Vko 39: Tuomiovuori

Fairy tale

Lapinorava
Frodo ja Sam piileskelevät matalassa painanteessa peitteenään haltiakutoinen viitta ja suurimman vaaran mentyä ohi, he nukkuvat hetken. Sam on tässäkin luvussa keskeisessä roolissa huolehtien Frodon voinnista, syömisistä ja juomisista jopa omalla kustannuksellaan. Sam jättää itsensä toisinaan ilman matkaleipäannosta ja vettä. Ensimmäistä kertaa matkan aikana Sam pohtii sitäkin, että ehkä ei tulekaan mitään paluumatkaa. Toivo paluusta oli ylläpitänyt hobitin sisukkuutta. Sam ei anna periksi vaan jatkaa tuumailtuaan sitkeällä hobitinsisulla eteenpäin. Kuormaa kevennetään, jotta matka etenisi joutuisammin. Sam luopuu raskain sydämin keittoastioistaan ja kuuntelee, kuinka ne putoavat kolisten kallioiseen railoon Mordorin maan uumeniin.

Luku tulvii tympeän maiseman kuvausta. Maisema on likaisenharmaa ja Mordorin vesikin maistuu öljyiselle. Punainen tulenhehku värjää taivasta ja taivaanrantaa. Vuoren alarinteiden luona ilma on myrkyllistä ja vaikeasti hengitettävää. Hobitit ovat tehneet aikamoisen kierroksen pohjoisen ja koillisen kautta kohti vuorta. Frodo on Sormuksen tähden aivan riekaleina ja ryömii lopulta käsivoimin eteenpäin. Sam katsoo isäntäänsä säälin vallassa ja keksii ratkaisun tähänkin ongelmaan. Frodo saa Samilta reppuselkäkyydin vuoren ylemmille rinteille. Heitä seurannut läpsyttelijä ja haisuli -Klonkku- tavoittaa hobitit ylärinteillä. Frodon päihitettyä nälän heikentämän Klonkun, Sam jää selvittämään välejään sen kanssa ja Frodo jatkaa matkaansa häviten näköpiiristä.

Sam jättää viimein Klonkun ja lähtee seuraamaan Frodoa. Vuoren kyljestä löytyy ovi, joka vie pimeään kammioon vuoren sisuksiin. Kohta tulen hehku valaisee kammion ja Frodon hahmo näkyy selvästi. Frodo julistaa Sormuksen kuuluvan itselleen. Seuraa tapahtumien sarja, jossa kerrotaan Sauronin ja vihollisten epävarmasta pelonhetkestä, Klonkun saapumisesta ja siitä kuinka Sormus lopulta putoaa tuliseen rotkoon - vieden Klonkun mukanaan -
Hobitit ovat varmoja siitä, että nyt tuli loppu ja vieretysten he jäävät rinteelle odottamaan näiksi viimeisiksi hetkiksi.
 
Last edited:
Sormus tuskin olisi voinut tuhoutua millään muulla tavalla. Frodo ei ikinä olisi pystynyt heittämään sitä Tuleen, eikä Sam olisi kyennyt pakottamaan häntä väkivalloin. En usko, että Sam olisi myöskään uhrannut itseään edes koko Keski-Maan takia, sen näimme jo luvussa Mestari Samvaisin valinnat ("Minä en voi olla Sormuksen viejä. En ilman Frodo-herraa.")
 
Jotenkin olen aina samaistunut Frodoon niin voimakkaasti, että Samin osan tärkeys on jäänyt vähän vaillinaiseksi luennassani. Vaikka hänhän on kiistatta kirjan pääosassa aina Emyn Muililta asti.

Väkevä luku joka tapauksessa.
 
Minulle taas on Sam ollut aina läheisempi ja Frodosta en ole oikein saanut otetta.
Tuo kattiloiden pois heittäminen ja ääni kun ne kalisten putoavat kuiluun on kuin useita iskuja vatsaan. Ehkä olen vähän materialisti, mutta tuo on ollut minusta yksi kirjan koskettavimpien joukkoon laskettavia pikkuhetkiä.
 
Myös minulle Sam on aina ollut läheinen hahmo. Kattiloiden pois heittäminen oli merkki siitä, ettei paluumatkaa tule. Ei ihme, että kohtaus koskettaa.
 
Sun Tzun Sodankäynnin taidossa todetaan, että kun vihollinen murskaa keittoastiansa, valmistuu se ratkaisevaan taisteluun.
 
Joko tämä on kirjoitettu hivenen toiveikkaammalla tatsilla, tai sitten itellä on jo toivo siinä että kuitenkin Tuomiovuorta lähestytään kun ei läheskään niin raskaan oloinen ole tämä loppu taivallus tässä vaikka vielä matkaa olikin kuljettavana. Ja ehkä se 'tieto' että tällä taipaleella ei enää vihollisiin törmää kun ne on marssineet taisteluun tekee matkasta kevyemmän.
 
