Saattue hajoaa on luvun nimi, joka kertoo jo etukäteen oleelliset asiat. Tapahtumat alkavat mennä sekaviksi tähänastisen hyvässä järjestyksessä suoritetun matkan jälkeen.
Kun Frodo lähtee pohtimaan asioita, on kaikilla vielä aikomus jatkaa eteenpäin suunnitellusti ja avoimesti. Frodo on jo oikeasti tehnyt päätöksensä, ja Sam tietää sen. Kumpikaan ei vaan vielä uskalla sanoa sitä ääneen, vaikka varmaan haluaisivat. Aragorn tuskastelee päätöksen kanssa, mutta on hänkin päättänyt hajottaa saattueen, mutta ei halua ottaa lopullista vastuuta. Ainoa ongelma hänelle on oma suuntansa: itään vai etelään? Ehkä haltia, kääpiö ja nuoremmat hobitit eivät hajottaisi saattuetta, mutta asia ei ole heidän käsissään. He lähtisivät mieluiten Minas Tirithiin, mutta seuraisivat Frodoa minne vain, kunhan saattue ei vain hajoa. Silti kaiken kaikkiaan on selvää, että saattueen pitää hajota. Näin suuri joukko ei kulkisi salassa Mordoriin, eikä päätöksen lykkääminen hyödyttäisi mitään.
Mutta kaiken tämän suunnittelun sotkee Boromir, joka säikyttää Frodon. Frodo päättää lähteä salaa, ja vain Sam tavoittaa hänet. Kun Aragorn yrittää hillitä sekaannusta Boromirin paluun jälkeen, kukaan ei kuuntele. Kaikki juoksevat etsimään Frodoa, ja Sam oli jälleen ainut, joka tajusi asiain oikean laidan.
Vaan oikeastaan luvun nimi ei kerrokaan mitään oikeasti tärkeää. Saattueen hajoaminen on selviö, ja kirjan aiemmin lukeneiden on vaikea käsittää Minas Tirihiin menoa edes vaihtoehtona. Boromirin vilpillisyyteen on viitattu selvästi jo edellisessä luvussa, joten tämän luvun todellinen sisältö onkin hänessä.
Vaan onko Boromir paha ja vilpillinen? Hänhän on sanonut suoraan tahtonsa ja on taipunut muiden tahtoon, kunnes nyt viime hetkellä yrittää saada Sormuksen itselleen. Ei hän ole sen pahempi kuin mies, joka näkee toisten päätösten johtavan varmaan tuhoon, ja näkee itse mahdollisuuden estää se ja saavuttaa voitto. Ei hän tee sitä saadakseen valtaa, sitähän hänellä jo on. Ei hän halua sormusta estääkseen kuningasta palaamasta tai alistaakseen kaiken maan, vaan turvatakseen maansa rajoja idästä tulevaa ylivoimaa vastaan. Se rikkaus ja maine, jonka Sormus toisi muassansa, olisi vain lisä.
Ystävällisesti hän yrittää auttaa Frodoa ja vielä kerran kääntää hänet tieltä, jota viisaat kutsuvat huteraksi toivoksi, ja jonka sokea Reettakin näkisi tuhoon tuomituksi. Hetkeksi hänet valtaa himo saada sormus, sillä täysin ei paraskaan mies voi vastustaa kiusausta. Hän tukahduttaa kiusauksen ja vakuuttaa Frodolle, että Minas Tirith on ainut oikea tie. Jos "viisaat" eivät sitä huoli, ottaisivat Gondorin sotaväen päälliköt sen ja löisivät Mustan tornin joukot. Lopulta hän kiihtyy huomatessaan ajan loppuvan ja Sormuksen joutuvan Sauronille. Joutuiko Boromir lopulta Sormuksen pauloihin? Ei, hän yritti viimeiseen asti toteuttaa järkensä käskyä.
