Vko 42: Luku 7: Tom Bombadilin talossa

Atheon

Kontulainen
Heti luvun alussa tavataan uusi henkilö, Kultamarja, jonka laulua viime luvussa ehdittiinkin jo kuulla. Minulle tulee mielikuva samaa aikaa iloisesta maatalon emännästä ja ylhäisestä haltiaruhtinattaresta. Joen tyttärenä hänellä on selvästi valtaa veden liikkeisiin, kun pyykkipäivänäkin kätevästi sattuu satamaan. Tässä luvussa opitaan tuntemaan myös hieman paremmin Tomia, jonka talossa hobitit saavat syödä, juoda, kertoa ja kuunnella tarinoita ja levätä.

Jännä yksityiskohta on mielestäni se, että samaan tapaan, kuin Sam oli ainoa, joka pystyi vastustamaan Halavaukon tuudittavaa laulua, hän oli myös ainoa, joka ei tässä talossa nähnyt painajaisia. Eli jo tässä vaiheessa saadaan mielestäni viittaus siihen, että Sam on omalla tavallaan erikoislaatuinen.

Tarinan kerronnan lomassa Sormus astelee puheenaiheisiin ja Tom pyytää saada nähdä sen. Yllätyksekseen Frodo antaa sen hänelle vaikeuksitta. Tom leikkii sillä hetken, laittaa sen jopa sormeensa, mutta sillä ei näyttäisi olevan mitään vaikutusta häneen. Myös, Frodon käyttäessä Sormusta Tom näkee hänet. Erikoinen kaveri tämä Tom.

Minusta olisi hienoa, että voisi suhtautua elämään samalla tavalla huolettoman iloisesti, kuin Tom ja Kultamarja. Tanssia paikasta toiseen ja laulella jatkuvasti höpöjä ja nöpöjä ja joskus vaikka Anaganaga O Dheerudua tai nakkivenettä.

Kokonaisuudessaan Vanha Metsä ja Tom Bombadilin talo tuntuu olevan vähän kuin petrimalja, jossa eletään täysin omaa elämää. Vähän kuin sinne ei ulkopuolinen paha pääsisi, mikä ei tarkoita, ettei siellä olisi mitään pahaa. Hobititkin tuntevat itsensä hieman ulkopuolisiksi. Tom vaikuttaa vaimonsa kanssa olevan metsässä melko vastustamattomia, ja vaikkei metsä hänen olekaan, sehän olisi valtava taakka, niin Isännäksi Kultamarja häntä kutsuu.

Viimeiseksi Tom neuvoo turvallisen reitin takaisin Idäntielle. Kertoo monta kertaa, minne mennä, ja erityisesti, mitä välttää. Saa nähdä Sujuuko loppupätkä Vanhassa metsässä ongelmitta. Luulisi sellaisella ohjeistuksella olevan simppeli homma. Varmuuden vuoksi Tom kertoo kuitenkin laulun, jolla häntä voi kutsua vaaran sattuessa. Sormuksen ritarit pelissä siitä on mielestäni varsin hauska versio. Ja Kultamarja tanssii varsin sulokkaasti :grin:.
 
Hobitit tulevat Bombadilin taloon 26. syyskuuta, kylpevät, syövät laulellen ja menevät nukkumaan Kultamarjan toivotusten saattelemana. Tämä ensimmäinen ilta on varattu siis yksinomaan toipumiselle Vanhan metsän koettelemuksista: ei vielä tarinoita, sillä vieraat ovat kovin väsyneitä.

Mutta yöllä he näkevät unia, Frodo näkee jo toisen merkittävän unensa, mutta tällä kerralla viesti on selvä - ainakin niille, jotka ovat jo tarinan kerran lukeneet.

(Nyt seuraa spoileria)

Frodo näkee miten Thorondor käy hakemassa Gandalfin Orthancista, tämä tapahtui itse asiassa jo yli viikko sitten, 18. syyskuuta aamuyöllä. Kun Frodo kertoo myöhemmin unestaan Gandalfille Elrondin neuvonpidossa (hän muistaa unen, kun Gandalf kertoo itse paostaan) ja huudahtaa: "Minä näin sinut! Kävelit edestakaisin ja tukkasi hohti kuutamossa", Gandalf piti tauon ja "katsoi häneen hämmästyneenä". Sen enempää asiasta ei tuolloin Rivendellissä keskusteltu, mutta taatusti Gandalf painoi sen mieleensä ja pohti, mitä se kertoi Frodon kyvyistä.

