Vko 46: Veitsi yössä

Tämä ei voinut olla luomatta mielikuvaa aaveista nuuskimassa ympäristöä 'pelon ulottuvuudessa', jossa yön kylmimmällä hetkellä toiminta on vapaimmillaan ja hobittien piiloutuminen silloin mahdollista ainoastaan täysin pelottomina.

Tämä ajatus siitä että sormusaaveet erityisesti aistivat kohteidensa pelon, on kiinnostava ja jollain tavoin sopisi siihen (ei kovin voimalliseen) kuvaan minkä niistä Sormuksen ritareista saa. Muuten tuo kylmin hetki juuri ennen auringonnousua tarjoaa rinnastuksen Stokerin "Draculaan"; siellähän kerrotaan että vampyyrien voimat esim. muodonmuutoksiin ovat keskiyön ohella suurimpia juuri auringonlaskun ja -nousun hetkillä. Toisaalta tuo hetki ennen aamunkoittoa tarjoaa muutenkin dramaattisia mahdollisuuksia: esim. (Sormuksen ritareihin verrattuna huomattavasti bodatumpi) Noitakuningas ratsastaa Minas Tirithin portinkaaren ali kohtaamaan viimeisen jäljellejääneen vastustajan, Gandalfin, juuri kun kukko laulaa lähestyvän aamun merkiksi.

Tiettyjen ajankohtien lisäksi myös tietynlaiset paikat toistuvat Sormusten herran huipentumakohdissa. Gandalf käy ehkä tarinan kovimman taistelunsa (balrogia vastaan) Zirakzigilin huipulla. Viimapään huipulla Gandalf on pitänyt nazgulit loitolla. Orthancin huipun vankiparvekkeelta kotkat pelastavat ison G:n.

Kun Frodo kiipeää ylöspäin, hän joutuu usein vaikeuksiin. Sumunpeittämillä hautakeroilla tovereitaan etsivä Frodo kiipeää erään kukkulan huipulle ja joutuu siellä haudanhaamun vangitsemaksi. Kun Frodo saattueen jokimatkan viimeisellä etapilla kiipeää Amon Henin huipulle, Boromir hyökkää ensin hänen kimppuunsa ja sitten Sormuksen sormeensa pannut Frodo on aivan vähällä joutua Sauronin Silmän skannaamaksi. Pitkä ja vaivalloinen kipuaminen ylös Cirith Ungolin portaita johtaa Frodon Lukitarin hampaisiin. Tämän jälkeen örkit raahaavat tajuttoman Frodon Cirith Ungolin tornihuoneeseen, joka sekin on hänelle melko paha paikka. Lopulta koko tehtävän huipentava kapuaminen ylös Tuomiovuoren rinnettä päättyy Frodon henkilökohtaisen tehtävän epäonnistumiseen, josta vain Klonkun hyökkäys Tuomiorotkon reunalla hänet (ja maailman) tahattomasti pelastaa.
 
Muuten tuo kylmin hetki juuri ennen auringonnousua tarjoaa rinnastuksen Stokerin "Draculaan"; siellähän kerrotaan että vampyyrien voimat esim. muodonmuutoksiin ovat keskiyön ohella suurimpia juuri auringonlaskun ja -nousun hetkillä.

