pyry
Kontulainen
Hallitsijoiden annaalit eli aikajärjestyksessä kirjoitetut vuosikirjat sisältävät tiiviin yhteenvedon tapahtumista, jotka johtivat lopulta Sormuksen Sotaan ja sen menestyksekkääseen lopputulokseen. Kuten jo aikaisemmin jossain kirjoitin, Sormuksen tuhoutumiseen tarvittiin paljon muutakin kuin Frodon ja Samin sankaruus. Ilman Aragornia, Gandalfia, gondorilaisia ja rohanilaisia sota olisi hävitty.
Koska Aragornilla on tarinassa ollut erittäin merkittävä rooli, lähdetään liikkeelle númenorilaisten menneisyydestä, kaukaa Esiajoilta asti. Aragornissa itsessään virtaa muutama pisara haltiaverta, Arwenissa enemmän, ja näiden kahden liitossa yhdistyivät lopulta kahden haltia-ihmisparin aikaansaamat sukuhaarat. Beren oli Esiaikojen ihmismies, joka rakastui harmaahaltia Lúthieniin ja yhdessä hänen kanssaan sai vietyä Morgothin kruunusta silmaril-jalokiven. Tuor oli niin ikään ihminen, mutta siitä huolimatta sai puolisokseen Gondolinissa kasvaneen noldohaltia Idrilin, joka oli suuren kuningas Turgonin tytär. Berenin ja Lúthienin pojantytär Elwing meni naimisiin Tuorin ja Idrilin pojan Eärendilin kanssa. Heidän liitostaan syntyivät Elrond ja Elros, ja Arwenhan on Elrondin tytär.
Elros sai sankariteoistaan palkinnoksi Númenorin saaren sekä pitkän iän. Hänen jälkeläisensä hallitsivat Númenoria, ja pitkään kaikki oli hyvin. Kansan keskuuteen hiipi kuitenkin ajan kuluessa tyytymättömyys. Osa númenorilaisista - myös hallitsijoista - kadehti haltioilta kuolemattomuutta. Valta ja mahti nousivat heille päähän, ja tähän tyytymättömyyden ilmapiiriin Sauronin oli helppo kylvää tuhon siemen. Lopulta númenorilaiset lähtivät avoimeen sotaan Lännen Valtiaita vastaan. Tästä suuttui itse Ilúvatar, joka upotti Númenorin valtamereen. Vain pieni osa kansasta, joka oli pysynyt uskollisina valarille, selvisi tuhosta hengissä ja pakeni Keski-Maahan. He osallistuivat myöhemmin Viimeisen Liiton sotaan, jossa Sauron lyötiin ja Isildur riisti häneltä Sormuksen. Tähän sotaan päättyi Toinen Aika.
Kolmannella ajalla dúnedain hajaantuivat useaan haaraan. Elendilillä oli kaksi poikaa, joista Isildurin jälkeläiset hallitsivat pohjoisessa Arnoria, ja Anárionin jälkeläiset etelässä Gondoria. Arnorin valtakunta jaettiin ensimmäisen kerran jo vajaan 900 vuoden jälkeen, kun kolme kuninkaanpoikaa eivät päässeet sopuun. Keskinäiset kiistat heikensivät Arnoria. Sormusaaveiden johtaja, Angmarin Noitakuningas käytti tilannetta hyväkseen ja sai tuhottua suuren osan jäljelle jääneestä dúnedainista. Viimeinen pisara kuningaskunnalle oli rutto. Sen jälkeen pohjoisen dúnedainista tuli vaelteleva kansa, joka vastusti Sauronin toimia pienimuotoisemmin. Heidän päämiehenään oli Elendilin jälkeläinen, mutta kuninkaaksi ei ketään tituleerattu ennen Aragornia. Näiltä ajoilta on peräisin myös kontulaisten hobittien hallintomuoto. He valitsivat keskuudestaan thainin päättämään asioista - sangen demokraattinen yhteiskunta siis! Aragornin palattua valtaan hobittien itsehallinto säilyi entisellään.