Tämä on yksi niistä kohdista, jotka voi täydellä tehollaan kokea vain sen kerran, kun on ensimmäistä kertaa lukemassa tarinaa: miettii, mitä tuo kummallinen kohtaus mahtaa tarkoittaa, ja sitten, runsaan sadan sivun kuluttua saa siihen vastauksen ja toteaa mielessään: "Ahaa!"

Frodo näki unessaan myös Mustat ratsastajat, jotka olivat (tuolloin, yhdeksän päivää aiemmin) menossa kovaa kyytiä kohti Kontua. Mustien ratsastajien liikkeistäkin tulee tarkempi selko vasta myöhemmin.

Tom on selvästi hyvin tietoinen siitä, millaisia unia hobitit ovat nähneet. Hän on aika mahtava. Eikä käytä mahtiaan varsin mihinkään, mikä on hyvin poikkeuksellista niin Keski-Maassa kuin meidänkin maailmassamme. Siksi onkin hyvä, että Tom on jäänyt arvoitukseksi: jos hänen olemuksensa olisi jossakin selitetty viimeistä piirtoa myöten, hän kadottaisi suuren osan lumouksestaan. Vaan eipä kadota ellei sitten jostakin Tolkienin paperien joukosta kaiveta esiin kauheaa esseetä, josta tämäkin käy ilmi. Tuskin kuitenkaan, luulen ja toivon.

Luvussa on myös Tomin hurja saaga toisen illan tarinatuokiosta. Siihen Tolkien on salaa upottanut paljon legendariumiaan, vailla tarvetta käydä sitäkään tarkasti läpi. Tässä, niin kuin muissakin vastaavissa pilkahduksissa (jo Hobitin sivuilta lähtien) tuo kaiken alla piilevä suurempi tarina osoittaa tehokkuutensa: lukija tuntee olevansa suuren kertomuksen äärellä, mutta hänelle ei vielä paljasteta siitä kuin osia. Se vain saa tämän maailman tuntumaan paljon täyteläisemmältä.

Hieman samalla tavalla Homeroksen Iliaassa kerrotaan vain pieni osa Troijan sodan loppuvaiheista (ei edes loppuun asti) ja viittaillaan siellä täällä aiempiin ja tuleviin tapahtumiin. Sama tekniikka pätee yhä mainiosti.

Tomin tarinan viimeiset sanat "kunnes muinaisessa tähtivalossa vain haltiaruhtinaat (Elf-sires, miten sen nyt parhaiten suomentaisi? Haltioiden ensimmäisistä esi-isistä lienee kysymys...) valvoivat" vievät tarinan käsittääkseni Cuiviénenin rannoille, haltioiden heräämiseen saakka. Sitä ennen on sivuttu uponnutta Beleriandia ("aikaan jolloin maailma oli laajempi...").

Tämän jälkeen Tom esittää paljon pohditun luonnehdinnan itsestään: "Tom oli täällä ennen jokea ja ennen puita; Tom muistaa ensimmäisen sadepisaran ja ensimmäisen tammenterhon. Hän teki polkuja jo ennen kuin isot ihmiset ja hän näki pikkuväen saapuvan.... Haltioiden vaeltaessa länteen Tom oli jo täällä; ennen kuin meri kääntyi. Hän tunsi tähtitaivaan pimeyden kun se vielä oli vailla pelkoa - kun Musta ruhtinas ei vielä ollut tullut Ulkopuolelta".

Siis mitä? Tom oli paikalla ennemmin kuin Melkor laskeutui ensimmäisen kerran Ardaan, eikö niin? Ennemmin kuin Yavanna kylvi ensimmäiset siemenet? Siis aikojen alussa, vaan oliko jo ennen valarin tuloa? (Tämä pohdinta on johdattanut monet ajattelemaan, että Tom onkin itse Eru Ilúvatar; tuskin kuitenkaan, ainakaan kokonaan ja yksi yhteen...)

Tuo "meri kääntyi" (engl. bent siis "taipui" ja teki maailmasta pyöreän) viitannee Maailman muuttumiseen toisen ajan lopulla, ja "haltioiden vaeltaessa" viittaa Suureen matkaan Cuiviéneniltä länteen. Joten kauan, ylen kauan hän on Keski-Maassa asunut, ja me tässä turhaan mietimme, kuka ja mikä hän on?

