan paha ongelma. Ja kun kaikissa vanhoissa kotimaisissa leffoissakin kohtuullisen pienet lapset käyvät jo lypsyllä ja keräämässä kanamunia, niin luulisi, että hobittikin siihen pystyy.

Ja tuohon Tikin jokamiesoikeushommaan, riippuen tietysti siitä millainen lääni maata Magotilla oli, niin kyllä minua hieman häiritsisi, jos joku tuntematon pyörisi takapihallani, jos minulla sellainen olisi, keräämässä sieniä. Magotilla voisi kyllä kuvitella olevan maita ja mantuja ihan riittämiin, jos palvelusväkeä, vai mitä se nyt oli, oli päivälliselläkin miltei kymmenkunta. Viittaisi siihen, että hän oli jokseenkin herra isoherra.

Hobiteilla tuntuisi tosiaan olevan varsin paljon onnea ratsastajien välttämisessä. Useamman kerran ne ovat päässeet hyvinkin lähelle. Mielestäni on varsin mielenkiintoista, etteivät ne tuollaisesta läheisyydestä huolimatta saaneet riittävää vainua napatakseen hobitit. Itse ajattelisin sen johtuvan osittain sormuksen kantajan turmeltumattomuudesta, mikä ehkä vähensi sen vetovoimaa, ja siitä, ettei Kontu ollut vielä joutunut miltei lainkaan varjon vaikutuksen alaiseksi, mikä varmasti hankaloitti Ratsastajien ympäröivän maailman havainnoinitia.
 

masamune

Kontulainen
Tuo Konnun (ja oikeastaan koko Keski-Maan) maantiede on kovin mielenkiintoista ja hobittien kulkureitin pohtiminen kartalta (kai siitäki joku on piirtänyt mallin kun vain jaksais googletella). Ja kun on tässä jo jokunen vuosi tullut pelattua The Lord of the Rings Online -peliä niin kovasti siihenkin vertailla että miten kartta poikkeaa kirjan kartasta ja miten on kulkureitti mennyt hobiteilla, missä on haltioiden lepopaikka yms. Ja aina nämä ajatukset silloin kun on iltasella silmät ristissä lukemassa ja aamulla ei enää osaa keskittyä asiaan niin että tutkis pelin ja kirjan avulla sitä hommaa. Mutta mukava pohiskella ilman että sais mitään valmista aikaiseksi :p

Frodo se osaa olla vaatimaton kun jo kovasti herättyään miettii että miten hylkäis toverinsa ettei heitä asettaisi enempään vaaraan ko mitä jo on tullut vastaan. Mutta Sam taas reippaana on pistämässä kapuloita rattaisiin ja tuomassa helpotusta Frodon mieleen kun vakuuttaa lähtevänsä mukaan menipä Frodo minne tahansa. Ja jotenkin olin ajatellut että Frodokin on Kontua kovasti kierrellyt ja kaarrellut ja tuntisi paikat kuin omat taskunsa, mutta ilmeisesti Pippin oli siinä vieläpä parempi, tai ainakin paremmalla suuntavaistolla ja paikkojen muistamisella koittaa aina pitää joukkion kartalla.

Melko hyvissä ajoin tässä luvussa tuli jännitys taas kuvioihin Samin huomattua kukkulalla Mustan Ratsastajan hahmon ja se piti vähän varpaillaan luvun lopulle asti. Jotenkin muistin tai olen vain aiemmin lukenut ja mielikuvitellut tuon metsikön läpi rämpimisen vielä pitemmäksi ja raskaammaksi, mutta sehän meni loppu viimein aika keveästi (tai ei se hobiteista varmaan kovin keveätä ollu). Magotin pellot ja itse Magotin kohtaaminen koirineen on mukava tässä kirjassa, elokuvassa kun se harmikseen oikaistiin (tosin 'ylimääräinen' hahmohan sieltä olisi tullut esittelyyn). Ja kuinka hän tarjoutui tarjoamaan suunkostuketta matkaajille ja kun lupautui kyytitsemään hobitit lähemmäksi lauttaa niin myös kuvun täytettä. Mainiolta välipysähdykseltä kyllä kuulosti vaikkakin synkkien hahmojen saattelemana siellä oltiinkin.

