Vko 43: Sumua Hautakeroilla

Rohanin ratsastaja

Kontulainen
Frodo näkee jälleen unta johon liittyy tuttuja piirteitä tulevasta. Mistä tulee Frodon kyky nähdä tulevaa? Hobitit heräävät Tomin talossa kauniiseen aamuun. Rauhallinen aamu vaihtuu nopeasti kiireiseksi kun Tom hoputtaa hobitit matkaan ja samassa hobitit jo ratsastavatkin poneilla. Vasta ratsailla Frodo muistaa Kultamarjan joka jälleen näyttäytyy hobiteille hyvin viehkeänä.

Hätäisen alun jälkeen ratsastetaan Hautakerojen reunamia pitkin kohti pohjoista ja tietä. Hobitit valitsevat keskipäivän aikaan levähdyspaikaksi kivipaaden jonka viileä itäpuoli vaikuttaa miellyttävältä, vaikka kivipaadessa onkin jotain erityistä, jopa varoittavaa. Syötyään Tomin antamia runsaita eväitä, hobitit nukahtavat ja heräävät tyystin toiseen todellisuuteen.

Tämän jälkeen tapahtumat etenevät vääjäämättömästi kuin kauhutarinassa. Minulla tulee mieleen Edgar Allan Poen novelli "Amontillado-tynnyri". Tapahtumat alkavat kevyistä tunnelmista, siirrytään uhkaavaan ympäristöön mutta edelleen vaikuttaa siltä, ettei tämä ole erityisen vaarallista. Molemmissa päädytään kuitenkin haudatuksi elävältä.

Haudassa tapahtumat ovat kuin lasten kummitustarinassa: Haamun käsi lähestyy vääjäämättä, Frodo lyö kättä löytämällään erityisiä voimia sisältävällä miekalla, käsi katkeaa ranteesta, miekka pirstoutuu ja pimeydestä kuuluu ärisevää ääntä. Haudasta poistuttaessa saadaan vielä splatterelokuvan näkymä kun katkaistu käsi liikkuu kuin hämähäkki.
Pelastuksen tarjoaa loitsu joka kutsuu Tomin paikalle. Tomin voimat pystyvät paitsi luontokappaleisiin myös haamuihin. Pienenä sivujuonteena totean, että olen pitänyt Tomia metsän haltijana, siis jiillä, tai metsän henkenä. Se, että metsään tai luontoon kuulumaton haudanhaamu väistää Tomia, täytynee vain selittää niin, että Tom on yksinkertaisesti voimakkaampi henkiolento kuin haudanhaamu.

Merirosvoseikkailun hengessä saadaan vielä kulta ja jalokiviaarteita ennen kuin siirrytään hippimeininkiin: ”Juoskaa alastonna nurmella kun Tom käy vähän metsällä!” Hobitit noudattavat käskyä ja palaavat entiselleen. Aamupäivän aurinko lämmittää kuumasti haudassa vietetyn yön jälkeen. Hautakuvausta lukiessani kuvittelin, että haudassa vietettiin vain lyhyehkö aika.

Hobittien päästessä tielle he ovat olleet hetken huolettomia mutta muistavat nyt Mustat Ratsastajat. Sade ja kahden päivän koukkaus pois tieltä ovat ehkä auttaneet karistamaan Mustat Ratsastajat kannoilta ja Tomin kehotuksesta hobitit suuntaavat kohti Pomppivaa Ponia.