Gondorin dúnedainilla meni paremmin sekä maalla että merellä kuin heidän pohjoisilla sukulaisillaan. Silti Gondorissakaan ei rappiolta vältytty. Valtakunta oli jatkuvasti enemmän tai vähemmän sodassa Sauronia ja hänen palvelijoitaan vastaan, välillä toisiaankin. Lopulta myös Gondorista hävisi kuningas, kun Eärnur otti neuvoista piittaamatta Minas Morgulista kiirineen haasteen vastaan eikä koskaan palannut. Puhdasveristä Elendilin jälkeläistä ei enää löytynyt, joten valta siirtyi käskynhaltijoille. Usean sukupolven jälkeen vallankahvassa oli Ecthelion II. Hänen palvelukseensa tuli muuan Thorongil, pätevä ja viisas mies. Paljon myöhemmin selvisi, että Thorongil olikin todellisuudessa Aragorn.
Aragorn oli jäänyt lapsena orvoksi, ja hänet vietiin Rivendelliin, jossa Elrond otti hänet pojakseen. Aika kului, ja pojasta kasvoi mies. Eräänä päivänä hän sai kuulla olevansa Elendilin jälkeläinen. Samana päivänä hän rakastui Arweniin, Elrondin tyttäreen. He joutuivat kauan odottamaan toisiaan, mutta pääsivät lopulta naimisiin ja elivät Gondorin ja Arnorin kuningasparina onnellisina elämänsä loppuun asti.
Seuraavaksi liitteissä perehdytään rohanilaisiin. Rohanilaiset - tai ensimmäisen asuinpaikkansa mukaan éothéodilaiset - olivat kaukaista sukua gondorilaisille, ja nämä kansat olivat olleet jo kauan hyviä ystäviä. Niinpä heidän päällikkönsä Eorl Nuori ei epäröinyt, kun Gondorin käskynhaltijalta Cirionilta tuli avunpyyntö sodassa villi-ihmisiä ja örkkejä vastaan. Éothéodin ihmiset olivat erityisen hyviä hevosmiehiä, ja ratsujen avulla he saivat ajettua vihollisen pois. Palkinnoksi he saivat Rohanin maan, jonka kuninkaaksi Eorl kruunattiin.
Vähän yli sata vuotta myöhemmin rohanilaisten onni kääntyi. Rohaniin tunkeutui mustanmaalaisia, eikä Gondor voinut omien ongelmiensa vuoksi lähettää apua. Ankara talvi, pitkä piiritys ja sitä seurannut nälänhätä heikensi kansaa huomattavasti, ja näistä vastuksista toipuminen kesti monta sukupolvea. Kokonaan ei Rohanin kansa tainnut nousta oikeastaan koskaan. Ystävyys Rautapihaan muuttaneen Sarumanin kanssa muuttui Théodenin aikana joksikin aivan muuksi, ja oli hilkulla, ettei Gondor jäänyt liittolaisetta Sormuksen Sodassa.
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä esitellään tässä liitteessä kääpiöt. Heidän alkuperänsä on hieman hämärä (kun tässä ei oteta lukuun Silmarillionin kertomusta), mutta varmaa on, että heitä on ollut Esiajoista lähtien. Kääpiöillä oli hämmästyttävän suuret ja mahtavat valtakunnat, jotka kestivät kauas Kolmannelle Ajalle asti. Vasta Morian mithrilin liian ahnas louhiminen suisti kääpiöiden mahtavimman valtakunnan tuhoon.
Kääpiöt perustivat pienempiä siirtokuntia Tuhkavuorille, Rautavuorille ja Ereborille. Viimeksi mainitun tuhosi Smaug, joka pysyi vuorella aina Thorin Tammikilven kuuluisan retkikunnan saapumiseen asti.