Lopun jännitys oli taas mitä kutkuttavin. Ja on kyllä uskomatonta että sitä voi unohtaa (joko siinä hetkeen keskittyneenä tai muuten vain) mikä siinä on se loppuratkasu. Voi sitä huojennuksen määrää. Taisi hymyn kiharre nousta suupieliin kun Merri sieltä ilmaantuikin :D
 

Fairy tale

Lapinorava
Sam on käynyt mahtavaa keskustelua haltioitten kanssa. Vaikka Sam ei ole tullut luonteeltaan lukijalle tässä vaiheessa täysin tutuksi, voi nyt monen lukemiskerran jälkeen todeta samaa kuin Frodo: "Tuo ei kuulostanut sen entisen Sam Gamgin puheelta, jonka hän luuli tuntevansa". Sam pukee lyhyesti sanoiksi kokemuksensa haltioista, johon moni muukin voi varmasti yhtyä. Yhtäaikaa vanhoja ja nuoria, iloisia ja surullisia ja ovat tavallisen kuolevaisen pitämisen tai pitämättömyyden yläpuolella. Haltiat vaikuttavat jopa tylyiltä, koska heistä sanotaan, ettei heitä kiinnosta hobittien tai muitten Keski-Maan asujain asiat. Kaipa sitä lakkaa muutaman tuhannen vuoden elon jälkeen kiinnostamasta.

Matka jatkuu ja kohta ollaan samoissa tunnelmissa kuin edellisessä luvussa. Hobittien kuumaan taipaleeseen voi samaistua, jos on tullut itse rämpineeksi helteellä tiheässä pöpelikössä painava rinkka selässä. Tähän tietysti lisätään vielä se seikka, että heidän on pysytelvä hiljaa ja piilossa Mustilta ratsastajilta. Tunnelma kevenee hetkeksi, kun hobitit alkavan hiljaa laulaa ja korottavan ääntäänkin... kunnes lopettavat taas äkkiä vaaran ollessa liian lähellä. Lisäksi ollaan, hitsi vie eksyksissä.

Maisemat olivat Pippinille tuttuja kaiketi sen vuoksi, että hän oli seurannut Merriä kaikkialle hobitinnatiaisesta asti. Pippin on 8 vuotta Merriä nuorempi. Ehkäpä hän ei ollut asunut koko ikäänsä Tukinturussa tai Hobittilassa, vaan asunut myös Bukinmaassa. Hobitithan ovat sukurakkaita (ja melkein kaikki sukua keskenään).

Aikaisemmin pohdin keitä ovat ne hobitit, jotka tietävät Konnun ulkopuolisista asioista tavallista rivihobittia enemmän ja herra Magot näyttää olevan selvästi yksi heistä. Hän kertoo lyhyesti keskustelusta mustan tyypin kanssa. Magot osaa nopeasti päätellä asioita ja yhdistää tapahtumia keskenään. Tämä hobittien oma Sherlock osaa olla myös vieraanvarainen ja ratkaisee muutaman ongelman tarjoamalla illallisen ja ponikyydin. Magotin kujalta on vielä 5 virstaa lautalle. Se on 8km suuntaansa ja Magotilla on vielä pimeä paluumatkakin kotiin.

Kirjan kuvaus mustasta tyypistä ei vaikuta kovin pahalta. Ukko oli vaihtanut sellaisen kanssa muutaman sanan aikaisemmin ja nyt Magot. Koirat sen sijaan aistivat ehkä jotain enemmän, kun yksi niistä oli niin pistoksissa. Vastenmielinen tyyppi on ja puhuu oudosti, mutta ei hobitti sitä tavatessaan pelännyt. Voin kuvitella miten Sormuksen läsnäolo saa mustan hahmon "kasvamaan pelottavuusasteikossa" ja se tuntuu, näyttää ja ehkä haiseekin pahemmalta. Se tuntuu pelottavammalta ratsunsa kanssa ja tietysti kun se päästää korkean ja läpitunkevan äänen. Hrrr.
 