Kun luin ensimmäisen kerran Tarua, aloin olla tässä luvussa kovin epäileväinen koko kirjaa kohtaan. Voi sanoa, että haudassa uskoni Kirjaan kävi pohjalla. Vaikutti siltä, että joka luvulle on varattu oma pikku seikkailunsa josta hobitit selviävät jollain näppärällä kikalla ja jatkavat seuraavaan pikku seikkailuun kuin ei mitään. Ja lukuja oli tiedossa melkoinen määrä. Tarinassa on koko ajan kulkenut varsinaisten tapahtumien rinnalla viittauksia kaukaisiin ja laajempiin tapahtumiin mikä on antanut jatkuvuutta ja syvyyttä tarinalle ja edelleenkin loi toivoa paremmasta jatkosta. Nämä ovat pieniä välähdyksiä mutta merkityksellisiä tunnelman kannalta, vaikka eivät suoraan kerrontaan liitykään. Gandalf on myös tarjonnut jatkuvuutta ja syvyyttä mutta hän on kovin yllätyksellinen liikkeissään ja katoaa milloin millekin asialle mutta onneksi Briissä on tarjolla uutta matkaseuraa…

Jotenkin tässä vaiheessa voi aistia Tolkienin vaikeudet kirjoittaa jatkoa Hobitille. Kerronnassa on jotain pakotettua, kuin Tolkienin ajatukset olisivat jossain suuremmissa tapahtumissa mutta hänen on kirjoitettava jotain muuta. Kuin hän häilyisi Silmarillionin ja Hobitin välillä löytämättä oikeaa tyyliä. No, tyyli löytyy ja loppu on historiaa.
 

Fairy tale

Lapinorava
Tämä on jotenkin vaikea luku, koska siihen ei viitata enää missään muussa yhteydessä. Tässä on mukana vielä Bombadil ja vaimonsa Kultamarja. Hautakerot ovat niin erilainen maisema ja siellä vallitsee niin omanlaisensa tunnelma, että ensinnäkin tuntuu hyvin oudolta, että Bombadil olisi tämän maailman kanssa missään tekemisissä. Tom itsekin toteaa, että hänen maansa rajat päättyvät, eikä hän tule enää tiettyä rajaa pidemmälle. Tom taitaa kuitenkin olla asiantuntija myös Hautakeroihin liittyen. Ehkä hän tuli kertoneeksi niistä jotain hobiteille, kun nämä lepäsivät vapaapäivän aikana hänen luonaan.

Monesti on kuvailtu, että päivä käy kuumaksi, vaikka eletäänkin vielä syyskuuta. Hobitit lähtivät Bombadilin talolta syyskuun 28. päivä. Tuhti lounas ja kuumuus vaivuttavat kulkijat uneen. Kun kirjassa kuvaillaan miten iltapäivä on jo pitkällä ja näkyvyyskin sumun takia käynyt heikoksi, siinä hätkähtää pelkästään lukiessa. Hobittien heikkous on tuo paljon ruoan syöminen kerralla ja huoleton levolle käyminen sen jälkeen, tämä ei ollut ensimmäinen kerta.

Haudanhaamut, kuolonkylmyys, miekat, helyt ja pimeys käyvät yli ymmärryksen. Tapahtumat etenevät nopeasti ja paljon jää epäselväksi mitä ihmettä oikeastaan tapahtui. Haamulla on käsi, jota Frodo iskee ja se jää vielä irrottuaankin haamuilemaan. Merrin muistoihin tunkeutuu hetkeksi jonkun muinaisen sotilaan muistot hänen puhuessaan outoja. Itse en miellä sitä uneksi, vaan todellisen miehen muistoiksi.
 

Atheon

Kontulainen
En minäkään uniksi ole niitä mieltänyt. Haamut ovat käyneet käsiksi hobittien mieliin. Veikkaisin, että ollaan käyty jopa aika lähellä sitä rajaa, että aaveet olisivat pysynesti asuttaneet hobittien ajatukset ja että heidän elämä ja muistot olisivat olleet sekavia omien ja entisaikojen sotureiden yhdistelmiä.
 

Sidhiel

Rajatapaus
Vastuuhenkilö
Suomen Tolkien-seura
Minua on aina kammottanut ajatus kädestä siellä raunioissa. Jotenkin Taru alkaa ahdistaa uudella tavalla tässä luvussa. Yhtäkkiä kuvaan pomppaavat mukaan haudanhaamut sormusaaveiden lisäksi. Mutta eikös se runo/loitsu mitä se haudanhaamu hobiteille lausui ollut täynnä viittauksia Sauroniin tai ainakin sormusaaveiden päällikköön? Mielestäni muistan lukeneeni jotain sen suuntaista.
 

