Vko 47: Pako kahlaamolle

Olórin

Kontulainen
Suomen Tolkien-seura
Lukuhan alkaa suoraan siitä, kun Frodo palaa tajuihinsa veitsen iskusta viime luvun lopussa, ja loppuu siihen, kun hän vaipuu tajuttomuuteen turvassa Bruinenin takana. Tämä on ensimmäisen kirjan viimeinen luku, ja päättää yhden osan tarinaa. Jokaisella kuudella kirjalla on oma osansa tarinasta ja omanlaisensa tyyli.

Viime viikolla pohdittiin hobittien kestävyyttä. Tässä luvussa he osoittautuvat taas kestäviksi rämpiessään ensiksi viikon tiheiköissä ja sen perään louhikkoisilla kukkuloilla, ja lopulta nopealla tahdilla pitkiä päiviä Glorfindelin mukana. Kartasta katsoen matka on ainakin 200 mailia (virstaa) eli yli 20 km päivässä. Kiirehän tämän luvun tapahtumia ohjaa, kun Frodon ihmeellisestä kestävyydestä huolimatta pelätään kuolevan. Siihen nähden hän pystyy ratsastamaan pitkiä päivä, vaikka toinen käsi on veltto ja tunnoton. Silti olisi hän voinut Asfalothilla ratsastaa loppumatkan nopeammin, ehkä Glorfindelin kanssakin. Toisethan vain olivat hidastuksia, kun ei heillä Glorfindelin sanoin olisi ilman Frodoa ja Sormusta mitään vaaraakaan.

Toisaalta luottamus mustiin ratsastajiin ei sekään erityisesti lisääntynyt tässä luvussa. Siltaa ne toki vahtivat asiaan kuuluvasti, kunnes ajettiin pois. Mutta muuten ne tuntuvat jättäneen kaiken seuraamisen ja erämaassa hyökkäämisen sikseen, ja keskittyneet hyökkäämään haltioiden kahlaamolla, viimeisessä mahdollisessa paikassa. Koko kaksi viikkoa saivat hobitit kulkea rauhassa.

Kuten sanottu, maasto ei suosinut liikkumista. Sen sijaan, kun maasto ei ole niin metsäistä kuin Suomessa, voidaan korkeilta paikoilta nähdä kauaskin. Silti Bruinenin näkyminen Viimeiseltä sillalla sadan mailin (virstan) päästä kuulostaa liioittelulta, kun kyseessä eivät ole edes haltiat vaan hobitit. Haltioista puheen ollen, kuinka he lähettivät viestin Konnusta Rivendelliin?

Kevennyksenä puhuttin ja laulettiin peikoista. Onko laulu alkukielellä laulettavampi kuin suomennos, jota ei saa oikein millään laulettua, kun säkeistöt eivät ole samanmittaisia?

Ja tutustuttiinhan luvussa athelasiinkin, tosin ei vielä opittu sen seihtemää nimeä.
 

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
Toisaalta luottamus mustiin ratsastajiin ei sekään erityisesti lisääntynyt tässä luvussa. Siltaa ne toki vahtivat asiaan kuuluvasti, kunnes ajettiin pois. Mutta muuten ne tuntuvat jättäneen kaiken seuraamisen ja erämaassa hyökkäämisen sikseen, ja keskittyneet hyökkäämään haltioiden kahlaamolla, viimeisessä mahdollisessa paikassa. Koko kaksi viikkoa saivat hobitit kulkea rauhassa.
Tähän kysymykseen on Tolkien itse paneutunut eräässä muistiinpanossaan (Marquette MSS 4/2/36) jonka Hammond ja Scull ovat ystävällisesti pränttäyttäneet teokseensa The Lord of the Rings: A Reader's Guide (s. 180-181). Tässä siitä pikainen käännös:

6. lokak. Frodo pääseee Nazgûlien tarkkailemalle Viimapäälle. Aragorn näkee [kolme Ratsastajaa] palaamassa partiomatkalta Tieltä Viimapään länsipuolelta.