Sormus tuskin olisi voinut tuhoutua millään muulla tavalla. Frodo ei ikinä olisi pystynyt heittämään sitä Tuleen, eikä Sam olisi kyennyt pakottamaan häntä väkivalloin.

Tolkien on pohtinut Frodon epäonnistumista useissa kirjeissään monelta kantilta. Esimerkiksi tammi-helmikuussa 1956 (Kirjeet, kirje 181, s. 294-296, kannattaa lukea kokonaan, jos saa Kirjeet käsiinsä) hän toteaa mm. että "tehtävä oli tuomittu epäonnistumaan osana maailman suunnitelmaa, ja sen oli määrä päätyä myös tuhoon tarinana Frodon kehityksestä kohti 'ylevää', kohti pyhyyttä". Mutta Frodo myös "onnistui", koska hän kaikkea järkeä (ja Samin varoituksia) vastaan sääli Klonkkua ja jätti sen henkiin: "Klonkku todella petti ja lopulta ryöväsi Frodon - mutta viimeinen petos tapahtui 'armon' ansiosta juuri sillä hetkellä, kun lopullinen paha teko oli parasta, mitä kukaan saattoi Frodolle tehdä! Hänen 'anteeksiantonsa' loi tilanteen, jossa hän itse pelastui ja jossa hänen taakkansa otettiin häneltä."

Toisessa kirjeessä (kirje 246, Kirjeet, s. 414-5) Tolkien spekuloi, mitä olisi tapahtunut, jos Sam olisi jättänyt nimittelemättä Klonkkua "Hiiviskelijäksi" ja Klonkun hyvä puoli olisi voittanut. Tolkien arvelee, että Sormus olisi silti ollut liian kova pala sille ja se "olisi varmasti varastanut Sormuksen ennen loppua tai ottanut sen väkivalloin (kuten se varsinaisessa tarinassa tekee). Mutta Saatuaan Sormuksen 'haltuunsa' se olisi luultavasti uhrautunut Frodon puolesta ja syöksynyt vapaaehtoisesti tuliseen pätsiin." Tässä tarinankulussa Klonkku olisi ollut keskeinen henkilö, ei Sam tai Frodo.

Samassa kirjeessä (s. 415-417) on myös se mielenkiintoinen visio tilanteesta, jossa Frodo julistaa Sormuksen omakseen, mutta ei hän eikä Klonkku sitä tuhoa. Tolkienin mukaan Sauron olisi lähettänyt paikalle Sormusaaveet, jotka olisivat teeskennelleet kuuliaisuutta Frodolle, kunnes tämä olisi saatu pois Sammath Naurin äärestä "katsomaan uutta valtakuntaansa ja tarkastelemaan kaukaa uusin silmin uutta palatsiaan, joka hänen piti nyt valloittaa ja ottaa omaan käyttöön", ja sitten Sauron olisi tullut itse: "Kohtaamisen tulos olisi väistämätön. Frodo olisi nujerrettu tyystin: murskattu maan tomuun tai säilytetty kidutusta varten tahdottomana, sopottavana orjana. Sauron ei olisi Sormusta pelännyt! Se oli hänen omansa, hänen tahtonsa vallassa..."

Niin että kun kaikenlaista jännää spekulointia tulee itse sylttytehtaaltakin, miksei myös meiltä. Olen aina pitänyt Ardan vaihtoehtoisen historian kaavailuista, ja tässä kriittisessä kohdassa vaihtoehtoja näyttää olevan runsaastikin.
 
Nyt ei ole kirja juuri käsillä, mutta eikö aivan muutama luku taakse Frodo itse arvioi omaa tilannettaan, että hän on niin Sormuksen vallassa, ettei sitä voida häneltä riistää ilman, että hän hajoaisi. Vai millä sanoin hän tuota pohtikaan. Hän käsitti siinä vaiheessa, että hänen tulisi itse tuhota vapaaehtoisesti Sormus tai muussa tapauksessa, pakkotilanteessa tuhoamisesta ei koituisi mitään hyvää. Silti tuli eteen pakkotilanne ja tappelus Sormuksesta sen kahden pitkäaikaisen kantajan välillä. Eikä Frodo hajonnutkaan!

Oliko Frodo niin päässyt "Klonkun pään sisään" että ymmärsi sitä ja sen takia sääli, että Sormuksen tuhoutuminen ei ollutkaan maailmanloppu vaan suuri helpotus. Liittyisikö tämä juuri tuohon Frodon armahtavaisuuteen ^^.
 