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
Keihäs syömmessä, miekka polvitaipeessa...

Minä olen jotenkin ajatellut, että nuo sanat "kunnes Musta ruhtinas nostaa kättä kaksi / yli meren kuolleen ja kuihtuneen maan" viittaavat itseensä Morgothiin, jonka paluuseen kait Sauronin kaikki toiminta viime kädessä tähtäsi.

Ja kyllähän tähän lukuun viitataan myöhemmin -- ken ei halua saada tietoa tulevista tapahtumista, jättäköön lukematta Kontuwikin artikkelin Hautakumpujen miekat, ken haluaa, lukekoon jos jaksaa.

Liitteessä A puhutaan lisäksi Cardolanin historiasta ja spekuloidaan, oliko hobittien aiottu hautapaikka kenties Cardolanin viimeisen prinssin hauta, sillä transsissa olleen Merrin sanat "Carn Dûmin miehet kävivät kimppuumme yöllä ja meidät lyötiin. Voi! keihäs sydämessäni!" viittaavat siihen, että hänen ja prinssivainajan sielut/henget olivat tavalla tahi toisella yhdistyneet haudanhaamujen loitsujen ansiosta.
 

Atheon

Kontulainen
"Tyly kylmyys hyytäköön sydäntä, kättä,
vilu olkoon haudassa kiven alla,
jääkööt kivivuoteelle enää heräämättä
kunnes kuun ja päivän valo sammuu kaikkialla.
Tuuli musta tähdille koituu kuolemaksi,
tänne kullan päälle he jääkööt makaamaan,
kunnes Musta Ruhtinas nostaa kättä kaksi
yli meren kuolleen ja kuihtuneen maan."

Eli Sauron/Morgoth mainitaan ihan suoraan. Ja on tosiaan varsin synkkä ja pahaenteinen runo.

Kas. Tik ehti ensin.

Mutta runosta vielä. Ilmeisesti haamun oli tarkoitus tappaa hobitit tai vangita heidät jonkinlaiseen välitilaan, kunnes Musta Ruhtinas olisi riittävän mahtava kutsuakseen heidän varjohenkihaamunsa noustakseen palvelemaan häntä.
 

Rohanin ratsastaja

Kontulainen
Tässä tulee mieleen, että mitä vaihtoehtoja kuoleman jälkeen Keskimaassa oli. Siirryttiinkö kuoleman jälkeen aina johonkin "henki-tilaan"? Henki(olento) siirtyi Mandosin saleihin tai Sauronin valtaan tai mitä vaihtoehtoja nyt onkaan, tai henki hajotettiin taivaan tuuliin kuten Sarumanin tapauksessa, jolloin henkilö/henkiolento mitä ilmeisimmin katosi/kuoli täysin ja lopullisesti.

Lukua koskenut alustukseni oli vähän kärjekäs ja kriittinen. Kirjoitin sen mielessäni ensimmäinen lukukerta. Lukiessani TSH:ta, luin ensimmäistä fantasiakirjaani tietoisena, että kyseessä on koko genren peruspilari. Juuri tämän luvun kohdalla genreä kohtaan tuntemani ennakkoluulot nostivat päätään ja epäilyni lapsellisuudesta uhkasivat osoittautua todeksi. Kun olen myöhemmin lukenut uudestaan Tarua, olen ohittanut luvun pikaisella lukemisella ellen sitten ole lukenut vain Kirjan parhaita kohtia ja ohittanut luvun kokonaan.

Nyt kun vähän enemmän syvennyin lukuun, totesin, että Taru Sormusten Herrasta ei tosiaankaan olisi noussut asemaansa, jos Kirjan loppu olisi ollut samaa tasoa.