Rhosgobella

karvajalka
Varsin lyhyt ja hobittimaisen leppoisa luku maalaismaisemassa.
Mustien Ratsastajien uhkaavuus tosiaan kasvaa tarinan edetessä. Ehkäpä ne myöhemmin kasvavat voimassaan, kun ovat tässä alkuvaiheessa vielä melkoisen ilmeisesti hobittien höynäytettävissä. Tarussa kansat lienevätkin melko lailla profeettoja omalla maallaan, niin sanotusti. Hobitit hallitsevat Konnussa, mutta sen ulkopuolella, ihmisten mailla, ovat muinaiset kuninkaat kenties enemmän kartalla?
Oikotie sienien luo ei mene ihan niin pusikkoon kierimällä kuin elokuvassa. Sienet kasvavat kelpo hobitti-isäntä Maggotin mailla. Vieraanvaraista, mutta jämäkkää väkeä, kuten asemaansa sopiikin -niin yhteiskunnalliseen kuin maantieteelliseen.
Lautalle ennätettiin ehjin nahoin, vaan kuinkas sitten kävikään...
Siitä lisää ensi viikolla.
Jännitys tiivistyy, iik!
 

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
Isilmírë sanoi:
Muistanko oikein, että Khamûl oli muiden mainittujen ominaisuuksiensa lisäksi se Nazgûl, joka oli myös veden suhteen heikoin/sekoavaisin/pelokkain? Jos Rankkivuon laiturille olisi tullut joku toinen sormusaave, olisko se ehkä yrittänyt uittaa hevosensa yli hobittien perässä?
En löytänyt kovin tarkkoja mainintoja asiasta. Christopher T. tosin kertoo sormusaaveiden vesiarkuudesta Keskener. tar. kirjassa (s. 470) jonkin verran: "Isäni ei missään selittänyt miksi sormusaaveet pelkäsivät vettä" ja kertoo, että Khamûl hyvästä sormusvainustaan huolimatta rannalla vaaniessaan kadotti tajun Sormuksen liikkeistä sen ylitettyä joen, ja "ettei se olisi suurin surminkaan koskenut Baranduinin 'haltiavesiin'". Tiedä sitten, olisivatko muut olleet yhtä sokeita ja pelokkaita vastaavassa tilanteessa, luultavasti niin, koska Baranduiniin (tai sen ylittävään lauttaan) ei yksikään sormusaave missään takaa-ajon vaiheessa uskaltautunut, vaikka siitä olisi ollut suunnattomasti etua niille.

Toisaalta Christopher huomauttaa myös, että selvittämätttä jää, miten naskulit ylittivät kaikki muut joet (esim. ison Harmaavirran, jonka yli pääsi vain vaarallisen kahlaamon kautta) matkallaan Kontuun.

Bruinenilla tulee myöhemmin toinen vesiarkuuskohtaus, mutta Noitakuningas on niin tohkeissaan että uskaltautuu veteen ja pari sen kumppania (nimiä ei mainita) tulee perässä.
 

Isilmírë

Kuukivi
Suomen Tolkien-seura
Eläinkysymys mietityttää edelleen. Jos sitä lähestyy siitä näkövinkkelistä, että Konnun innoittajana ovat Englannin historialliset kyläyhteisöt, niin voisi kuvitella, että Konnun eläinrodutkin ovat vastaavasti nykyisten isokokoisiksi jalostettujen tuotantoeläinten huomattavasti pienikokoisempia maatiaisesivanhempia. Sellaisia kuin meidän suomenvuohemme, saaristolaislampaamme, itäsuomenkarjamme ja jo sukupuuttoon kuollut suomensikamme. Silloinkin eläimet toki olisivat aika isoja suhteessa hoitajiinsa, mutta eivät niin mahdottomia käsiteltäviä.
 

Rohanin ratsastaja

Kontulainen
Tuo sienien poimiminen toisen mailta ja siihen liittyvä salamyhkäisyys on itselleni kovin tuttua. Alueella jossa meidän mökki on, on kohtuullisen isot tontit mutta vain tietyillä tonteilla on hyvät sienipaikat. Ei toisen tontilla olevilla sienipaikoilla halua tulla nähdyksi, vaikka laillista olisikin. Ei sitä hyvällä katsota, että käy poimimassa sienet tontin omistajan nenän edestä. Ei tontin omistaja siitä näkyvästi suutu mutta loukkaus on silti tuntuva ja se muistetaan vuosienkin päästä. Eli olen useammankin kerran pyrkinyt salaa hiippailemaan naapureiden sienipaikoilla sienille persona persoonana. Eli hyvin helppo on ollut samaistua hobittien tilanteeseen.

