Husky
Ilmaanhaukkuja
Viikko on taas vierähtänyt, joten on aika uuden avauksen!
Edellisessä luvussa Frodo on tahtomattaan yllättäen ja pyytämättä kohauttanut kansaa (ja karkottanut Voivalvatin asiakkaat) katoamistempullaan. Konkari on jo alustavasti esittäytynyt – hän on pitkä, tumma, salaperäinen ja vaitonainen ihmismies, joka polttelee piippua nurkassa kaapunsa suojissa ja jolla vaikuttaa olevan tarkat silmät kaikelle mitä tapahtuu. Tarinamme jatkuu hobittien majoitushuoneesta, johon tuntuu olevan tunkua.
Jos lukijan on hieman vaikea alussa päättää, onko Konkari hyvis vai pahis, niin sama ongelma on hobiteillakin. Konkari tuntuu tietävän hobittien tehtävästä yhtä sun toista, mutta onnistuu säikyttämään nämä paitsi karulla ulkonäöllään myös puheillaan. Konkari tietää myös asioita, joista hobiteilla (tai lukijalla) ei ole tässä vaiheessa aavistustakaan, kuten viittaukset etelänmiehiin ja Ratsastajiin kertovat. Hobitit, etenkin Sam, ovat edelleen epäileväisiä, eikä Voivalvatin sisääntulo ainakaan paranna asiaa – tämä kun aika selvästi ilmaisee vastenmielisyytensä Konkaria kohtaan.
Hobittien tuntema epäluulo Konkaria kohtaan kuitenkin unohtuu hetkeksi, kun ilmenee että Voivalvatin on pitänyt toimittaa Frodolle kirje Gandalfilta jo kolme kuukautta sitten, ja tämä on täysin unohtanut lähettää sen. Kun asiaa selvitellään, tulee Mordorin nimi viimein esiin ja se hiljentää Voivalvatinkin puhekoneen. Gandalfin kirjeen luettuaan hobitit (paitsi Sam) viimein rauhoittuvat ja uskovat Konkarin olevan samalla puolella – vaikka tämä säikäyttääkin heidät vielä kerran. (Kuten sittemmin nähdään, isäntäänsä herkeämättä vahtivan Samin luottamuksen saaminen kestää vielä jonkin aikaa, aina Viimapäälle asti – mutta eipä nyt mennä asioiden edelle tämän enempää.)
Merrin törmättyä Mustiin Ratsastajiin majatalon ulkopuolella Konkari organisoi makuupaikat uudelleen ja jää vartioimaan hobittien unta samalla kun näiden alkuperäisissä vuoteissa lepäävät Nobin rakentamat kylmäkallet.
Valitsin alustettavakseni tämän luvun ihan perskohtaisista syistä. Olin The Kirjaa ensi kertaa lukiessani 12-vuotias, ja Konkarin hahmo jotenkin kolahti mulle heti. Konkari oli vähän niin kuin sellainen etäinen ja salaperäinen rock-tähti, joita diggailin pari-kolme vuotta myöhemmin. Vajavaisella ala-asteelta päässeen englannilla yritin sanakirjan kanssa kahlata kylän kirjastosta löytynyttä (vähäistä) Tolkien-osastoa läpi ja suureksi tuohtumuksekseni kirjassa Master of Middle Earth Aragornia kuvattiin sanoilla jotenkin niin että ”...hänellä on samantapaisia ominaisuuksia kuin jalosukuisella hevosella...” (en muista tarkkaa sanamuotoa, mutta suunnilleen noin sen ymmärsin).
Jälkeenpäin olen miettinyt että totta, Aragorn on melkein liian täydellinen hahmo. Jalosukuinen, númenorilaisten jälkeläinen, laillinen kuningas, rohkea, matkustellut, oppinut, sotasankari, parantaja, voimakas niin fyysisesti kuin henkisesti ja silti lempeä. Oikeastaan ainoa heikkouden osoitus Aragornilta nähdään myöhemmin hänen uuvuttuaan katsottuaan Orthancin kiveen. (Kirjassahan ei ole sitä leffan typerää välikuolemaa.) Mutta sekin juttu kuuluu vasta tuleviin lukuihin, joten ei siitäkään enempää.
