Vko 46: Veitsi yössä

Mattfield

Kontulainen
Veitsi yössä on kirjan tähänastisista luvuista minulle henkilökohtaisesti yksi miellyttävimmistä. Se on varsinkin kerronnaltaan poikkeava aikaisempiin lukuihin nähden.

Luvun alussa tunnelma on jopa hieman lastenkirjamainen, kun edellisen luvun Briin majatalon tapahtumista siirrytään hetkeksi Krikkoloon ja Frodon uuteen taloon, jossa Pulla Bolgerin valtaa kauhu, sillä yön saapuessa saapuvat myös Mustat Ratsastajat. Olen ihmetellyt Nazgûlien toimintaa talon luona, sillä nopean toiminnan sijaan Nazgûlit ryhmittyvät siten, että yksi odottaa ovella ja yksi talon molemmilla sivuilla takaoven jäädessä täysin vartioitta. Siinä ryhmityksessä Nazgûlit odottavan yön kylmintä vaihetta ennen aamun sarastusta ja kas kummaa, murtautuessaan lopulta taloon on Pulla Bolger paennut naapuriin ja Bukinmaassa törähtää torvet soimaan hälytyksen merkiksi!

Tapahtumat palaavat nopeasti takaisin Pomppivaan Poniin ja hobitit Konkarin opastamana lähtevät vaeltamaan kohti Viimapäätä. Edellisissä luvuissa tapahtumat ovat pääosin keskittyneet lyhyelle aikavälille (luku per päivä), mutta nyt matkataan viikon verran metsiköissä, Sääskivedensoilla ja karuilla erämailla kohti Viimapäävuorta varsin nopeasti. Kerronnassa keskitytään pääosin kuvailemaan luontoa, mutta siinä sivussa lukija saa Konkarista paljon tietoa epäsuorasti. Hän muun muassa osoittautuu varsin oppineeksi historian tietäjäksi ja puhuu Bilbo Reppulista yllättävän tuttavalliseen sävyyn Samin runoilujen yhteydessä.

Viimapäävuorelle saavuttaessa aika jälleen hidastuu ja tapahtumia käydään lävitse yksityiskohtaisemmin. Vuorelta paitsi näkee kauas niin samalla se on myös erittäin altis paikka vihollisen silmille. Seurue on liian varomaton ja vihollinen huomaa heidät. Olen miettinyt, että ottiko Konkari tarpeettoman riskin johdattaessaan seurueen Viimapäävuorelle? Hän tietysti toivoi seurueen törmäävän Gandalfiin siellä, mutta toivo ei alunperinkään tapaamiselle ollut suuren suuri. Ehkä olisi ollut parempi vain ohittaa koko vuori ja yrittää pysyä pahansuovien katseiden ulottumattomissa.

Pohdin jonkun aikaa sitä, mistä luku on oikein saanut nimensä. Englanninkielistä painosta en ole vielä näin pitkälle lukenut, joten ainakin suomenkielisen käännöksen mukaan uskon nimen viittaavan luvun viimeisen yön tapahtumiin. Miekoista puhutaan luvun aikana aiemminkin, mutta veitsen omistaa luvussa ainoastaan yksi viidestä Viimapäälle saapuneesta Nazgûlista – Se, joka pistää Frodoa joko veitsellä tai toisessa kädessä olevalla miekalla suoraan vasempaan olkapäähän. Todennäköisemmin kuitenkin veitsellä, sillä muutenhan luvun nimi tuntuisi perin oudolta valinnalta.

Kaiken kaikkiaan tempoltaan erittäin vaihteleva ja kerronnaltaan moniulotteinen luku, jossa tietoa Konkarista saa paljon hän joka tiedon noukkia osaa. Lisäksi lukija tietää nyt, että Mustia Ratsastajia on vähintään viisi, ehkä enemmänkin. Luku jättää jälkeensä myös suuren kysymyksen, sillä miten käy Frodolle, Sormuksen viejälle, jota on haavoittanut vihollisen ase!?
 
Enkkupainoksessa luvun nimi on tosiaankin knife in the dark, ja se on kaiketi suoraan siitä viimeisen yön Frodon haaverista. Mielestäni se kohta jossa Aragorn kertoo muinaistaruista on jotenkin ihana, se tuntuu oikeasti tapahtuneelta eikä vain joltain minkä Tolkien olisi kirjoittanut täyttääkseen muutaman sivun. Mikäli tajuatte tästä hämärästä selityksestä yhtään mitään. Millaista ääntä skikirikittäjät pitävät? Niin kuin koväänistä heinäsirkan siritystä ja liitutaulun raapimista haarukalla yhdistettynä?
 