[Viisi Ratsastajaa] hyökkää leiriin yöllä, mutta Aragorn ajaa ne pakoon ja ne vetäytyvät haavoitettuaan Frodoa. [Noitakuningas] tietää nyt, kuka on Kantaja, ja on hyvin hämmentynyt siitä, että kyseessä on pieni olento eikä Aragorn, joka näyttää olevan hyvin mahtava vaikka näennäisesti onkin "vain samooja". Mutta Kantaja on merkitty Veitsellä eikä (niin hän arvelee) kestä kauemmin kuin päivän tai kaksi.

On outoa, että leiriä ei valvottu yön pimeydessä 6.-7. lokak., eikä Tien ylitystä sen eteläpuolisille maille ilmeisesti tarkkailtu, ja siksi [Noitakuningas] kadotti jälleen Sormuksen jäljet. Tähän oli luultavasti useita syitä, joista odottamattomin oli tärkein: [Noitakuningas], suuri päällikkö, oli todella kauhuissaan. Gandalfin tuli oli järkyttänyt häntä, ja hän alkoi tajuta, että tehtävä jota suorittamaan Sauron oli hänet lähettänyt, aiheutti hänelle suuren vaaran sekä sen kestäessä että hänen palattuaan isäntänsä luo (jos hän epäonnistuisi); hän oli menestynyt huonosti eikä ollut saanut aikaan mitään muuta kuin herättänyt Viisaiden mahdin ja suunnannut heidät Sormusta kohti. Mutta ennen kaikkea pelokas ja kauhistunut Kantaja oli vastustanut häntä, uskaltanut iskeä häntä taikamiekalla, jonka hänen omat vihollisensa olivat valmistaneet kauan sitten hänen tuhoamisekseen. Isku oli mennyt vain hieman ohi. Mistä Kantaja oli voinut saada sen käsiinsä -- muualta kuin Cardolanin hautakummuista? Siinä tapauksessa Kantaja oli jollakin tapaa mahtavampi kuin H[audan]haamut; ja kutsui avukseen Elberethiä, joka oli Nazgûleille kauhua aiheuttava nimi. Kantaja oli siis liitossa Satamien suurhaltioiden kanssa.

Paetessaan haavaa, joka olisi ollut hänelle yhtä kuolettava kuin Mordorin veitsi Frodolle (kuten lopussa osoittautui) [Noitakuningas] vetäytyi ja piiloutui joksikin aikaa epäilyksten vallassa ja peläten sekä Aragornia että erityisesti Frodoa. Mutta pelko Sauronia kohtaan ja Sauronin tahdon voima oli vahvempi.

7. lokak. Hän [Noitakuningas] nousi ja kutsui kumppaneitaan ja veti [muut neljä] takaisin luokseen. Sitten hän partioi Tiellä Mitheithelin sillalle asti tietäen että Harmaavuota oli käytännössä mahdotonta ylittää Tharbadin ja Sillan välillä (sillä aikaa kun [neljä Ratsastajaa jotka ajoivat takaa Gandalfia] olivat poissa pohjoisessa joen yläjuoksulla). Nazgûlit etsivät turhaan Kantajaa samalla kun Aragorn johdatti Frodoa poluttomilla mailla Tieltä etelään.
 

Isilmírë

Kuukivi
Suomen Tolkien-seura
Kiitos Tik, tämä avaa ihan uusia näkökulmia Nazgûleihin. Olen jotenkin kuvitellut, että ne ovat aikalailla tunteettomia ja tahdottomia Sauronin käskyläisiä, vaistomaisesti Sormusta seuraavia epäolentoja, jotka kykenevät tuntemaan korkeintaan vihaa. Mutta näin ei ilmeisesti ole ollenkaan. Mahtava Angmarin noitakuningas kykenee siis vaipumaan lamauttavan pelon valtaan tilanteen kääntyessä hänen kannaltaan vakavaksi! Jotenkin huvittavaa ajatella, että Viimapäällä Nazgûlit ja hobitit samoojaoppaineen onnistuivat säikyttämään toisensa =)

Olórin, kyllähän Kivipaaden peikon voi laulaa suomeksikin, kuten Ryhmäteatteri Tony Edelmanin suosiollisella sävellysavustuksella on osoittanut.
 