Serkkuni maatilalla vierraillessani on tullut selvästi esille kuinka toisen mailla sienestämiselle ja marjastamiselle on maalla vakiintuneita kirjoittamattomia sääntöjä joista toisilla on tietysti vähän eri käsitys mikä tietysti saattaa aiheuttaa vähän kitkaa. Esim. ajankohta vaikuttaa selkeästi. Ei pidä mennä toisen maille poimimaan ennen kuin marjat ovat olleet jo jonkin aikaa kypsiä eli omistajalle on annettava kohtuullinen aika poimia kypsiä marjoja. Kun mennän kohti kauden loppua aletaan jo pitää hyvänä, että joku poimii marjat talteen. Thaimaalaisten poimijoiden tuominen on paikoitellen kiristänyt välejä, koska mielletään, että jokamiehen oikeutta säädettäessä mielessä ei ole ollut niin ammattimainen poimiminen.

Magotista vielä. Ensimmäisellä lukukerralla suuret uhkaavat koirat saivat mieleni näkemään kaiken muunkin isona ja herra Magotin ihmisenä. Ei auttanut, vaikka jo samalla lukukerralla kyllä selvisi, että Magot on hobitti. Edelleen lukiessani lukua näen kaiken Magotin alueella suurikokoisena, rakennukset, portit ja itse Magotin. Nyt lähinnä poikkeuksellisen kookkaana hobittina. Jotenkin mielsin, että hobittien asujaimisto on kaikkiaan pienimuotoista, eläimet mukaanlukien ja kun etäännytään hobittien ydinalueilta, maailma muuttuu kohti normikokoa. Kasvien osalta näen huomattavaa vaihtelua. Pienien pihakäytävien varrella kasvit ja pensaat ovat paljolti hobittikokoa mutta osa kukista on hyvin runsaita ja hobittien korkuisia. Samoin osa puista on ihmismitallakin suuria jolloin ne ovat hobittien maailmassa erityisen komeita.

Ps. Korjasin Magotin nimen suomenkieliseen asuun. Olen lukenut TSH:ta ensimmäisen kerran englanniksi ja huomaan kuinka mieltynyt olen suomennokseen. Ainakaan toistaiseksi lukemisen nautinnollisuus ei ole saavuttanut lähellekään samaa tasoa. Henkilöt tuntuvat vieraammilta ja tapahtumat etäisemmiltä.
 

Olórin

Kontulainen
Suomen Tolkien-seura
Aiemmissa luvuissa tunnelma oli ensin odottava, mutta sitten viime luvussa Frodon olikin vaikea lähteä. Vähitellen haikeus kuitenkin unohtui, kun käveltiin huolettomasti Korvenperään. Kun pelottavan iltapäivän ja haltioiden kanssavietetyn yön jälkeen päästään tähän lukuun, ei matkan teko enää olekaan huoletonta metsässä samoilua. Reitin valinta on hankala, ja vaara vaanii kintereillä.

masemune sanoi:
Tuo Konnun (ja oikeastaan koko Keski-Maan) maantiede on kovin mielenkiintoista ja hobittien kulkureitin pohtiminen kartalta (kai siitäki joku on piirtänyt mallin kun vain jaksais googletella).
Eivätkö kumppanukset viime luvussa kääntyneet kohti Metsähovia, ennen kuin tapasivat haltioita? Mutta kartasta katsoen tie ei näytä jatkuvan Metsähovista eteenpäin, joten miten heidän alun alkaen oli tarkoitus lähteä tietä myöten lautalle? Sitten he puhuvat tässä luvussa tiestä, joka kulkee pohjoisesta kaartaen Rungon kautta lautalle, ja päättävät oikaista metsän läpi. Mutta tuolta Runkoon menevält tieltähän he kääntyivät pois jo eilen. Oliko Frodon alkuperäinen suunnitelma mennä Metsähoviin ja oikaista sieltä Rankkivuolle?

Lehmien koolla ei sinällään ole merkitystä, vaikka maatiaisrodut pienempiä ovat kuin nykyiset korkeatuottoksiset lehmät. Mutta oli lehmä suuri tai pieni, ei sille isokaan mies mitään mahda. Jos lehmää yrittää päihistä vetää, ei se mihinkään liikahda, jos ei halua. Mutta toisaalta päin juokseva lehmä pysähtyy lähes varmasti kepin kanssa huitomalla ja huutamalla.
 