Krikkolon tapahtumissa ihmetyttää myös se minkä takia Mustat Ratsastajat odottavat aamun koittoa edeltävää yön kylmintä hetkeä. Eikö Mustien Ratsastajien olisi jopa parempi hyökätä keskellä yötä pimeimpään aikaan. Ehkä tämä aavemainen odotus ja kylmin hetki ovat olleet kirjallisesti hyvä ratkaisu. Usein käytännössä tehokkain toiminta on aika suoraviivaista ja sen kuvaaminen sopii realistiseen tyyliin. Sama tilanne Viimapään kohdalla. Aragornin johtama hobittiseurue on kuin vihollisalueella etenevä sissiryhmä. Silloin esim. yöpymispaikaksi valitaan kuin mikä tahansa muu sattumanvarainen syrjäinen paikka. Tosimaailmassa hobitit olisivat jääneet hyvän matkan päähän suojaan ja Aragorn olisi tehnyt nopean tiedustelun Viimapäälle. Yöpyminen olisi järjestetty kuten aikaisempinakin öinä, syrjäisessä erämaassa, paikassa joka ei mitenkään erotu lukuisista muista paikoista. Varsinkin kun mukana oli Sormus joka houkuttelee Mustia Ratsastajia, olisi ollut syytä pysyä kaukana tiestä. Viimapään huipulla Sormus on tainnut säteillä ympäristöön kuin ilmailun radiomajakka. Olisihan Viimapäällä voinut myös olla yksi päivystävä Musta Ratsastaja tulijaa vastassa.

Myös se ihmetyttää, että tuli sytytetään ennen kuin tiedetään ovatko Mustat Ratsastajat huomanneet matkalaiset. Viimapää oli korkea paikka, sinne ei kiivetty hetkessä. Olisin seurannut Mustien Ratsastajien liikkeitä, tarvittaessa Aragorn olisi hiipinyt lähemmäksi tiedustelemaan ja hobitit olisivat jääneet takarinteeseen suojaan. Huipulle olisi tehty valmiiksi kokko jossa on paljon kuivaa sytykettä ja joka olisi voitu sytyttää nopeasti mikäli Ratsastajat huomaavat Sormuksen, pako ei onnistu ja joudutaan taistelemaan. En myöskään ymmärrä miksi Viimapäältä ei voinut vetäytyä pohjoispuolta siinä vaiheessa kun huomataan, että tiellä on useampi Musta Ratsastaja. Tuskin vetäytyminen Viimapään suojassa olisi houkutellut Ratsastajia sen enempää kuin oleilu huipulla.

Useinhan esimerkiksi elokuvissa käy niin, että katsoja ihmettelee miksi juuri tuonne on pakko mennä, että sehän on tietysti juuri se vaarallinen paikka. Näin on Viimapäänkin tapauksessa ja näin on saatu haluttu kohtaaminen Mustien Ratsastajien kanssa. Kyllähän Aragorn toteaa olleensa varomaton eli oli arvioinut vaaran väärin. Ehkä Aragorn toivoi tai arvioi, että edeltävien päivien aikana Mustat Ratsastajat ovat hajaantuneet laajemmalle alueelle etsimään hobitteja. Olihan varmasti huonoa onnea, että paikalle sattui peräti viisi Mustaa Ratsastajaa.
 
Eiväthän hobitit ja Aragorn olleet huipulla yöpymässä ja nuotiota pitämässä vaan paljon alempana länsirinteellä olevassa painanteessa, mahdollisimman hyvässä näkösuojassa. Huipulla pistäydyttiin vain tähystämässä ja tutkimassa, josko Gandalf olisi jättänyt merkkejä itsestään, jotta Aragorn saisi kokonaiskuvan tilanteesta ja voisi suunnitella jatkoa sen mukaisesti.
 
Osaako joku vastata miksi "tuli on ystävämme erämaassa", tai siis juuri sillä hetkellä kun piilossa pysyminen pimeässä on kaikkein tärkeintä? Tulen sytyttäminen vaikuttaa vähän omituiselta, vai pelkäävätkö ratsastajat veden lisäksi myös tulta? Kuitenkin olisi ehkä ollut parempi olla tekemättä nuotioita..
 
Kyllä, ratsastajat pelkäävät tulta. Sikäli siis ihan looginen veto Aragornilta pitää tuli palamassa jonkinlaisena toivonkipinänä siltä varalta, että ratsastajat hyökkäävät leiriin. Ratsastajilta ei pimeä suojaa, ne aistivat muita(kin) asioita kuin niitä jotka valo paljastaa. Tässä tapauksessa varmaan kaikkein vahvimmin Sormuksen läsnäolon.
 
Ovatko mustat ratsastajat ylipäätään niin vaarallisia kuin minä ne kuvataan? Konnussa ne kulkevat aivan Frodon ohi ja pelkäsivät jokivettä, Krikolossa ne toimivat erikoisesti, Pomppivassa Ponissa hyökkäävät vain ikkunoista ja jättävät talon muut osat tutkimatta. Erämaassa niitä nähdään harvoin ja Viimapäällä Aragorn ajaa viisi niistä tulen avulla pakoon. Jo veden ja tulen pelko tekee niistä varsin heikkoja. Toki ne hobiteille ja tavallisille miehille ovat vaaraksi, mutta entä samoojille tai haltioille tai varsinkaan joukolle samoojia tai haltioita?