Niinhän tuo tosiaan taisikin olla, enpäs huomannutkaan tuota vastaavuutta ottaa tässä kohtaa huomioon. Nyt kun asiaa ajattelee, niin sormusaaveiden heikkoudet tuntuvat muiltakin osin – enemmän tai vähemmän – vastaavilta Kreivin ja uhriensa heikkouksiin. Teoksesta itselle jäänyt lisäksi erityisesti mieleen – olikos se nyt niin –, että yksi Kreiville vahvoista ajoista veden ylitystä ajatellen oli vuoksen ja luoteen välillä, eli nähdäkseni siis kun ollaan siirtymässä alinta laskuvettä kohden; Mitenkäs se nyt kuun asentoa tulisikaan tässä tilanteessa sitten ajatella, kenties poissa näkyvistä tai huonosti näkyvissä? Nimittäin juuri ennen hyökkäystä viimapäällä todetaan myös, että "Kuu nousee, nyt on jo varmaan myöhä." Muut katsoivat ylös. Siinä samassa he näkivät nousevan kuun hohdetta vasten kukkulan huipulla jotakin pientä ja mustaa. Tämä ei nyt ihan selkeä mielestäni ole, mutta jollain tapaa nousee mielikuva, että kuu on tässä kyllä nyt voimissaan ja olisi nousuveden aika – jos jokin; Eli sormusaaveille heikko hetki tuo kuun asento siinä kohtaa myöskin – vai voisiko nähdä asian olevan juuri toisinpäin? Ei varmaan TSH:ssa realisoidu se ominaisuus Draculasta, että sitten kun on kerran saanut – ehkä pakottamalla (?) – kutsun taloon, niin sen jällkeen sinne pääsee omatoimisesti lupia kyselemättä tms..

P.S. Pieni kiintoisa huomio mikä vielä silmään tätä lukua tutkiessa osui, oli Lúthienin nimeäminen "Satakieleksi"; Minulle tuo on ainakin iskostunut viittaamaan ikuisuuden ja elämää suuremman surun yhdistelmään – myytti Proknesta ja Filomelasta, joista ensimmäinen muuttuu satakieleksi jatkamaan ikuisesti suruaan –, joka sopii varsin hyvin tähän kertomukseen ainakin tuolta osin, kuin se tässä esitetään Konkarin kertomana. Tämä oli aiemmilla lukukerroillani jäänyt täysin noteeraamatta.
 
Kauniisti laulavien naispuolisten hahmojen nimittäminen tai muuttuminen satakieliksi on sikäli hupaisaa, että käsittääkseni ainoastaan urossatakielet laulavat. Toki lintunaaraiden laulu on heikommin tutkittua kuin lintu-urosten, mutta satakieli kyllä kuluu tietääkseni niihin lajeihin, joiden naaraat eivät tiettävästi laula lainkaan, päästävät vain yksinkertaisia äännähdyksiä.
 
Miksi sitten Viimapäälle piti ylipäätään mennä, pelkän Gandalfin toivossako? (...) Jos haluan suojautua ratsastajien hyökkäykseltä, niin mihin menen? No kaikista korkeimmalle paikalle.
Yllähän on keskusteltu tästä, etteivät Konkari ja hobitit toki leiriytyneet huipulle, vaan vetäytyivät alempaan notkoon yöksi. Ajattelen ehkä nyt, että Viimapäälle hakeutumiseen on niukasti järkisyitä, mutta kirjallisena ratkaisuna se on luonteva. Se on ainoa kiintopiste (sillan ohella) matkalla Rivendelliin, ja se on selvästi matkan varrella (olettaen, että joki ylitetään sillan kautta). Vaikka sinne hakeutuminen on toisaalta turhaa, se käy riittävästi järkeen. Sitä paitsi sormusaaveet oli kohdattava riittävän kauan ennen Rivendelliä. Toinen vaihtoehto olisi ollut järkevämpi ratkaisu ohittaa Viimapää, mutta joutua sormusaaveiden yllättämäksi satunnaisessa paikassa. Mutta tyyliin sopii paremmin hyökkäysnoin merkittävässä paikassa.

Kuu nousee, nyt on jo varmaan myöhä." Muut katsoivat ylös. Siinä samassa he näkivät nousevan kuun hohdetta vasten kukkulan huipulla jotakin pientä ja mustaa. Tämä ei nyt ihan selkeä mielestäni ole, mutta jollain tapaa nousee mielikuva, että kuu on tässä kyllä nyt voimissaan ja olisi nousuveden aika – jos jokin
Nousuvesi ei kai liity kuun nousuihin, mutta jos kuu nousee myöhään (aamuyöstä), on se silloin kutistuva. Näitähän Tolkien kai mietti, ettei kuun vaiheet osuisivat oikein.