Ehkä tässä voi muistuttaa, että esimerkiksi Britannian Waterstone's kirjakauppaketjun ja Channel 4-kanavan äänestyksessä Taru Sormusten Herrasta valittiin vuosisadan kirjaksi ja tämä siis 90-luvulla ennen elokuvien tuomaa hypetystä. Eikä menestys rajoitu anglosaksiseen maailmaan. Esimerkiksi TSH sijoittui ranskalaisen Le Monde-laatulehden vastaavassa valinnassa puoleen väliin listaa. Siis listalla joka on täynnä ranskalaisia klassikoita kuten Camus, Proust, Beauvoir, Sartre, Saint-Exupéry...

Olen kyllä tiedostanut, että TSH:n alku on enemmän jatkoa Hobitille, ja että suurin piirtein Hautakerojen jälkeen alkaa löytyä Kirjan oma tyyli. Vasta nyt oikeastaan kunnolla havainnoin kuinka eri tasoa tämä luku on monen tulevan upean luvun kanssa.

Valitsin alustettavaksi sen luvun josta olen vähiten pitänyt ja tavallaan luku ei pettänyt odotuksiani. Nyt arvioidessani uudestaan ennakkoasenteitani, joudun toteamaan, etten pääse paljoa mielipidettäni muuttamaan.
 

masamune

Kontulainen
Armotonta seikkailun odotusta koko kirjan alku ja tämä kai olisi se kynnys jonka ylitettyä voi sanoa että seikkailu voisi alkaa. Tähän mennessä on paljon pysäkkejä ollut ja jokaisessa ollut jonkin sortin helpotus jännityksen lopulle. Tokihan se teema vielä jatkuu, mutta jotenki se itelle on tämä se jonka jälkeen seikkailu toenteolla alkaa (vaikka siltä se on tuntunut aiempien lukujenkin jälistä :p ).

Tämä on luku jota ei ole koskaan osannut juurikaan mielikuvitella. Jotenki on vain ihan hukassa (ja osin siksikin kun pimeässä osin tuuskataan). Nyttemmin ehkä LotROnlinen ansiosta vähän koitta kuvitella tätä, mutta melko hämäräksi jää silti. Ehkä siksi tämä ei niin ole mieleen painunut, kun ei kerta mielikuviakaan ole kehkeytyny muustakun tuosta luvun lopusta kun Tomppa on saattanu hobitit pois keroilta. Kerojen historiikki on kyllä mennyt totaalisesti ohi minun korvien, mutta mielenkiintoista olisi joskus siihen pertehtyä (sikäli siitä jostain jotain löytyypi). Mielenkiinnon nostatti kyllä kovasti nuo Merrin sanat ja mieleen jo pulpahteli mielikuvia muinaisen haamun hahmosta joka keroisi asiasta enempi (liikaa pelannu taas...).
 

Isilmírë

Kuukivi
Suomen Tolkien-seura
Muistaakseni tämä oli muksuna lukiessa tosi jännä luku, ja vahvoja mielikuvia on vieläkin jäljellä niiltä ajoilta. Hahmotin itseasiassa vasta nyt, että hobitit makasivat lattialla eivätkä millään konkreettisella "kivivuoteella". Jotenkin tuo termi sai minut pienenä kuvittelemaan mielessäni sellaisen vanhoissa kirkoissa yleisen korkean kivisarkofagin, jonka päällä hobitit makasivat ikään kuin kirkkohautojen kiviveistokset.

Luku sinällään on ihan puhdasta kauhuromantiikkaa ja vetosi kai siksi Myytillisillä tarinoilla ravittuun lapsenmieleeni. Pidän siitä edelleen juuri sen klassisen kummitusjuttumaisuuden takia ja toisin kuin masamune näen kerot ja hautakummut ja kylmää tähtitaivasta vasten piirtyvän mustan, kiilusilmäisen hahmon hyvin elävinä mielessäni joka lukukerralla.

Pidän myös kerta kerralta enemmän luvun sisältämistä viittauksista Arnorin historiaan, ja olisi kiva tietää, kuka sitä sinikivistä solkea oikein aikoinaan kantoi.
 
Ylös