Koska Sormuksen tuhoamisesta ei ole toivoa, on sitä käytettävä Sauronia vastaan. Minas Tirith on ainut oikea suunta.
Kun Frodo lähtee pohtimaan asioita, on kaikilla vielä aikomus jatkaa eteenpäin suunnitellusti ja avoimesti. Frodo on jo oikeasti tehnyt päätöksensä, ja Sam tietää sen. Kumpikaan ei vaan vielä uskalla sanoa sitä ääneen, vaikka varmaan haluaisivat. Aragorn tuskastelee päätöksen kanssa, mutta on hänkin päättänyt hajottaa saattueen, mutta ei halua ottaa lopullista vastuuta. Ainoa ongelma hänelle on oma suuntansa: itään vai etelään? Ehkä haltia, kääpiö ja nuoremmat hobitit eivät hajottaisi saattuetta, mutta asia ei ole heidän käsissään. He lähtisivät mieluiten Minas Tirithiin, mutta seuraisivat Frodoa minne vain, kunhan saattue ei vain hajoa. Silti kaiken kaikkiaan on selvää, että saattueen pitää hajota. Näin suuri joukko ei kulkisi salassa Mordoriin, eikä päätöksen lykkääminen hyödyttäisi mitään.
Mutta kaiken tämän suunnittelun sotkee Boromir, joka säikyttää Frodon. Frodo päättää lähteä salaa, ja vain Sam tavoittaa hänet. Kun Aragorn yrittää hillitä sekaannusta Boromirin paluun jälkeen, kukaan ei kuuntele. Kaikki juoksevat etsimään Frodoa, ja Sam oli jälleen ainut, joka tajusi asiain oikean laidan.
Vaan oikeastaan luvun nimi ei kerrokaan mitään oikeasti tärkeää. Saattueen hajoaminen on selviö, ja kirjan aiemmin lukeneiden on vaikea käsittää Minas Tirihiin menoa edes vaihtoehtona. Boromirin vilpillisyyteen on viitattu selvästi jo edellisessä luvussa, joten tämän luvun todellinen sisältö onkin hänessä.
Vaan onko Boromir paha ja vilpillinen? Hänhän on sanonut suoraan tahtonsa ja on taipunut muiden tahtoon, kunnes nyt viime hetkellä yrittää saada Sormuksen itselleen. Ei hän ole sen pahempi kuin mies, joka näkee toisten päätösten johtavan varmaan tuhoon, ja näkee itse mahdollisuuden estää se ja saavuttaa voitto. Ei hän tee sitä saadakseen valtaa, sitähän hänellä jo on. Ei hän halua sormusta estääkseen kuningasta palaamasta tai alistaakseen kaiken maan, vaan turvatakseen maansa rajoja idästä tulevaa ylivoimaa vastaan. Se rikkaus ja maine, jonka Sormus toisi muassansa, olisi vain lisä.
Ystävällisesti hän yrittää auttaa Frodoa ja vielä kerran kääntää hänet tieltä, jota viisaat kutsuvat huteraksi toivoksi, ja jonka sokea Reettakin näkisi tuhoon tuomituksi. Hetkeksi hänet valtaa himo saada sormus, sillä täysin ei paraskaan mies voi vastustaa kiusausta. Hän tukahduttaa kiusauksen ja vakuuttaa Frodolle, että Minas Tirith on ainut oikea tie. Jos "viisaat" eivät sitä huoli, ottaisivat Gondorin sotaväen päälliköt sen ja löisivät Mustan tornin joukot. Lopulta hän kiihtyy huomatessaan ajan loppuvan ja Sormuksen joutuvan Sauronille. Joutuiko Boromir lopulta Sormuksen pauloihin? Ei, hän yritti viimeiseen asti toteuttaa järkensä käskyä.
Koska Sormuksen tuhoamisesta ei ole toivoa, on sitä käytettävä Sauronia vastaan. Minas Tirith on ainut oikea suunta.