Edellisessä luvussa Frodo on tahtomattaan yllättäen ja pyytämättä kohauttanut kansaa (ja karkottanut Voivalvatin asiakkaat) katoamistempullaan. Konkari on jo alustavasti esittäytynyt – hän on pitkä, tumma, salaperäinen ja vaitonainen ihmismies, joka polttelee piippua nurkassa kaapunsa suojissa ja jolla vaikuttaa olevan tarkat silmät kaikelle mitä tapahtuu. Tarinamme jatkuu hobittien majoitushuoneesta, johon tuntuu olevan tunkua.
Jos lukijan on hieman vaikea alussa päättää, onko Konkari hyvis vai pahis, niin sama ongelma on hobiteillakin. Konkari tuntuu tietävän hobittien tehtävästä yhtä sun toista, mutta onnistuu säikyttämään nämä paitsi karulla ulkonäöllään myös puheillaan. Konkari tietää myös asioita, joista hobiteilla (tai lukijalla) ei ole tässä vaiheessa aavistustakaan, kuten viittaukset etelänmiehiin ja Ratsastajiin kertovat. Hobitit, etenkin Sam, ovat edelleen epäileväisiä, eikä Voivalvatin sisääntulo ainakaan paranna asiaa – tämä kun aika selvästi ilmaisee vastenmielisyytensä Konkaria kohtaan.
Hobittien tuntema epäluulo Konkaria kohtaan kuitenkin unohtuu hetkeksi, kun ilmenee että Voivalvatin on pitänyt toimittaa Frodolle kirje Gandalfilta jo kolme kuukautta sitten, ja tämä on täysin unohtanut lähettää sen. Kun asiaa selvitellään, tulee Mordorin nimi viimein esiin ja se hiljentää Voivalvatinkin puhekoneen. Gandalfin kirjeen luettuaan hobitit (paitsi Sam) viimein rauhoittuvat ja uskovat Konkarin olevan samalla puolella – vaikka tämä säikäyttääkin heidät vielä kerran. (Kuten sittemmin nähdään, isäntäänsä herkeämättä vahtivan Samin luottamuksen saaminen kestää vielä jonkin aikaa, aina Viimapäälle asti – mutta eipä nyt mennä asioiden edelle tämän enempää.)
Merrin törmättyä Mustiin Ratsastajiin majatalon ulkopuolella Konkari organisoi makuupaikat uudelleen ja jää vartioimaan hobittien unta samalla kun näiden alkuperäisissä vuoteissa lepäävät Nobin rakentamat kylmäkallet.
Valitsin alustettavakseni tämän luvun ihan perskohtaisista syistä. Olin The Kirjaa ensi kertaa lukiessani 12-vuotias, ja Konkarin hahmo jotenkin kolahti mulle heti. Konkari oli vähän niin kuin sellainen etäinen ja salaperäinen rock-tähti, joita diggailin pari-kolme vuotta myöhemmin. Vajavaisella ala-asteelta päässeen englannilla yritin sanakirjan kanssa kahlata kylän kirjastosta löytynyttä (vähäistä) Tolkien-osastoa läpi ja suureksi tuohtumuksekseni kirjassa Master of Middle Earth Aragornia kuvattiin sanoilla jotenkin niin että ”...hänellä on samantapaisia ominaisuuksia kuin jalosukuisella hevosella...” (en muista tarkkaa sanamuotoa, mutta suunnilleen noin sen ymmärsin).
Jälkeenpäin olen miettinyt että totta, Aragorn on melkein liian täydellinen hahmo. Jalosukuinen, númenorilaisten jälkeläinen, laillinen kuningas, rohkea, matkustellut, oppinut, sotasankari, parantaja, voimakas niin fyysisesti kuin henkisesti ja silti lempeä. Oikeastaan ainoa heikkouden osoitus Aragornilta nähdään myöhemmin hänen uuvuttuaan katsottuaan Orthancin kiveen. (Kirjassahan ei ole sitä leffan typerää välikuolemaa.) Mutta sekin juttu kuuluu vasta tuleviin lukuihin, joten ei siitäkään enempää.