Koska torstai on koittanut ja puolenpäivän yli kulkeutunut, kirjoitan omavaltaisesti alustuksen toisen kirjan ensimmäisestä luvusta; Mattfield antakoon anteeksi.
Tässähän tapahtuu kaikenlaista lokakuun 24. päivänä, kolmannen ajan vuonna 3018, Elrondin talossa, siinä viimeisessä kotoisessa kodossa.
Ensiksi näyttämöllä nähdään Frodo ja Gandalf (myöhemminkin vastaavanlainen kohtaus toistuu, mutta ei siitä vielä sen enempää...) jotka päivittävät sairaana ja tiedottomana päiväkausia viruneen Frodon tilanteen. Frodo kuulee, mitä kahlaamolla oikeastaan tapahtui, ja hän saa tietää myös, mikä Konkari, tuo "tavallinen samooja", on miehiään. Mukana on myös yksi Tolkienin mielikuvitusta hellivistä "entä jos" -visioista. Entä jos Frodo olisi joutunut Sormuksen valtaan? Sitä kelpaa miettiä tovin jos toisenkin. Niin, Voivalvattikin saa hieman kunnianpalautusta, hän-joka-näkee-tiiliseinän-läpi, onkohan Gandalf vakavissaan?
Kuulemme lisää myös Glorfindelistä. Minua on aina hieman ihmetyttänyt hänen loistava olomuotonsa ja se, mitä tarkoittaa "näit hänet hetken sellaisena kuin hän on toisella puolen: yhtenä mahtavista Esikoisista". Missä on tuo "toisella puolen"?
Toiseksi, illemmalla, Frodo tapaa Samin -- tietysti ensin Samin -- ja sitten myös kaksi iloista hobittia. Mieliala paranee ja muuttuu vähitellen yhä hobittimaisemmaksi, siis ainakin pinnalta kepeäksi. Jonkin verran pinnalta kepeää tunnelmaa on luvassa myös Frodon toipumisen kunniaksi järjestetyssä juhlassa, jossa (mainiosti hobittien näkökulmasta, siis alhaalta) esitellään Rivendellin ylimykset ja ennen kaikkea Arwen-neito. Tunnelma ei oikeastaan ole mitenkään kepeä, vaan peräti toisenlainen kuin Bilbon vieraillessa Elrondin hilpeiden ja puissa rallattelevien haltioiden luona Yksinäisen vuoren seikkailulla. Jokseenkin ylevää ja muodollista. Joka tapauksessa ollaan jälleen Hobitin muistojen äärellä ja niitä vahvistaa Frodon keskustelu Glóinin kanssa. Kuulumiset Ereborilta ovat olleet varmasti mannaa etenkin niille, jotka ovat odottaneet Hobitin jatko-osaa hamasta vuodesta 1937 saakka, siis 17 vuotta. Pitkä odotus palkitaan ja samalla Hobitin maailma päivitetään uusiin, tummempiin sävyihin. Bomburia erityisesti käy sääliksi.
Kolmanneksi, juhlan jälkeen siirrytään Tulisaliin, jossa Frodo vihdoin tapaa Bilbon. Pinnalta kepeän jutustelun katkaisee yhtäkkiä järkyttävä kohtaus, jossa Frodo on näkevinään Bilbon klonkkumaisena hahmona. Onko Bilbo todellisuudessa sellainen? Onko vanhan hobitinhöppänän ulkoasu vain verho, samoin kuin Glorfindelin kirkkaalla olemuksella on maallinen verhonsa? Ja onhan Frodokin alkanut ainakin Gandalfin mielestä muuttua hieman läpikuultavaksi... Näkyvä todellisuus ja salattu todellisuus sekoittuvat toisiinsa yhä enemmän, vai mitä?
Neljänneksi, Bilbon laulu eli Eärendilinwë on aivan oma kokonaisuutensa, sillä se sisältää suuren määrän viittauksia esiaikojen tapahtumiin, joista monia ei muualla Tarussa mainita (Arvernien, Nimbrethil, solista ahtojään, yöhön Tyhjyyden, Elwing, Vuori hiljainen, Valinor, Eldamar, Tirion, Calacirian, Esikuningas, Ilmarin...) ei välttämättä Silmarillionissakaan (Tarmenel...) . Mutta vaikka Silmarillionia ei olisi lukenutkaan (ensimmäiset noin 25 vuotta Tarun lukijakunta ei voinutkaan sitä tehdä), varmasti laulusta välittyy ajatus, että ollaan taas suuremman tarinan ääressä. Laulussa olisi varmasti paljon avoimia kysymyksiä. Esimerkiksi "kunnes kuu sammuu kokonaan" -- mihin siinä viitataan? Dagor Dagorathiinko?
(Huom. Heti laulun jälkeen tapaamme itsensä Lindirin, tuon mystisistä mystisimmän haltian :> )
Viidenneksi, kuulemme vielä ennen iltalevolle käymistä, miten "yksinäinen kirkas ääni" laulaa haltiakielisen laulun Elberethistä. Jostakin syystä kuvittelin pitkään Arwenia laulajaksi, mutta eihän siinä sanota, kuka laulaa. Itse asiassa erittäin todennäköisesti ei Arwen, jonka Frodo näkee istumassa Elrondin vieressä. Ei mitenkään laulavaisen näköisenä. Laulu, Arwenin katse, salin tunnelma -- kaikki luovat hyvin salaperäisen ilmapiirin iltaan. Haikean myös. Hyvä luku, tästä alkaa tarina kääntyä aivan uusille urille.