Tässä luvussa tulee esille Keski-Maan luonto. Mitä te ymmärrette kartan valkeilla alueilla? Briin lähellä on monta mielenkiintoista kohdetta: Vanha metsä ja Hautakerot lännessä, jokin Etelän ylänkö etelässä ja Aarnimetsä, Sääskisuo sekä Viimavaarat koillisessa. Sen sijaan niiden ympärillä seutu on valkoista. Erilaisia vuoria ja kukkuloita kartalta löytyy, mutta sääskisuo on yksi harvoista soista. Matkalla Konnusta Rivendelliin tie kulkee kolmen metsän vierestä: Vanha metsä, Aarnimetsä ja Peikkokorpi. Kaikki ovat pieniä ja muinaisia. Siksi itse olen kuvitellut kartalle merkityn vain erityisiä metsiä. Muut alueet olisivat tällä seudulla "tavallista" metsää, sillä ajatus valtavista autioista puuttomista erämaista on vain liian outo.
Lisää valkoisesta kartasta voi lukea Taivaansuden blogista
 
Kartan valkeilla alueilla on mielestäni epämääräistä metsää ja puuttomia aromaisia paikkoja joissa tietysti saattaa kasvaa muutama puu. Eli jaan Olórinin näkemyksen.
 
Useinhan esimerkiksi elokuvissa käy niin, että katsoja ihmettelee miksi juuri tuonne on pakko mennä, että sehän on tietysti juuri se vaarallinen paikka. Näin on Viimapäänkin tapauksessa ja näin on saatu haluttu kohtaaminen Mustien Ratsastajien kanssa.

Niin kirjassa, elokuvassa kuin roolipelissäkin. Hahmot ovat raiteilla, joilta poikkeaminen olisi tuhoisaa draamalle.
 
Totta, en tehnyt eroa huipun ja majapaikan välillä. En välttämättä pidä rinteen notkelmaa sen parempana yöpymispaikkana. Olisiko huipulta löytynyt parempi paikka puolustautua? Ainakin Gandalf puolustautui siellä. Joku Musta Ratsastaja olisi joka tapauksessa saattanut kiivetä huipulle "aistimaan" ympäristöä joten rinteitä ei voinut pitää turvallisina. Lisäksi, jos Ratsastajat kavahtavat tulta, he todennäköisesti myös aistivat sen helposti.

Joka tapauksessa Viimapää oli juuri sellainen merkittävä kohde laajalla alueella jota sissitaktiikassa tulee erityisesti varoa, jos haluaa pysyä huomaamattomana. Lisäksi tiedustelu ja vartiointi laiminlyötiin pahasti, jotta voitiin kertoa tarinoita nuotion ympärillä. Leiriin ei missään tapauksessa saa päästää hyökkäämään yllättäen, varsinkin kun tiedetään, että vihollinen on aivan lähistöllä. Vartioinnilla ja tiedustelulla olisi pitänyt selvittää esimerkiksi kuinka pitkälle Ratsastajat toivat ratsunsa. Jos ratsut jätettiin etäälle, olisi pako ollut vaihtoehtona vielä aika viime vaiheessa. Mustat Ratsastajat tuskin olisivat lähteneet jalan pitkään takaa-ajoon ja jättäneet ratsunsa tien varteen.

Tässä oltiin selvästi vielä enemmän retkellä kuin täydessä hälytystilassa. Aragornilla tuskin olisi ollut vaikeuksia toimia tilanteen vaatimalla tavalla mutta ehkä hän pyrki antamaan hobiteille pehmeän laskun kovaan todellisuuteen mikä sitten kostautui. Aragorn varmasti suhtautui aluksi hobitteihin vähän kuin lapsiin ja hobitit olivat jo joutuneet koville. Aragorn varmasti halusi suoda vähän mukavammat oltavat kuin oli turvallista.
 
Seitsemän päivän vaellus Briistä Viimapäälle Aragornin johdattamaa reittiä tekee noin 166km. Tässäpä aikamoiset päivämatkat lyhyille hobitinjaloille. Karttakirjasta katsoin ja jos en nyt kiemuraisesta polusta ihan kilometrin päälle laskenut niin päivämatkat ovat suunnilleen näin:
Kaksi ensimmäistä päivää taivallettiin metsäpolkuja 32km ja 20km matkat. Metsässä oli varmasti vielä melko helppo kulkea ja puut antoivat suojaa. Kolmantena päivänä päästiin päivän päätteeksi niittyjen ja arojen (ne kartan valkoiset alueet) kautta suolle, taivalta kertyi jopa 30km ja neljäntenä päivänä seurue tarpoi 20km pelkästään suolla (kuormaponi mukanaan). Suo päättyi viidennen päivän aikana jolloin matka eteni noin 21km. Kuudentena päivänä 21km matka oli hyvin pitkälle maaston kohoamista ja vähittäistä nousua viimavuorille. Seitsemäntenä päivänä otettiin suunta kohti etelää ja matkaa jatkettiin 22km rinnettä myötäillen kohti Viimapäätä. Hobitit ovat oikeasti sitkeää väkeä, kun tämmöisenkin pätkän tarpoivat ja tässähän päästiin vasta alkuun. Lisää kilometrejä ilman ponikyytiä oli tiedossa. Ei Konkari suotta arvioinut Briissä hobittien voimia ja rohkeutta lähteä tälle polulle.