Fairy tale

Lapinorava
Tässä luvussa edetään reippaasti eteenpäin ilman sen suurempia välikohtauksia. Maaston kuvaus on mukavan yksityiskohtaista. Kerrotaan milloin maasto kohoaa ja milloin alkaa rehevämpi kasvillisuus. Milloin ollaan ylhäällä ja nähdään tulevaa reittiä jo eteenpäin ja alhaalla kiemurtelevia jokia ja kaukana mutkitteleva tie. Matkalla on mutkia ja kallionkielekkeitä ja suuria kivenlohkareita. Mäntymetsävyöhyke mainitaan, kun seurue lähestyy kivipeikkoja. Myös kanervikko, mustikka, pähkinäpensastiheikkö ja lääkekasvi athelas mainitaan tässä luvussa. On kapeikkoa ja töyrästä, aukioita, riimukiviä ja peikkoluola.

Itse en pahemmin lämpene runoille, enkä ole runoja koskaan jaksanut eläytyen lukea. Eivät ne kolahda, lukee niitä ajatuksella tai ilman. Silti toisinaan joku lapsellinen runo tai lauluntapainen saa minut hymyilemään. Niin nytkin tämä Samin sepittämä ja sanoitukseltaan aivan loistava peikkojutska. Sam ottaa esiitymisasennon ja antaa luovuutensa päästä ilmoille. Tämä tapahtuu monen uuvuttavan päivän jälkeen. On ollut tylsiä, harmaitakin päiviä joukossa ja koko seurue jännittää Frodon kestävyyden puolesta, kuormaponin sitkeyden puolesta ja ehkä omien hobitinkoipienkin puolesta. Matkaa on taitettu jalan ja ruokavarasto hupenee koko ajan. Tämän keskellä Sam piristää porukkaa ja hetken muistellaan Bilbon kertomusta näistä peikoista, kun ne vielä olivat eläviä.

Hobitit saavat kuin ohimennen lisää tietoa oppaastaan Konkarista. Hän on asunut Rivendellissä ja käy siellä useasti. Siellä kerrotaan tarinoita muinaisista ajoista ja siellä saavat hobititkin lisää tietoa aikanaan. Matkalla opitaan myös pala historiaa. Peikot eivät rakenna, joten muinaiset rauniot kuuluvat ihmisille, jotka ovat asuttaneet seutua kauan sitten. Kun seurue kohtaa Glorfindelin, se saa tietää hieman ulkomaailman uutisia. Yksi uutinen on, että Gandalfista ei ole vielä kuultu mitään.

Frodon haava (ja Sormuksen vaikutuksen?) yhteisvaikutuksesta Frodon pimeännäössä on tapahtunut muutoksia. Kun Mustat Ratsastajat odottavat Sormuksen kantajaa viimein kahlaamolla, jää vain arvailun varaan minkälaisena he Frodon näkivät. Sormus oli niille jo paljastunut. Viimapään ja Kahlaamon tapahtumat tuntuvat olevan niitä ainoita, jolloin Sormus on oikeasti niin lähellä vihollista, ettei voi käsittää miksi Yhdeksän aikaansaamatonta tyyppiä ilman lisäapuja on lähetetty Sormusta etsimään. Ne löysivät ja paikallistivat Sen, mutta kenellä olisi tarpeeksi sisua napata Se oikeasti pois karvajalkaiselta pikkukaverilta? Suunnitelma oli jäänyt joltain osin hiukan kesken. Toisaalta täällä oli puhetta sanojen voimasta. Aragorn sanoi loitsun yrittäessään parantaa Frodon haavaa tai ainakin hidastaa sen pahaa vaikutusta. Frodo käytti sanoja, joilla oli ylivaltainen vaikutus Yhdeksään.
 