Viimeinen kääpiö, jonka annaalit mainitsevat, on Gimli Glóinin poika. Huhut kertovat, että hän olisi matkustanut rakkaan ystävänsä, haltia Legolasin mukana Kuolemattomille Maille. Jos näin on, se olisi aikamoinen yllätys: kääpiöt eivät ole kuolemattomia sen enempää kuin ihmisetkään, eikä kukaan muu heistä ole koskaan jättänyt Keski-Maata.
Koska Aragornilla on tarinassa ollut erittäin merkittävä rooli, lähdetään liikkeelle númenorilaisten menneisyydestä, kaukaa Esiajoilta asti. Aragornissa itsessään virtaa muutama pisara haltiaverta, Arwenissa enemmän, ja näiden kahden liitossa yhdistyivät lopulta kahden haltia-ihmisparin aikaansaamat sukuhaarat. Beren oli Esiaikojen ihmismies, joka rakastui harmaahaltia Lúthieniin ja yhdessä hänen kanssaan sai vietyä Morgothin kruunusta silmaril-jalokiven. Tuor oli niin ikään ihminen, mutta siitä huolimatta sai puolisokseen Gondolinissa kasvaneen noldohaltia Idrilin, joka oli suuren kuningas Turgonin tytär. Berenin ja Lúthienin pojantytär Elwing meni naimisiin Tuorin ja Idrilin pojan Eärendilin kanssa. Heidän liitostaan syntyivät Elrond ja Elros, ja Arwenhan on Elrondin tytär.
Elros sai sankariteoistaan palkinnoksi Númenorin saaren sekä pitkän iän. Hänen jälkeläisensä hallitsivat Númenoria, ja pitkään kaikki oli hyvin. Kansan keskuuteen hiipi kuitenkin ajan kuluessa tyytymättömyys. Osa númenorilaisista - myös hallitsijoista - kadehti haltioilta kuolemattomuutta. Valta ja mahti nousivat heille päähän, ja tähän tyytymättömyyden ilmapiiriin Sauronin oli helppo kylvää tuhon siemen. Lopulta númenorilaiset lähtivät avoimeen sotaan Lännen Valtiaita vastaan. Tästä suuttui itse Ilúvatar, joka upotti Númenorin valtamereen. Vain pieni osa kansasta, joka oli pysynyt uskollisina valarille, selvisi tuhosta hengissä ja pakeni Keski-Maahan. He osallistuivat myöhemmin Viimeisen Liiton sotaan, jossa Sauron lyötiin ja Isildur riisti häneltä Sormuksen. Tähän sotaan päättyi Toinen Aika.
Kolmannella ajalla dúnedain hajaantuivat useaan haaraan. Elendilillä oli kaksi poikaa, joista Isildurin jälkeläiset hallitsivat pohjoisessa Arnoria, ja Anárionin jälkeläiset etelässä Gondoria. Arnorin valtakunta jaettiin ensimmäisen kerran jo vajaan 900 vuoden jälkeen, kun kolme kuninkaanpoikaa eivät päässeet sopuun. Keskinäiset kiistat heikensivät Arnoria. Sormusaaveiden johtaja, Angmarin Noitakuningas käytti tilannetta hyväkseen ja sai tuhottua suuren osan jäljelle jääneestä dúnedainista. Viimeinen pisara kuningaskunnalle oli rutto. Sen jälkeen pohjoisen dúnedainista tuli vaelteleva kansa, joka vastusti Sauronin toimia pienimuotoisemmin. Heidän päämiehenään oli Elendilin jälkeläinen, mutta kuninkaaksi ei ketään tituleerattu ennen Aragornia. Näiltä ajoilta on peräisin myös kontulaisten hobittien hallintomuoto. He valitsivat keskuudestaan thainin päättämään asioista - sangen demokraattinen yhteiskunta siis! Aragornin palattua valtaan hobittien itsehallinto säilyi entisellään.