Tämä ajatus siitä että sormusaaveet erityisesti aistivat kohteidensa pelon, on kiinnostava ja jollain tavoin sopisi siihen (ei kovin voimalliseen) kuvaan minkä niistä Sormuksen ritareista saa.
Tuli mieleen, että vaikuttavatko sormusaaveet Kuninkaan paluussa niin paljon vahvemmilta? Noitakuningas toki uhmaa Gandalfia, mutta ennustus, ettei hän kuole miehen kädestä, ei kai koskenutkaan muita. Kyllähän ne hyökkäävät Faramirin joukon kimppuun ja aiheuttavat kauhua, mutta tekevätkö ne paljon muuta?
 
Tuli mieleen, että vaikuttavatko sormusaaveet Kuninkaan paluussa niin paljon vahvemmilta?

Ei välttämättä vahvemmilta, mutta ainakin päättäväisemmiltä. Noitakuningas heiluttelee Pelennorin kentällä tapparaansa sellaisella tarmolla, että on vaikea ajatella että hän olisi siellä pysähtynyt jos joku olisi älynnyt heiluttaa hänen edessään palavaa puunkarahkaa.

Toki "Ritareissakin" mustat ratsastajat kykenevät hajottamaan Krikkolon hobittimökin oven ja viiltelemään hajalle majatalon patjat. Ehkä niiden fyysinen voima vastasi kaiken aikaa suurinpiirtein normaalin elävän miehen voimaa. Kuitenkin tulee ajatelleeksi että oliko Morgulin Herra Minas Tirithiä valloittamaan lähtiessään saanut Sauronilta jonkinlaisen lisäenergiaboostin (tai ollut jollain tavoin Sauronin suorassa ohjauksessa?)
 
Toinen vaihtoehto olisi ollut järkevämpi ratkaisu ohittaa Viimapää, mutta joutua sormusaaveiden yllättämäksi satunnaisessa paikassa.
Toivoikohan Konkari, että samoojien tuntemaan yöpymispaikkaan voisi tulla sattumalta joku lähistöllä kulkeva ystävä: jos Gandalf on liikaa toivottu, ehkä ryhmä samoojia tai haltioita? Nuotion sytyttäminen sopisi tähän: sen näkevät samoojat varmaankin tulisivat katsomaan, kuka siellä liikkuu. Ehkä Konkari ajatteli, että Ratsastajat löytäisivät Sormuksen yhtä hyvin ilmankin nuotiota.

(Silti minustakin Viimapäällä yöpyminen on kyllä outo valinta.)
Lúthienin nimeäminen "Satakieleksi"; Minulle tuo on ainakin iskostunut viittaamaan ikuisuuden ja elämää suuremman surun yhdistelmään – myytti Proknesta ja Filomelasta, joista ensimmäinen muuttuu satakieleksi jatkamaan ikuisesti suruaan
Satakielihän on paljon Tarua vanhempaa perua: HoMe II:n alussa Christopher sanoo Tolkienin kirjoittaneen tarinan jo vuonna 1917, ja näissä ensimmäisissä versioissa Lúthienin nimi on pelkkä Tinúviel. Tinúvielhan tarkoittaa haltiakielellä 'hämärän tytär' (kerrotaan Silman hakemistossa, tekstissä vähän epäselvästi "Satakieli, hämärän lapsi"), ja englanniksi nightingale = ilmeisesti 'yölaulaja'.

Leithianin laulun paljon pidemmässä versiossa, josta Tarun runo on tiivistelmä, satakielet mainitaan myös suoremmin: "Then clearly thrilled her voice and rang; / with sudden ecstasy she sang / a song of nightingales she learned / and with her elvish magic turned / to such bewildering delight / the moon hung moveless in the night. / And this it was that Beren heard, - -" (HoMe III, runon säkeet 537-543)

Wikipedian satakieli-sivulta löysin myös maininnan vanhasta rakkausrunosta When the Nightingale Sings, jonka Tolkien varmasti tunsi (tosin en tiedä tunsiko jo vuonna 1917). Filomela tuntuu kyllä myös ihan mahdolliselta lähteeltä, vaikka Lúthienin taru onkin vähemmän traaginen kuin moni muu Silmarillionin tarina.
 
Ylös