Matkalla ei tapahdu mitään kummallista ja siksi onkin aika keskittyä kuvattuun kulloisenkin päivän maisemaan. Matkalla näkyy yksi kettu, kaksi oravaa ja joitakin lintuja. Maisema muuttuu vähitellen karummaksi, mikä on selvää kun aletaan nousta vuoren rinteelle. Puista ei ole enää suojaksi ja siksi Konkari päättikin lähtestyä Viimapäätä pohjoisen suunnasta, eikä etelästä jossa kulkee tie. Mustat ratsastajat olivat kuljeksineet tiellä ristiin rastiin lähitienoilla jo muutaman viikon ja kauemminkin. Nyt ne tiesivät nyt Sormusta kantaneen hobitin jättäneen Konnun ja Briin, eikä suunta ollut enää länsi. Jäljelle jäävät kolme muuta ilmansuuntaa, joihin ratsastajat nyt hajaantuvat ja palaavat aika ajoin uudelleen Viimapäälle. Varhain viidennen päivän aamuna, eli yönä jolloin seurue yöpyi keskellä suotaivalta, Konkari ja Frodo näkevät hieman ennen aamunkoittoa valonäytelmän Viimapään suunnasta. Tässä toistuu toisen kerran se seikka, että Mustat ratsastajan, Sormusaaveet ovat aktiivisia juuri yön kylmimmällä hetkellä ja pimeimmällä hetkellä hieman ennen aamunkoittoa. En ole tähän kiinnittänyt ennen huomiota, mutta tässä luvussa tämä seikka tulee esille kaksi kertaa.
 
Last edited:
Hyviä pointteja, Rohanin ratsastaja. Fairy Talen laskelmien perusteella voi kuitenkin miettiä, kuinka näännyksissä hobitit mahdollisesti jo olivat Viimapäälle päästyään ja kuinka hyvin tai huonosti sen seurauksena viisihenkisellä porukalla olisi ollut mahdollista järjestää tehokas vartiointi- ja tiedustelutoiminta läpi yön. Kyse ei ehkä ollut niinkään Aragornin suojelevasta suhtautumisesta kuin ikävien tosiasioiden sanelemasta välttämättömyydestä.

Edelleen käsittääkseni Viimapäälle tultiin nimenomaan siksi, että sieltä näkee kauas, ja koska pieni toivonkipinä Gandalfin tapaamisesta siellä eli edelleen. Aragorn halusi myös käsittääkseni päästä joko takaisin tielle tai ainakin sen eteläpuolelle Viimavaarojen itäpuolen mahdottomaan maastoon pyrkimisen sijaan.
 
Mustien Ratsastajien vaarallisuudesta. Ne tuntuvat jatkuvasti tekevän joitakin arviointivirheitä taktiikoissaan ja jopa sähläävän. Jossain edellisistä luvuista taidettiin mainita, että niiden vaarallisin ase on pelko. Tässä vaiheessa niistä ei vielä liikaa tiedetä, mutta jos mennään hieman, tai aika paljon, asioiden edelle, niin sanoisin niitä äärimmäisen vaarallisiksi, koska niitä ei elävä mies voi tappaa ja kun miettii, mitä itselle saattaa käydä, kun miekalla niitä yrittää hutkia, niin niitä vastaan taistelu tuntuu järjettömältä.