Gondorin dúnedainilla meni paremmin sekä maalla että merellä kuin heidän pohjoisilla sukulaisillaan. Silti Gondorissakaan ei rappiolta vältytty. Valtakunta oli jatkuvasti enemmän tai vähemmän sodassa Sauronia ja hänen palvelijoitaan vastaan, välillä toisiaankin. Lopulta myös Gondorista hävisi kuningas, kun Eärnur otti neuvoista piittaamatta Minas Morgulista kiirineen haasteen vastaan eikä koskaan palannut. Puhdasveristä Elendilin jälkeläistä ei enää löytynyt, joten valta siirtyi käskynhaltijoille. Usean sukupolven jälkeen vallankahvassa oli Ecthelion II. Hänen palvelukseensa tuli muuan Thorongil, pätevä ja viisas mies. Paljon myöhemmin selvisi, että Thorongil olikin todellisuudessa Aragorn.
Aragorn oli jäänyt lapsena orvoksi, ja hänet vietiin Rivendelliin, jossa Elrond otti hänet pojakseen. Aika kului, ja pojasta kasvoi mies. Eräänä päivänä hän sai kuulla olevansa Elendilin jälkeläinen. Samana päivänä hän rakastui Arweniin, Elrondin tyttäreen. He joutuivat kauan odottamaan toisiaan, mutta pääsivät lopulta naimisiin ja elivät Gondorin ja Arnorin kuningasparina onnellisina elämänsä loppuun asti.
Seuraavaksi liitteissä perehdytään rohanilaisiin. Rohanilaiset - tai ensimmäisen asuinpaikkansa mukaan éothéodilaiset - olivat kaukaista sukua gondorilaisille, ja nämä kansat olivat olleet jo kauan hyviä ystäviä. Niinpä heidän päällikkönsä Eorl Nuori ei epäröinyt, kun Gondorin käskynhaltijalta Cirionilta tuli avunpyyntö sodassa villi-ihmisiä ja örkkejä vastaan. Éothéodin ihmiset olivat erityisen hyviä hevosmiehiä, ja ratsujen avulla he saivat ajettua vihollisen pois. Palkinnoksi he saivat Rohanin maan, jonka kuninkaaksi Eorl kruunattiin.
Vähän yli sata vuotta myöhemmin rohanilaisten onni kääntyi. Rohaniin tunkeutui mustanmaalaisia, eikä Gondor voinut omien ongelmiensa vuoksi lähettää apua. Ankara talvi, pitkä piiritys ja sitä seurannut nälänhätä heikensi kansaa huomattavasti, ja näistä vastuksista toipuminen kesti monta sukupolvea. Kokonaan ei Rohanin kansa tainnut nousta oikeastaan koskaan. Ystävyys Rautapihaan muuttaneen Sarumanin kanssa muuttui Théodenin aikana joksikin aivan muuksi, ja oli hilkulla, ettei Gondor jäänyt liittolaisetta Sormuksen Sodassa.
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä esitellään tässä liitteessä kääpiöt. Heidän alkuperänsä on hieman hämärä (kun tässä ei oteta lukuun Silmarillionin kertomusta), mutta varmaa on, että heitä on ollut Esiajoista lähtien. Kääpiöillä oli hämmästyttävän suuret ja mahtavat valtakunnat, jotka kestivät kauas Kolmannelle Ajalle asti. Vasta Morian mithrilin liian ahnas louhiminen suisti kääpiöiden mahtavimman valtakunnan tuhoon.
Kääpiöt perustivat pienempiä siirtokuntia Tuhkavuorille, Rautavuorille ja Ereborille. Viimeksi mainitun tuhosi Smaug, joka pysyi vuorella aina Thorin Tammikilven kuuluisan retkikunnan saapumiseen asti.
Viimeinen kääpiö, jonka annaalit mainitsevat, on Gimli Glóinin poika. Huhut kertovat, että hän olisi matkustanut rakkaan ystävänsä, haltia Legolasin mukana Kuolemattomille Maille. Jos näin on, se olisi aikamoinen yllätys: kääpiöt eivät ole kuolemattomia sen enempää kuin ihmisetkään, eikä kukaan muu heistä ole koskaan jättänyt Keski-Maata.