Paras vastaus lienee kuitenkin tämä: "Mitä? Etkö vielä tiedä nimeäni? Se on ainut vastaus. Kerro sinä kuka olet, yksin, omana itsenäsi, vailla nimeä?" Joskin se ei loppujen lopuksi kerro paljon mitään (ellei sitten ajatella että nimi Tom Bombadil tarkoittaa Tolkienin perheen lasten puunukkea ja siinä kaikki).

Mutta tuo Tomin jälkimmäinen kysymys "Kerro sinä kuka olet, yksin, omana itsenäsi, vailla nimeä?" hämmentää minua kovasti, etenkin kun se esitetään heti sen jälkeen, kun Tom on (käsittääkseni) antanut ymmärtää, että hänen nimensä on ainoa vastaus Frodon kysymykseen "Kuka sinä olet, Isäntä?" Tarkoittaako se sitä, että kysymykseen "kuka olet?" ei voi vastata ilman nimeä? Jos ei voi, miksi ei voi? Vai pitäisikö yrittää?

Ja onko sillä väliä? Ah ja voi, ding ja dong! Etten sanoisi trallallaa ja nöpö iloinen!
 
Loru Sorbusten Herrasta tulee mieleen juuri Tomin talossa. Tim Benzedrinon Fritsulle antamat kamat selittäisivät erinomaisesti jälkimmäisen kokemat näyt, paitsi niiden suhteellisen tavanomaisuuden. Kotkan pitäisi edes singota salamoita ja sateenkaaria jokaisella siiveniskulla.
 
Kun mietitään sitä, kuka Tom on, niin veikkaan, ettei koskaan tulla löytämään ainoaa oikeaa vastausta, koska en usko Tolkienin itsekään tunteneen täysin Tomin koko olemusta. Sen takia olenkin todennut tämän miettimisen, lopputulemien ja vastausten suhteen, varsin turhaksi ja hedelmättömäksi, mutta aika paljon olen saanut iloa irti pelkästä pohtimisesta ja villeistä ideoista.
 
Ovatko edellinen tämä ja ehkä seuraavakin luku paluuta Hobittiin? Vaikka kerrontatyyli on toki erilainen, mutta tapahtumat sopisivat Hobttiin. Eksytään metsään, jäädään puun vangeiksi, saapuu pelastava satuhahmo, levätään hänen erikoisessa kodissaan, jatketaan matkaa, joudutaan taas varaan, luetaan loru ja saapuu apua.

Ehkä Tolkien suunnitteli nämä muusta tarinasta hieman erilliset luvut varhaisessa vaiheessa, jolloin maailma oli vielä sadunomaisempi kuten edellisessä kirjassa. Kun hän sitten päätyi iloksemme vakavampaan tyyliin, jäi Tom Bombadil erikoiseksi ja mystiseksi hahmoksi.
 
Itse olen leikitellyt ajatuksella, että Tom ja Kultamarja ovat sinisiä velhoja. Ne kaksi puuttuvaa, joista ei oikein tiedetä mitään eikä heistä muisteta mitään. Mutta se, että Gandalf on vieraillut Bombadilin luona ja vierailee siellä vielä ennen lähtöään Keski-Maasta, paljastaa sen seikan, että velhoja he eivät ole. Sininen on veden väri. Tomia sanotaan veden Isännäksi ja Kultamarja on Joen tytär. Joe voi toki olla kenen tahansa miehenkin nimi, noh vitsi. Kyse oli varmastikin JOKI-joesta, eikä esim. Joe Daltonista.

Bombadil (vai Kultamarja?) suosii talonsa sisustuksessa keltaista ja vihreää. Myös hobittien kerrotaan pitävän erityisesti näistä väreistä. Olisikohan kyse myös väreistä, joista kirjoittaja itse piti? Tai sitten värit vaan kuvaavat raikasta luontoa ja kevään ensimmäisiä kukkia. Myös Kultamarjan olemus oli kullankeltaista ja vihreää.

Millaisena Tom mahtoi nähdä Frodon, jolla oli Sormus sormessaan? Tomhan huomautti, että hänen kätensä on kauniinpi ilman. Näyttiköhän Frodo sormusaaveelta vai ehkä joltain Klonkun kaltaiselta olennolta? Toisethan eivät nähneet häntä lainkaan. Itse olen ajatellut Frodon näyttävän joltain aaveen tapaiselta, mutta ajatus Klonkun näköisyydestä on tullut teorioihini jälkeenpäin.