Tässähän tapahtuu kaikenlaista lokakuun 24. päivänä, kolmannen ajan vuonna 3018, Elrondin talossa, siinä viimeisessä kotoisessa kodossa.
Ensiksi näyttämöllä nähdään Frodo ja Gandalf (myöhemminkin vastaavanlainen kohtaus toistuu, mutta ei siitä vielä sen enempää...) jotka päivittävät sairaana ja tiedottomana päiväkausia viruneen Frodon tilanteen. Frodo kuulee, mitä kahlaamolla oikeastaan tapahtui, ja hän saa tietää myös, mikä Konkari, tuo "tavallinen samooja", on miehiään. Mukana on myös yksi Tolkienin mielikuvitusta hellivistä "entä jos" -visioista. Entä jos Frodo olisi joutunut Sormuksen valtaan? Sitä kelpaa miettiä tovin jos toisenkin. Niin, Voivalvattikin saa hieman kunnianpalautusta, hän-joka-näkee-tiiliseinän-läpi, onkohan Gandalf vakavissaan?
Kuulemme lisää myös Glorfindelistä. Minua on aina hieman ihmetyttänyt hänen loistava olomuotonsa ja se, mitä tarkoittaa "näit hänet hetken sellaisena kuin hän on toisella puolen: yhtenä mahtavista Esikoisista". Missä on tuo "toisella puolen"?
Toiseksi, illemmalla, Frodo tapaa Samin -- tietysti ensin Samin -- ja sitten myös kaksi iloista hobittia. Mieliala paranee ja muuttuu vähitellen yhä hobittimaisemmaksi, siis ainakin pinnalta kepeäksi. Jonkin verran pinnalta kepeää tunnelmaa on luvassa myös Frodon toipumisen kunniaksi järjestetyssä juhlassa, jossa (mainiosti hobittien näkökulmasta, siis alhaalta) esitellään Rivendellin ylimykset ja ennen kaikkea Arwen-neito. Tunnelma ei oikeastaan ole mitenkään kepeä, vaan peräti toisenlainen kuin Bilbon vieraillessa Elrondin hilpeiden ja puissa rallattelevien haltioiden luona Yksinäisen vuoren seikkailulla. Jokseenkin ylevää ja muodollista. Joka tapauksessa ollaan jälleen Hobitin muistojen äärellä ja niitä vahvistaa Frodon keskustelu Glóinin kanssa. Kuulumiset Ereborilta ovat olleet varmasti mannaa etenkin niille, jotka ovat odottaneet Hobitin jatko-osaa hamasta vuodesta 1937 saakka, siis 17 vuotta. Pitkä odotus palkitaan ja samalla Hobitin maailma päivitetään uusiin, tummempiin sävyihin. Bomburia erityisesti käy sääliksi.
Kolmanneksi, juhlan jälkeen siirrytään Tulisaliin, jossa Frodo vihdoin tapaa Bilbon. Pinnalta kepeän jutustelun katkaisee yhtäkkiä järkyttävä kohtaus, jossa Frodo on näkevinään Bilbon klonkkumaisena hahmona. Onko Bilbo todellisuudessa sellainen? Onko vanhan hobitinhöppänän ulkoasu vain verho, samoin kuin Glorfindelin kirkkaalla olemuksella on maallinen verhonsa? Ja onhan Frodokin alkanut ainakin Gandalfin mielestä muuttua hieman läpikuultavaksi... Näkyvä todellisuus ja salattu todellisuus sekoittuvat toisiinsa yhä enemmän, vai mitä?
Neljänneksi, Bilbon laulu eli Eärendilinwë on aivan oma kokonaisuutensa, sillä se sisältää suuren määrän viittauksia esiaikojen tapahtumiin, joista monia ei muualla Tarussa mainita (Arvernien, Nimbrethil, solista ahtojään, yöhön Tyhjyyden, Elwing, Vuori hiljainen, Valinor, Eldamar, Tirion, Calacirian, Esikuningas, Ilmarin...) ei välttämättä Silmarillionissakaan (Tarmenel...) . Mutta vaikka Silmarillionia ei olisi lukenutkaan (ensimmäiset noin 25 vuotta Tarun lukijakunta ei voinutkaan sitä tehdä), varmasti laulusta välittyy ajatus, että ollaan taas suuremman tarinan ääressä. Laulussa olisi varmasti paljon avoimia kysymyksiä. Esimerkiksi "kunnes kuu sammuu kokonaan" -- mihin siinä viitataan? Dagor Dagorathiinko?
(Huom. Heti laulun jälkeen tapaamme itsensä Lindirin, tuon mystisistä mystisimmän haltian :> )
Viidenneksi, kuulemme vielä ennen iltalevolle käymistä, miten "yksinäinen kirkas ääni" laulaa haltiakielisen laulun Elberethistä. Jostakin syystä kuvittelin pitkään Arwenia laulajaksi, mutta eihän siinä sanota, kuka laulaa. Itse asiassa erittäin todennäköisesti ei Arwen, jonka Frodo näkee istumassa Elrondin vieressä. Ei mitenkään laulavaisen näköisenä. Laulu, Arwenin katse, salin tunnelma -- kaikki luovat hyvin salaperäisen ilmapiirin iltaan. Haikean myös. Hyvä luku, tästä alkaa tarina kääntyä aivan uusille urille.