Ja Aragornin toimintaa täytyy puolustella seuraavilla. Hän otti tietoisen riskin mennä Viimapäälle, siinä toivossa, että Gandalf olisi siellä tai, että siellä olisi viesti. No viesti oli, mutta en näe siitä olleen yhtään mitään, hyötyä. Eli riski ei kannattanut, mutta ei sitä voi suoraan tuomita. Toiminta Viimapäälläkin oli järkevän rajoissa. Aragornilla kuitenkin oli tietoa Nazguleista ja hän tiesi niiden vaarallisuuden, joten ei missään tapauksessa halunnut jättää hobitteja yksin. Ja koska Viimapäälle oltiin päätetty mennä, oli niiden tultava mukaan. Varomattomuuteen vuoren laella ei ole kyllä syytä. Leiriytyminen vuoren rinteelle on perusteltavissa sillä, että Gandalf sanoin "älä koskaan liiku yöllä" tai vastaavaa. Ja olihan siinä vaiheessa jo varsin myöhä. Toisaalta olisi voinut ensin nukkua yön syrjemmässä ja sen jälkeen vasta tutkia Viimapää ja jatkaa matkaa, mutta siinä olisi menetetty aikaa ja vietetty pitkä tovi siirtymättä, mikä lisäisi paljastumisen todennäköisyyttä. Ja kun paljastumisen mahdollisuus huipulla oli jo suuri, kannatti mielestäni tehdä tuli saman tien, koska kunnon puunkarahka, vaikka kuiva olisikin, ei syty enää siinä vaiheessa, kun Nazgul on hyökkäysetäisyydellä, eikä pienellä risulla kuvitellakseni tee juuri mitään Nazgulia vastaan. Eli mielestäni perusteltuja päätöksiä, vaikkakin ehkä vääriä sellaisia. Kaiken lisäksi ehkä vielä lumivyörymäisiä, ensimmäisen huonon riskiarvion takia jouduttiin monta kertaa valitsemaan kahden huonon vaihtoehdon väliltä. Että vielä en kutsuisi pyöveliä.
 
Olenko oikeassa että Gandalf painui pää kolmantena jalkana Rivendelliin heti hyökkäysyön jälkeen? Vai jäikö hän haahuilemaan ympäriinsä ja johtamaan mustia ratsastajia harhaan mikäli nämä sattuisivat seuraamaan häntä? Hobittien sitkeyttä on tosiaan pakko arvailla.. ja miten ihmeessä he pärjäsivät suolla ponin kanssa? Tunteeko Aragorn maaston niin hyvin että voi lähteä johtamaan neljää hobittia ja yhtä ponia suolla? Taatusti tuntee. Kuitenkin, oliko suo suhteellisen kuivaa eikä mitään suonsilmäkkeitä täynnä olevaa hetteikköä? Vai johtiko Aragorn niin että jokainen uhkaava hetteikkö ja silmäke tuli turvallisesti kierrettyä?
 
Sivuhuomautuksena. Jännä, miten eti kulmasta leffa ja kirja katsoo tapahtumia. Kirjaa lukiessa Konkari oli konkari vielä loppuun asti vähän niin kuin hobiteille, mutta leffaa on tullut katsottua sen verran enemmän että siitä on tullut Aragorn minulle. Tietysti siihen vaikuttaa myös se, että on tutustunut kyseiseen maailmaan ja sen historiaan paljon kokonaisvaltaisemmin.
 
Jos kartasta katsotaan mihinkä suuntaan Briistä lähdetään, kun suuri yleisö lähtöä seuraa, niin Konkarin valinta on ihan järkevä. Tieltä täytyy päästä pois niin livahdetaanpa ensin pohjoisen erämaihin, koska siellä on tiheää metsää ja suota, johon harva haluaa lähteä seuraamaan ketään. Välissä (no sen viikon tarpomisen jälkeen) on sopivasti Viimapää, jonka jälkeen matkaa voidaan jatkaa tien eteläpuolella, vaikka olenkin kuvitellut tuon maaston hieman avoimemmaksi ja suojaamattomammaksi, jotta siellä voisi päivätolkulla pysytellä kunnolla piilossa. Soita on eri tyyppisiä ja elokuvan suokuvaukset ovat aika hyviä kertomaan niistä. Kulkureitti täytyy kävellessä etsiä ja suuria vajottavia silmäkkeitä joudutaan kiertämään. Voi olla, että välillä tarvotaan lähes polvenmittaa lillussa, mutta kaikilta kohdin suokaan ei sen enempää upota. Poni pärjää neljällä koivellaan varmasti ihan hyvin, kun ei tämän enempää uppoa.

Seurueen valitsema kuopantapainen on ainoa suoja, joka muuten paljaassa maastossa tulee kysymykseen. Ylärinteiltä on valoisalla helppo nähdä alempana liikkuvia hahmoja. Olen kuvitellut alueelle joitakin kitukasvuisia pensaita ja isoja kivenlohkareita, jotka hiukan suojaavat paikkaa. Leiripaikan lähellä virtaa myös vettä juotavaksi. "Kuoppa" on kuitenkin samoojien keskuudessa tunnettu leiripaikka ja sinne oli kuivia polttopuitakin seuraavaa varten jätetty, joten ei se aivan suorassa näköyhteydessä Viimapään kivikehään voi olla. Pieni notkelma tai "kuollut kulma" siinä on oltava. Näin tämä maisema on omaan mieleeni piirtynyt.
 
Last edited:
Täytyy yhtyä Rohanin ratsastajan moitteisiin. Leiriytyminen kuoppaan, jota käytetään yleisesti tuntuu huonolta ajatukselta. Jos halutaan pysyä piilossa, pitäisi paikan olla satunnaisempi. Varsinkin sen jälkeen, kun oli viitteitä mustien ratsastajien käynnistä siellä. Jos se oli vielä Viimapäälle vievän polun tapaisen luona, sinne oli helppo löytää. Ehkä Aragorn ajatteli hobittien olevan liian uupuneita, mutta vartioinnin unohtaminen ja tarinan kertoilu eivät saa tulla kyseeseen, kun vihollisen hyökkäys on odotettavissa.