Isäntä -ajatus kulkee läpi koko kirjan. Frodo on isäntä Samille ja myöhemmin on sitä myös Klonkulle. Tomin kerrotaan olevan veden, metsän ja kumpujen isäntä. Hänen isännyytensä on voimassa ilmeisesti vain tiettyjen rajojen sisällä. Sormus sen sijaan oli pitkään isännätön, kunnes joku julisti sen omakseen.
 
Olórini sanoi:
Ehkä Tolkien suunnitteli nämä muusta tarinasta hieman erilliset luvut varhaisessa vaiheessa, jolloin maailma oli vielä sadunomaisempi kuten edellisessä kirjassa. Kun hän sitten päätyi iloksemme vakavampaan tyyliin, jäi Tom Bombadil erikoiseksi ja mystiseksi hahmoksi.

Olen miettinyt samaa, semminkin kun Tom Bombadil ja koko tämä luku ovat aina olleet mielestäni ihan suunnattoman rasittavia. Hemmetin hyvin alkanut seikkailu katkeaa johonkin ding-ja-dong-ja-trallallaahan.
 
Elokuvasovituksissahan Tomia ei nähdä. Ryhmäteatterin Hobitit-filmatisoinnissakin hän taisi olla jokin vähäpuheinen intiaanihahmo (juuri sitä jaksoa en nähnyt). Teatterisovituksetkin taitavat kaihtaa Tom-sivupolkua. Hei Nöpö iloinen!
 
Oi, ihana Tom Bombadil ja hänen kotinsa! Kovia kokeneille hobiteille tämä on taivaallinen taukopaikka, jottei rohkeus heti alkumatkasta pettäisi. Ensi kertaa tarua lukiessani sain itsekin huokaista hetken sininuttuisen laulajaveikon hilpeässä seurassa, kun pikku-ukkojen taivallus kulki niin pelottavia polkuja.
Paitsi valon ja lämmön tyyssija, on Bombadilin talo myös selvästi mystinen paikka. Ajantaju katoaa, unet selkeytyvät, henkilöt kohtaavat itsensä. Ja mikä ihana rakkaustarina onkaan Tomin ja Kultamarjan suhde!
Tällä lukukerralla tuli ensi kertaa mieleen, voisiko Bombadil olla sukua Väinämöiselle? Iänikuinen tietäjä, syntynyt kun maailma sai alkunsa, laulamalla hallitsee luomakuntaa...
Pitänee ensi kerralla, kun ulkomaailma vaikuttaa liian uhkaavalta paikalta, alkaa laulaa "Hey dol merry dol, ring a dong dillo!"
Kuten jotkut muutkin teistä, samoin olen itsekin harmitellut Tomin poissaoloa näytelmä- ja elokuvasovituksista. Hänet nähtävästi mielletään sivuhenkilöksi. But Tom, he´s the Master!
Simssaajat: tuli lukiessani heti mieleen tehdä viihtyisä talo keltaisine verhoineen ja monine kynttilöineen. Taloon asumaan ihan tietty pariskunta, joista sillä miespuolisella yksilöllä on keltaiset saappaat ja sininen nuttu... ;)
 
Rhosgobella sanoi:
Ja mikä ihana rakkaustarina onkaan Tomin ja Kultamarjan suhde!

Tom Bombadilin seikkailuja lukiessa tulin ihmetelleeksi kyseisen suhteen alkua, se kun vaikutti lievästi väkivaltaiselta: Kultamarja kiskoi Tomin parrasta uppeluksiin, kun tämä häiritsi mekastuksellaan joen eläimiä, ja Tom puolestaan käytännössä pyydysti Kultamarjan, "kun hän oli vihreissänsä, hiukset valtoimenaan, tullut vedenlaulujansa lampeen laulelemaan".

voisiko Bombadil olla sukua Väinämöiselle?

En muista, onko se vain teoria vai Tolkienin muistiinpanoista vahvistettu asia, mutta käsittääkseni tämä on aika yleinen näkemys. Mikä pistää miettimään, josko se Kultamarjan pyydystys joestakin heijastelisi jotenkin Vellamon neidon ongintaa.
 
Sitä suuremmalla syyllä tätä seesteistä ja osin palvovaakin rakkautta on ihana katsella, kun muistaa karun alkutaipaleen. ;)
 
Isilmírë sanoi:
Mikä pistää miettimään, josko se Kultamarjan pyydystys joestakin heijastelisi jotenkin Vellamon neidon ongintaa.

Ainokin tulee mieleen. Ehkä Tomin ja Kultamarjan auvoinen suhde on lähellä sitä, mitä Ainon ja Väinämöisen liitto olisi voinut olla, jollei neito olisi onnistunut hukuttautumaan.
 