Isilmírë

Kuukivi
Suomen Tolkien-seura
En ajatellut niinkään riehaantuneiden tai jästipäisten eläinten käsittelyä (vikuroivassa shetlanninponissa on yllin kyllin pideltävää aikuiselle ihmisellekin) vaan ihan arkista puuhailua niiden kanssa. Miten yltää kytkemään lehmä parteen, miten saada se harjattua (ainakin tätini lehmiä harjattiin silloin tällöin) ilman vaivalloista kiipeilyä jne. Muistan, miten mörönmoisen hankalaa oli hoitaa isoa hevosta, kun olin 12-vuotiaana elämäni ensimmäisellä ratsastusleirillä. Siksi olisin taipuvainen uskomaan hobittien elukoiden olevan aika vaatimattoman kokoisia, vaikkeivät välttämättä mitään kääpiörotuja edustakaan.
 

masamune

Kontulainen
Tuota Mustien Ratsastajien alkuunsa vähemmän pelottavuutta mietin tuossa. Ehkä se näin alkuunsa olikin vain ovela taktiikka edetä rauhallisesti ja kiinnittämättä liikaa huomiota ja udella Sormuksen kantajan sijaintia ja päästä yllättämään tämä ilman sen enempiä huhuja jotka voisivat ehtiä etsittävän korviin ennen heitä. Loppua kohden ei yllätystä katsottu enään niin tärkeäksi vaan kiinni saantia jolloin toiminta tapakin oli enempi hyökkäävä.

Ja mitä tulee Mustien Ratsastajien veden pelkoon, mietin että olisiko Vesien Valtiaan Ulmon pelko iskostunut näihin Sauronin kätyreihin kun Ulmohan hallitsee kaikkia vesiä, meriä, järviä, jokia ja lähteitä. Eli onhan siinä riskinsä lähteä veden kanssa leikkimään kun kuitenkin sen verran suuria pahiksia tietävät olevansa. Mene ja tiiä..
 

Isilmírë

Kuukivi
Suomen Tolkien-seura
Keskeneräisissä Taruissa taidetaan mainita Nazguleista sellainenkin seikka, että niiden pelkällä läsnäolollaan aiheuttama kauhuntunne on sitä voimakkaampi, mitä useampi niitä on koolla. Siinä mielessä ei ole niin kaukaa haettua, että reippaat hobitit juttelevat omassa turvallisessa Konnussaan yksittäisten Ratsastajien kanssa sen suurempaa pelkoa tuntematta.
 

Fairy tale

Lapinorava
Hyviä huomioita Mustista ratsastajista. Eivät ne välttämättä yksinään vaikuttaneet ensialkuun kovin pelottavilta. Niillä on kulkeville muukalaisille tavanomaiset vaatteet viittoineen yllä ja ne kulkevat ihan tavallisen hevosen kanssa. Pitää varmasti paikkansa, että ne voimistuivat tuntiessaan Sormuksen läheisyyden ja läsnäolon ja sitten ollessaan ryhmässä. Sain ainakin omille pohdinnoilleni mukavaa täydennystä.

Sieniä ei mainitä nimiltä (kantarelli, suppilovahvero jne) vaikka kukkasia, kasveja ja monia puita nimetäänkin. Kaipa hobitit saivat myrkyttömistä "roskasienistäkin" aikaan herkkua, en epäile. Kirjoittaja ei ole nähnyt tarpeelliseksi nimetä sieniä erikseen. Pääseikka tulee esille, hobitit pitävät syötävistä sienistä.
 

meppin

Kontulainen
Itsekin olen jo tovin miettinyt, miten voi olla mahdollista että ratsastajat ovat näin kintereillä jo tarinan alussa mutta hobitit pääsevät silti vielä pitkälle matkallaan. Myöskään muistikuvat aiemmilta lukukerroilta eivät auta selvittämään miksi ratsastajat eivät saisi matkaajia kiinni, sitä suurempi odotus siis muutamaa tulevaa lukua kohtaan.

Itselläni ei ole käynyt mielessäkään, mutta masamunen esittämä aatos ratsastajista ei kuulostanut äkkiseltään pöhkömmältä. Tosiaankin, vaikka Sauronilla olisi ollut jo haisu sormuksen sijainnista ei hän varmaan halunnut huudella aiheesta muille tahoille. Niin pitkään kuin sormus ei vaikuttanut olevan sen vaarallisemmissa käsissä, on vaivihkaisempi etsintätapa voinut olla hidastuksesta huolimatta sen väärti.
 
Ylös