Ylipäätään Viimapäälle hakeutumisen järkevyys on kyseenalaista. Mitä sieltä oli nähtävää? Musta ratsastaja matkaamassa tiellä? Silloin olisi pitänyt olla paljon varovaisempi (kuten Aragorn myöntääkin). Ehkä halu löytää Gandalf oli sillä hetkellä heikkous Aragornille, kun Gandalfin viestistä ei edes ollut mitään varsinaista hyötyä. Hänen kaltaisen kokeneen samoojan olisi pitänyt tietää, että ylhäältä heidät on helppo huomata. Jos heidän olisi ollut tarkoitus etsiä huomattavaa sotajoukkoa, Viimapäälle kiipeäminen olisi ollut perusteltua. Mutta muutaman ratsastajan havaitseminen on vaikeampaa, ja niiden liike niin nopeaa, ettei siitä olisi pitemmän päälle paljon hyötyä ollut. Jos tarkoitus oli pyrkiä tien yli, olisivat ratsastaja ehtineet vaikka minne ennen hobittien ehtimistä tielle seuraavana päivänä. Tien ylittäminenkin olisi ollut parempi tehdä jossain satunnaisessa paikassa.
 
Itse taas näkisin että uupuneille hobiteille tarinointi ja ajatusten muualle saanti oli siksikin ihan järkeenkäypää, kun voi antaa uupuneena ajatuksen laukata pois ympäröivästä maasta ja sitä myöten saada niin mielen kuin sitä myöten ruumiillistakin virkistystä kuitenkin jokseenkin odotettua hyökkäystä ennen. Ja ihan varmasti Aragorn on pitänyt vahtia tarinaa kertoessaankin, mutta kun ei ole paljoa vaihtoehtoja päästä tilanteesta livistämään niin somempi on ollut leiriytyä voimia keräämään ja tulen 'suojassa' värjöttelemään ja lämmittelemään. Hyökkäyshän tuli kuten odotettua, mutta oltiinpahan tulen äärellä ja nähtiin edes jotain kuin että oltais kyhjötetty pimeässä ja odotettu iskua mikä olisi tullut joka tapauksessa ja oltaisiin oltu vielä pahemmin pallo hukassa kun mitään tai ketään ei juuri näe. Viisautta siis näen Aragornin toimissa leiriytyessä, Viimapään huipulla uteliaisuus tapahtumiin vei liiaksi huomion joka taas heidät paljasti.

Mutta mainio luku kyllä kaikkineen heti Bukinmaan tapahtumista lähtien. Tätä on odotettukkin.
 
Viimeaikaisia (pitkästyttäviä) pohdintojani liittyen erityisesti tähän lukuun:

Sormusaaveet
Konkari ei usko näiden hyökkäävän Pomppivaan Poniin Merrin kysyttyä asiasta. Perusteluna:

Eikä se ole niiden keinoja. Pimeässä ja autiossa paikassa ne ovat vahvimmillaan; Ne eivät hyökkää avoimesti taloon jossa on paljon valoa ja väkeä – eivät ennen kuin viime hädässä, eivät niin kauan kuin Eriadorin pitkät peninkulmat ovat vielä edessämme.

Ilmeisesti siis aaveiden kyvykkyys on varsin heikkoa näin kaukana Mordorista. Samaan hengenvetoon Konkari toteaa, että niiden voima perustuu kauhuun. Myöhemmin Viimapäällä mainitaan myös:

Ne eivät itse näe valon maailmaa samalla tavalla kuin me, mutta meidän hahmomme heittää niiden tajuntaan varjon jonka vain keskipäivän aurinko hälventää; ja pimeydessä ne aistivat monia merkkejä ja muotoja, jotka ovat meiltä salattuja; silloin niitä tulee pelätä eniten.

Näiden nojalla tuntuisi minusta varsin perustellulta, että aaveet joutuvat odottamaan yötä – ensinnäkin löytääkseen uhrit (pelkoa haistellen?) – ja sen pimeintä hetkeä, jotta hyökkäys voi onnistua toivotulla tavalla. Mikä sitten on se toivottu hyökkäyksen lopputulos, ehkä Sormuksen siirtyminen sormuksenviejän sormeen? Tuossa tapauksessa saattaisin ehkä nähdäkin aivan hyvänä strategisena vetona aaveilta jättää Krikkolossa takaovi vartiotta; Yön kylmimmällä hetkellä, kun heidän pelkoa lietsova voimansa tms saa toimia vapaimmin, olisi ehkäpä oivallisin tilanne pakottaa sormuksenviejä yrittämään pakoa turvautuen Sormuksen tarjoamaan "näkymättömyyteen", joka sitten aaveille tarkoittaisikin sen sijaan nimenomaan parempaa näkyvyyttä – vielä yön kylmimmän hetken tarjoamaa vapauttakin vapaampaa väylää heidän omintakeisen voimansa käytölle. Ja toisaalta mikäli mökissä ei olisikaan sormuksenviejä – kuten ei ollut – niin tämän pakeneminen on sitten aivan se ja sama; Sormusaaveet lienevät joka tapauksessa suorittamassa annettua tehtävää, eivät tyydyttämässä mitään alkukantaista verenhimoa.