masamune

Kontulainen
Tässä luvussa on kyllä jännitys kintereillä lähes koko ajan. Niinkin pieni asia kuin se että matkaajat menevät Tien eteläpuolelle kutkuttaa lukunautintoa maksimiinsa, en tiedä miksi, mutta jostain syystä se on tehnyt sitä aina tässä. Eikä vähiten sen jännityksen takia kun pitää Tie ylittää.

Ja ah, Peikkokorpi. Tässä on jotain sellaista kotoista tuntua kun metsässä könytään. Ja vaikka monesti on tämän kirjan jo lukenut niin ehdin jo epäillä että niinköhän ne tälläkertaa pysähtyvät/löytävät Bilbonkin kohtaamat kivettyneet peikot (eli melkoisen hyvin katoaa kaikki ympäröivä maailma ja tulevan tieto kun oikein uppoaa lukemisen maailmaan).

Runot on itselle kyllä haastavia luettavia. Pitää kovastikki keskittää ajatuksensa että ei vain lue vaan myös ajattelis mitä lukee (eli ihan sama homma kuin että miksi laulun sanat ei jää päähän vaikka itekki laulais). Mutta mainioita pätkiä kyllä. Ja on sen verran tuli aikoinaan kuunneltua täältä Konnun yhteistilauksilla hommattua Brocelianden The Starlit Jewel -levyä että tämän musiikillinen tulkinta pomppasi mieleen. Mainio levy ja tulkinta tästä värssystä :D

Onneksi tämä kirja on tuon Glorfindelin saapumisella, elokuvan Arwenin saapuminen kun on aina häirinnyt. Mutta pääasia että Frodo saatiin konin kyytiin ja pakoon Mustiaratsastajia. Ja vielä lopuksi osoitus Frodon henkisistä (ja fyysisitäkin) voimista kun vielä viimeisillä voimillaan vastustelee ratsastajien kutsua.

Jälleen kerran ihan huippu luku :D
 

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
Tässä iloksenne (?) kokoamaani aikataulua luvun tapahtumista. Lähteinä TSH:n uusin laitos (sivunumerot), Tolkienin aikataulukko-käsikirjoitus (= Sch., Hammond-Scullilta), TSH:n Vuosien kirja (= Liite B). Kuten huomaatte, luvun tapahtumat voi jakaa suunnilleen viiteen osaan:
1) vaelluksen ensimmäinen päivä 7. lokakuuta (s. 209-212)
2) hankala taival erämaassa 7.-18. lokakuuta (s. 212-216)
3) hupaisa välinäytös: kivipeikkojen kohtaaminen 18. lokakuuta (s. 216-221)
4) Glorfindel 18. lokakuuta (s. 221-223)
5) takaa-ajo kahlaamolla 20. lokakuuta (s. 224-227).

Sinisellä värillä selostus Glorfindelin liikkeistä pääryhmästä erillään, ruskealla Gandalfin taivalluksesta Viimapäältä Rivendelliin.