Minä vähän luulen että sormus oli kuitenkin sen verran vähän aikaa ollut Frodolla että hän vapautui kun sormus tuhottiin. Bilbollahan oli ollut se vielä kauemmin ja hänkään ei tuhoutunut suoraan sormuksen tuhouduttua. Hän vain alkoi vanheta nauhdilla.
 
Juurikin niin. Frodo sanoi Tuomiovuori-luvussa: "Minä olen melkein kokonaan sen vallassa. En voisi luopua siitä, ja jos yrittäisit ottaa sen, tulisin hulluksi."

Luulen, että vaikka Frodo tietää täsmälleen tehtävänsä, hän epäilee silti, ettei pysty siihen. Kukaan Sormuksen haltija ei ole kyennyt tuhoamaan sitä, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Luulen, ettei hän tuossa vaiheessa edes ajattele, miten aikoo toimia Sammath Naurissa -ensin pitää selvitä sinne asti.

Vähän niin kuin narkkari tai alkoholisti: lupaan lopettaa ensi viikolla, vaikka en ole varma pystynkö siihen.

Frodo ei hajonnut henkisesti kokonaan, vaikka Sormus tuhottiin. Mutta eihän hän murtumatta selvinnyt, toisin kuin muut hobitit Bilbo mukaan lukien.
 
Last edited:
Elrondilla olisi muuten ollut ratkaisun mahdollisuus silloin kun Isildur kieltäytyi tuhoamasta Sormusta. Hän olisi voinut työntää Isildurin Tuomiorotkoon tai riistää Sormuksen väkivalloin ja hypätä itse, ellei olisi pystynyt heittämään sitä tuleen.

Ja näin Keski-Maan historia olisi näyttänyt ihan toiselta...
 
Elrondilla olisi muuten ollut ratkaisun mahdollisuus silloin kun Isildur kieltäytyi tuhoamasta Sormusta. Hän olisi voinut työntää Isildurin Tuomiorotkoon tai riistää Sormuksen väkivalloin ja hypätä itse, ellei olisi pystynyt heittämään sitä tuleen.

Ja näin Keski-Maan historia olisi näyttänyt ihan toiselta...

Ja sit meillä ei olis TSH:ta...
 
Mordorissa ei simppelisti vain käväistä kokematta edes jonkinlaisia vertausk... dantemaisia näkyjä kidutetuista sieluista. No, toisaalta paikka oli epäilemättä kirjaimellisestikin kirottu siellä julmasti tapettujen heikompien ja hyväksikäytettyjen orjien ja muiden olentojen tähden.

Oli selvästikin Frodon ja Samin onni, että matkansa loppupäässä, juuri tuolla nimenomaisella hetkellä Sauronin Tietä alituiseen korjaavat lukemattomat örkit eivät olleet paikalla.

Hesekielin ilmestyksen mieleen tuova Frodon muodonmuutos "alempia voimia komentavaksi olennoksi" on mielenkiintoinen...

¤ ¤ ¤

"Frodo's danger is not simply a danger to his physical life, with the assurance of a reward in another world; he risks his spiritual life as well, for the very proximity to the Ring that will allow him to save the world threatens to make of him the source of its destruction. That is, on the edge of the cracks of doom the Ring succeeds in making of Frodo a hobbit Sauron. He claims the Ring, and it is taken from him as it was taken from Sauron at the end of the Second Age, by the severing of his finger. [...] The ultimate defeat, then, in The Lord of the Rings is not simply to lose the battle with evil, but to become incorporated into it."


Sormuksen lähin vastine oikeassa maailmassahan on vallankäyttö/valta-asemaisuus ja sen (kaiken valheellisen kaunistelun alta paljastuva) syvä saneleva vaikutus (kiitos superrikkaiden lainteettäjien) sekä biologinen viehätys kaikkien ihmisten elämässä. Eikä ainakaan kukaan niistä, jolla on vastuu omista (lapsenmielisen pikku palvelijan armopaloja ihmisarvoisemmista) elämänkokemuksistaan voi kuitenkaan tiettyyn ikään kasvettuaan paeta sitä maailmaa ja sen ehtoja. Ja mikäli ihminen joutuu taistelemaan motivaattoreidensa puolesta mahdottomammissa olosuhteissa, lopulta hän ei edes halua "paeta" vaan päinvastoin on valmis (kaikessa tietoisuudessakin) erilaisiin myönnytyksiin alkutaipaleensa moraalikoodeista.

A Reader's Companionin sivut 617-620 kaiken kaikkiaan komplementoivat mukavasti tätä lukua — sen useine, aiemmin myös neurologisella tunnetasollakin liikuttaneine katkelmineen Mustasta Maasta sekä Frodon itsensä suusta.
 
Last edited:
Ylös