Tästä minulla sitten heräsi mielikuva, että saattoipa Konkari – tulkinnasta riippuen – tehdä varsin erinomaisiakin valintoja Briistä lähdön jälkeen. Esimerkiksi hobittien ajatusten vieminen muualle tarinoinnilla tuntuisi minusta hyvältä idealta; Sen lisäksi, että pelon lieventäminen todellisen maailmamme realiteetit huomioiden lieni järkevää, niin ehkäpä tuon voisi ajatella olevan myös varsin hyvä keino peittää heidän näkyvyyttään aaveilta (jos ajattelee aaveiden voimaa tämän minun tulkintani kautta). Tällainen tuli erityisesti mieleeni, kun tarinointi onnistuu loppuun saakka rauhallisissa merkeissä, mutta välittömästi sen loputtua Frodo joutuu kauhun valtaan, ja aaveet löytävät paikalle alta aikayksikön. Tämä ei voinut olla luomatta mielikuvaa aaveista nuuskimassa ympäristöä 'pelon ulottuvuudessa', jossa yön kylmimmällä hetkellä toiminta on vapaimmillaan ja hobittien piiloutuminen silloin mahdollista ainoastaan täysin pelottomina.

Miksi sitten Viimapäälle piti ylipäätään mennä, pelkän Gandalfin toivossako? Eräs hieman kaukaa haettu ajatus minulle tuli, kun Konkari mainitsi, että mustat hevoset näkevät, ja Ratsastajat voivat käyttää ihmisiä ja muita olentoja vakoojina. Tietysti kukkulan huippu on huono valinta hevostenkin näkökykyä vastaan, mutta muilta osin sitten mieleen kuitenkin hiipii ajatus: Jos haluan suojautua ratsastajien hyökkäykseltä, niin mihin menen? No kaikista korkeimmalle paikalle. Tämä ei ehkä ihan reaalimaailman tapaan toimi tässä tilanteessa, mutta jotain sen tapaista mietin, että ilman hevosia aaveilla ei ole Viimapäällä yhtään valon maailmassa näkeviä silmäpareja; Joutunevatko ehkä sen johdosta odottamaan sitä lyhyttä yön kylmintä hetkeä ylipäätään löytääkseen uhrinsa? Tällöin voisin ajatella niille jäävän vähemmän aikaa toteuttaa hyökkäystään voimakkaasti. Frodohan ikään kuin löytää – vähän mielestäni yllättäenkin – voimaa vetää Sormus pois sormesta, niin jotain tämän suuntaista tulin mietiskelleeksi sen perusteluksi; Eli jos riittävä synkkyys aaveiden suurimmalle voimalle loppuikin lyhyeen, ja yhdistettynä Konkarin tulenkäyttöön ei ihan riittänyt saamaan Sormusta pysymään Frodon sormessa.

Nob ja Bob

Niin oliko se Bob nyt sitten hobitti vai kenties ihminen? Yhdessä aiemmassa luvussahan Nob kuvailtiin Hobitiksi, mutta Bobista ei kovin kuvailevia mainintoja löydy. Taisi olla esitetty esimerkiksi ajatus, että Bob voisi olla ihminen, koska ihmiset haluaisivat mielummin palvelua omanlaiseltaan palvelijalta ja että ihmisen olisi helpompi esimerkiksi kantaa ihmisten suurempia oluttuoppeja. En tätä mahdollisuutta kiistä, mutta jälkimmäiseen ajatukseen en kovin helposti saata yhtyä. Jos kyse olisi kääpiöistä – kuten nyt ei ole – niin ennemminkin olisin valmis ostamaan ajatuksen, että mitä pienempi kääpiö, sitä suurempi tuoppi. Nobin vietyä hobiteille ruokaa mainitaan myös, että he tyhjensivät jo suuria olutkolpakoita. Ehkä tästä voisi saada ajatuksen, että rankan matkan tehneille hobiteille tuotiin nyt olutta ihan ihmisten suurissa kolpakoissa, mutta itse jotenkin ennemmin taipuisin sellaisen ajatuksen puoleen, että kaikki juovat oluensa kyllä yhtäläisen suurista tuopeista – ellei sitten jossain muualla kirjassa mainita jotain tämän kanssa ristiriitaista (?).