Lokakuu
7 --
Frodo palaa tajuihinsa (s. 209) -> ylittävät tien -> illalla Frodon tuskat yltyvät (s. 212)
8 -- "Neljä päivää [= 7.-10.10.] kului maaston paljon muuttumatta..." (s. 212) -- "Elrond sai uutisia jotka huolettivat häntä..." (s. 222, Sch.)
9 -- "...he pelkäsivät pimeän tunteja ja pitivät öisin parivartiota..." (s. 212) -- Glorfindel lähtee Rivendellistä (s. 222, Liite B, Sch.)
10 -- "...he eivät nähneet mitään eivätkä kuulleet ääntäkään paitsi kuihtuvien lehtien ja ruohon kahinaa..." (s. 212)
11 -- "viidennen päivän lopulla maa alkoi taas kerran loivasti nousta..." Konkari ohjaa joukkoa koilliseen (s. 212) -- Glorfindel Mitheithelin sillalla: kohtaa kolme sormusaavetta, Khamûlin ja kaksi muuta, ajaa niitä pakoon tietä pitkin kunnes ne hajaantuvat. Kohtaa Noitakuninkaan ja toisen ratsastajan tulossa idästä, Noitakuningas ei pysty haastamaan Glorfindeliä päiväsaikaan ja vain yhden toverin kanssa, vaan pakenee poluttomille maille (s. 222, Sch., Liite B)
12 -- "Kuudentena päivänä he tulivat loivan rinteen huipulle..." ja näkivät Kohuveden kaukana (s. 212-213)
13 -- "Aikaisin seuraavan päivän aamuna he laskeutuivat jälleen Tien laitamille..." löytävät Mitheithelin sillalta jalokiven (s. 213, Liite B) ja jatkavat Peikkometsän suuntaan, (s. 213-214) hobitit ovat hyvin uupuneita (s. 214)
14 -- "He etenivät hitaasti, sillä heidän oli kuljettava polutonta taivalta..." (s. 214) -- Viisi Glorfindelin karkottamaa sormusaavetta kokoontuu ja jatkaa takaa-ajoa. Noitakuningas ja Khamûl tajuavat, että Sormus on ylittänyt Mitheitthelin sillan, mutta ne kadottavat jäljet ja hukkaavat aikaa etsiskellessään (Sch.)
15 -- "He olivat viettäneet kaksi päivää tässä maastossa kun sää muuttui kosteaksi..." alkoi tuulla ja illalla he olivat läpimärkiä, nuotio ei syttynyt (s. 214)
16 -- "Seuraavana päivänä kohosivat kukkulat heidän edessään entistäkin jyrkempinä ja korkeampina...", illalla leiri "kallionseinämästä ulkonevalla kielekkeellä" (s. 214), Frodo näkee painajaisia (s. 215)
17 -- "Aamulla herätessään [Frodo] huomasi että sade oli lakannut." (s. 215) --> rämpivät kivisessä maastossa, Frodo uupuu, leiri "korkealla harjanteella" (s. 216)
18 -- "Aamu koitti kirkkaana ja kauniina" (s. 216) --> pyrkivät takaisin tielle ja törmäävät kivipeikkoihin (s. 216-218), Sam laulaa laulunsa (s. 218-220), illalla näkevät paikan johon peikkojen aarre oli kätketty (s. 220-221), tulevat takaisin Tielle ja etsiessään leiripaikkaa kohtaavat Glorfindelin (s. 221-223, Liite B) -- Gandalf tulee Rivendelliin (Liite B), neljä ratsastajaa lähti ajamaan häntä takaa Viimapäältä [4.10.] kunnes ne kääntyivät "pian takaisin" (s. 278), Gandalf kulki "ylös Kohuvesivartta ja Jättijänkien poikki" ja saapui Rivendelliin pohjoisesta. "Matkaan meni melkein viisitoista [suomennoksessa vielä "neljätoista", mutta korjattu LoTR:n uusimpiin laitoksiin] päivää Viimapäältä" (s. 278)
19 -- "Vasta harmaan aamun sarastaessa [Glorfindel] salli heidän pysähtyä..." (s. 223) "Tuskin viittä tuntia levättyään he alkoivat taas taivalluksensa..." (s. 224) "Näin he taittoivat vajaat kaksikymmentä virstaa [= 32 km] ennen yön tuloa..." (s. 224) -- Sormusaaveet tajuavat, että Sormus ei ole enää kaukana heidän edessään (Sch.)
20 -- "Hobitit olivat yhä uuvuksissa kun varhain seuraavana aamuna lähdettiin taas liikkeelle..." (s. 224), myöhään iltapäivällä saapuvat kahlaamolle, sormusaaveet tulevat, Frodo ylittää joen, joka alkaa tulvia (s. 224-227, Liite B).
 