Offtopic, mutta oikeasti Aino hirttäytyi aitassa niihin runossa mainittuihin kultavöihin. Aino-runon ja Vellamon neidon onginnan yhdistäminen oli Lönnrotin idea, ja sitä varten hän kehitti version, jossa Aino hukkui hirttäytymisen sijasta ja muuttui yhdeksi Vellamon neidoista.

Tolkien toki tunsi vain Lönnrotin version.
 
Luku jossa pääsee jännityksen jälistä lepäämään, mutta joka jättää kyllä paljon miettimistä ja ihmeteltävää vähän kaikesta. Tähän lukuun olisi saatu paaaljon ympättyä lisää tarinoita ja infoa jotka olisi niin antaneet vastauksia pohdintoihin kuin kaiken maailman muuta tietoa Tomin tiedon syövereistä. Että ehkä vähän nopeasti kursittu kappale, joskin kun miettii että on loppu viimein sivuhahmo johon ei enää törmätä niin tyhjää sen enempiä täällä kitkutella tarinan odottaessa. Eli mieleen jäävä luku kaikkiaan. Tykkään.
 
Minua jaksaa Tomin tarinoissa viehättää erityisesti Arnorin pikkukuningaskuntien historia tiivistettynä yhteen kappaleeseen. Se on niin runollisesti esitetty, että lyhyydestään ja ylimalkaisuudestaan huolimatta antaa hyvin elävän kuvan tapahtumista - ja laiduntavat lampaat tuovat rauhallisen arkipäiväisen ulottuvuuden mukaan tarinaan korskeista kuninkaista ja kuningattarista sotineen.
 
Keskellä elon vaelluksen vaivan
ma harhaelin synkkää metsämaata,
kun tieltä oikealta eksyin aivan

Sanoa tuot' ei ihmiskieli saata,
kuink' oli kolkko, autio se salo,
ei säikkymästä miehen muisto laata

Ei kaameampi itse kalman talo;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
niin valaiskoon nää seikat täysi valo

En tiedä, kuinka poikkesin ma tieltä,
en kuinka tuohon erämaahan tulin;
lie painanut niin syvä horros mieltä

Mut muistan, että kummun juurta kulin,
ja loppui laakso, missä pelko johti
mun käyntiäin ja sydänsuruun sulin

Loin ylös silmän: vuoren huippu hohti,
säteili sen jo päällä päivänkulta,
mi kaikki oikeata ohjaa kohti

Tuo silloin poistui hiukan pelko multa,
mi sydän-seutuhuni tarttui yöstä,
kun tuska rauhan riisti tuiretulta

Mut niinkuin pursimies, mi vetten vyöstä
on päässyt rantaan kautta hyrskyin, pauhuin,
taa katsoo, kalvenneena vaaran työstä;

niin laaksoon tuohon vielä katsoin kauhuin,
mi elävää ei helmastansa heitä,
vaan kietoo usmin, virvoin, soin ja sauhuin.


Dante Alighieri





"Minä näen ikään kuin puita, mutta ne kävelevät . . ."

"Valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenet saisi niellä . . ."

Ollessaan varhain aamulla palaamassa kaupunkiin Jeesus näki tien vierellä viikunapuun ja meni tutkimaan sitä, mutta ei löytänyt siitä muuta kuin lehtiä. Silloin hän sanoi puulle: "Älköön sinusta ikinä enää hedelmää kasvako."

Järvellä nousi kova myrsky, niin että vene peittyi aaltoihin; mutta hän nukkui. Niin he menivät ja herättivät hänet sanoen: "Herra, auta, me hukumme!" . . . . Silloin hän nousi ja nuhteli tuulia ja järveä, ja tuli aivan tyven. Ihmiset hämmästyivät ja sanoivat: "Mikä tämä mies on?"

"Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja noudan teidät tyköni."

"Kuulittehan, mitä sanoin: minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne."

Ja he olivat hämmästyksissään hänen opetuksestansa, sillä hän opetti heitä niinkuin se, jolla valta on, eikä niinkuin heidän kirjanoppineensa.






Huhtikuussa 1910 Tolkien näki Peter Panin Birminghamin teatterissa ja kirjoitti päiväkirjaansa:

"Sanoinkuvaamatonta, en tule unohtamaan tätä ikinä. Olisipa E. ollut kanssani."


Carpenter
 
Ylös