Samassa yhteydessä Nobista sanotaan hobittipalvelija; Tarkoittaneeko tämä, että Nob on hobitti joka palvelee vai hobitteja palveleva palvelija? Se että Nobia on katsottu tässä tarpeelliseksi sanoa hobittipalvelijaksi, toisi alleviivatuista vaihtoehdoista ensimmäisessä tapauksessa mieleeni ajatuksen, että Bob saattaisi hyvinkin olla ihminen; Toinen palvelija on hobitti – työnantajastaan poiketen –, ja toisesta jää sitten mainitsematta, koska hän on ihminen työnantajansa tapaan. Jälkimmäisessä tapauksessa sitten jotenkin kallistuisin taas ehkä ennemmin sen puoleen, että Bob voisi hiukan todennäköisemmin olla hobitti; Kahdesta samanlaisesta palvelijasta – kahdesta hobitista – toinen palvelee ihmisiä ja toinen hobitteja, joten on tehty ero näiden välille kertomalla hänet, Nob, hobittipalvelijaksi, sillä hänen aiempi kuvalemisensa hobitiksi ei vielä tehnyt minkäänlaista eroa hänen ja Bobin välille molempien ollessa hobitteja.

Bobin ihmisyyttä sitten taas mielestäni ehkä puoltaisi myös hänen pääasiallinen toimenkuvansa; Pilttuussa hänen tulee kyetä hoitamaan niin hobittien poneja kuin täysikasvuisen kokoisia ihmisten hevosiakin. En sano ettei tämä hobitilta voisi onnistua, mutta hieman tämä mielestäni kallistaisi vaakaa ihmisen puoleen.

Sitten päästäänkin lopulta tämän luvun kohtaukseen, jossa Sam saa Nobilta ja Bobilta läksiäislahjaksi omenan, jonka jälkeen tämä siteeraa ilmeisen tunnettua sananlaskua omenoista matkan päällä ja piipusta tauoilla. Ilmeisesti tämä sananlasku ja hobittien taipumus omenoista pitämiseen on siis ollut tuttu sekä Nobille ja Bobille. Tämähän ei varsinaisesti kovin paljoa sano, Bob varmaan on halunnut yhtyä hauskaan lahjaan oli hän hobitti tai ihminen. Mutta jos Bob olisi ollut ihminen, en olisi myöskään pitänyt ihan niin kummallisena hänen mahdollista poisjättäytymistään lahjasta, kuin jos hän olisi hobittina niin tehnyt.

Ja itseasiassa vielä sittenkin takaisin tilanteeseen, jossa Frodo lauloi pöydällä. Laulussa puhutaan esimerkiksi kissasta, joka juovuksissa soittelee viulua ja mitä lie, tapahtuipa ympärillä mitä hyvänsä. Muut eläimet kuuntelevat ja ovat ympärillä; Kissa johtaa tilannetta. Isäntä käskee Kuu-ukkoakin vissiin häipymään, mutta kissa se senkun vain soittelee miten mieli tekee. Ja tämähän taisi olla muistaakseni Bilbon sepittämä tahi muistiin painama/kirjoittama. Eli Bilbo – hobitti – näki mielekkääksi pitää arvossa laulua, jossa kaikista itsenäisimpänä toimijana voisi ehkä nähdä kissan. Laulun jälkeen yleisöstä sitten huudetaan, että Bobin pitäisi opettaa oma kissansa soittamaan viulua; Bobilla on siis kissa. Mutta voisiko Bilbon arvostusta tätä laulua kohtaan pitää edes pienenpienenä osoituksena siitä, että hobiteille ei ehkä olisi ainakaan tunnusomaista pitää kissaa sopivana eläimenä lemmikiksi – jonkun toisen määräiltäväksi? Tällöin kissa sopisi paremmin ihmis-Bobille.
 
Redditissä tuli vastaan hauska teoria, jonka mukaan Nob ja Bob ovat sama henkilö, joka huijaa
Voivalvatilta tuplapalkkaa. :grin:

Think about it:
We never see both Nob and Bob at once. The first time we meet Nob, the Hobbits have just arrived at the Pony and Barliaman calls for him. When he arrives, Butterbur says:
"Where's Bob? You don’t know? Well, find him! Double sharp! I haven’t got six legs, nor six eyes neither! Tell Bob there’s five ponies that have to be stabled. He must find room somehow.’ Nob trotted off with a grin and a wink."
*Nob trotted off with a wink"
He winks at his fellow hobbits knowingly. As all Hobbits are naturally greedy little tricksters, he knows that they'll immediately see through his scam and give him props for it later.
When the decent man attempts to make right the irresponsibility or complicit crime of Nob, (the ponies being run off, or sold to Ferny's goons), he once again has no idea where Bob is, because Bob doesn't exist:
"As for other animals, horses or ponies for draught or what not, there are very few of them in Bree, and they won’t be for sale. But I’ll do what I can. I’ll rout out Bob and send him round as soon as may be."
Bob is always missing when he should be present, doing his job. But he never is, because it's just Nob changing clothes.
 
Ylös