Atheon

Kontulainen
Tässä luvussa tosiaan opitaan jotain kirjan ulkopuolisestakin elämästä, mikä tuntuu: Sanat voivat joskus olla pelottavampia ja vaarallisempia, kuin teot.

Niin kuin yllä on todettu, myös minä tykkään tästä luvusta tosi paljon. Tunnelma on jatkuvasti todella jännittynyt, ja vaikka pitkään ei varsinaisesti tapahdu mitään (tai juuri siitä syystä) kirja pitää lukijan otteessaan ja pakottaa lukemaan eteenpäin. Minulla todella elävä kuva tässä luvussa piirtyy, kun Mustat Ratsastajat nousevat metsätiellä kukkulan päälle, minkä jälkeen takaa-ajo alkaa. Se on juuri se kohta, kun jännitys on tiiveimmillään. Kun vihulaiset nousevat näkyviin, niin kaikki adrenaliini pääsee valloilleen ja tekisi mieli itse lähteä juoksemaan karkuun - mutta ei voi, koska täytyy saada tietää, kuinka käy. Vaan vielä sitä ei saada tietää, kun luku loppuu Frodon pyörtymiseen satulassa. Vihollinen on ajautunut joen mukana, vaan ehtiikö apu ajoissa, jotta Sormuksen kantaja selviäisi? Kuka Sormuksen ottaa kantaakseen, jos Frodo ei selviä? Ja, jotta taas pääsisin tapahtumien edelle, niin sitä voisi olla ihan hauska (nimenomaan viihteellisessä mielessä, ei niinkään akateemisesti) spekuloida, kuka olisi ottanut kantaakseen Sormuksen kaikkina niinä kertoina, kun Frodo oli lähellä siirtymistä autuaampiin sienestysmetsiin.
 

meppin

Kontulainen
Viimapään ja Kahlaamon tapahtumat tuntuvat olevan niitä ainoita, jolloin Sormus on oikeasti niin lähellä vihollista, ettei voi käsittää miksi Yhdeksän aikaansaamatonta tyyppiä ilman lisäapuja on lähetetty Sormusta etsimään. Ne löysivät ja paikallistivat Sen, mutta kenellä olisi tarpeeksi sisua napata Se oikeasti pois karvajalkaiselta pikkukaverilta? Suunnitelma oli jäänyt joltain osin hiukan kesken.
Ovatko mielikuvani aivan väärässä jos väitän molempien olleen enemmän tai vähemmän yhtäläisen yllättyneitä tilanteen kehityksestä? Ainakin alunperin sormusaaveet lähetettiin liikenteeseen sillä oletuksella ettei sormuksen todellinen olemus ole vielä vastapuolella tiedossa ja tavoitteenaan sen mahdollisimman huomaamaton huostaanotto, eikö totta? Matkan varrella oletukset vastapuolien tietämyksen määrästä ovat varmasti päivittyneet puolelle jos toiselle ainakin osittain, mutta suunnitelmien uudelleen kalibrointi vaikuttaa olleen molemmilla vielä hieman vaiheessa tässä kohtaa tarinaa. Olettaisi mustan ruhtinaankin lähettäneen matkaan enemmänkin (sormuksen luovuttamisen suhteen luotettavia?) joukkoja jos olisi tiennyt sormuksen saalistamisen menevän näinkin käsirysytasolle. Mikä lienee ollut aktiivisen kommunikoinnin määrä yhdeksän sekä Sauronin välillä, tekivätkö ne strategiset päätökset enemmän omin voimin vai herransa vaivihkaisella ohjauksella?
 
Ylös